Huoltovarmuutta ja seksiä – Maassa jossa ei ymmärretä kulttuurin merkitystä, kaikki keinot kirjallisuuden puolustamiseksi ovat käytössä, Silvia Hosseini kirjoittaa

Kulttuurin merkityksestä puhuvat yleensä vain kulttuuria harrastavat. Syvällinen ja kriittinen keskustelu kirjallisuudesta ja taiteesta palvelee kuitenkin myös niitä, jotka eivät seuraa kulttuurikeskusteluja tai suhtautuvat taiteeseen välinpitämättömästi. Kriittistä ajattelua laimentavat ja vaimentavat kehityskulut kulkevat nimittäin aina linjassa demokratiaa heikentävien kehityskulkujen kanssa.

Kansalaisten lukutaidon rapauttaminen, intellektuellien leimaaminen elitisteiksi ja kaikkinaisen sivistysuskon horjuttaminen ovat strategioita, joilla autoritääriset voimat pyrkivät vahvistumaan. Nämä kehityskulut ovat käynnissä ja nähtävissä useassa maassa. Ne näkyvät myös Suomessa, jossa hallituspuolueet pyrkivät aktiivisesti näivettämään kansakunnan älyllistä kapasiteettia – tai vähintään peesaavat mukana, koska kansalaisuuden typistäminen työvoimaksi hyödyttää taloudellista eliittiä.

Suomalaisen sivistysyhteiskunnan murentamisella on ollut median ja kansalaisten hiljainen tuki. Kulttuurikirjoittamisen laatu on romahtanut mediassa, joka keskittyy suuren yleisön kosiskeluun ja helppojen voittojen tavoitteluun. Moni lukevaan keskiluokkaan kuuluva janoaa parempaa, mutta ei osaa sitä vaatia. Yhä useampi keskittyy kirja kädessä keimailuun. Kulttuurialan ihmiset taas ovat kykenemättömiä puolustamaan työnsä merkitystä. Osa ymmärrettävästi siksi, että vallitsevan typeryyden äärellä on vaikea löytää sanoja. Osa puolestaan on erehtynyt luulemaan omien etujensa edistämistä, omilla saavutuksillaan kehuskelua ja kollegoiden selkääntaputtelua kulttuurikeskusteluksi.

Kesä 2025 oli seksikesä, ainakin puheessa kirjallisuudesta. ”Kirjat ovat uusi sixpack – lukeva deittikumppani vetoaa suomalaisiin”, julisti Adlibris-kirjakauppa ja perusteli väitettä omalla ”tutkimuksellaan”. Nuori Voima -kirjallisuuslehti puolestaan pyrki paikkaamaan valtion tukien leikkauksien aiheuttamaa kassavajetta myymällä string-alushousuja.

Lukemisella ja seksikkyydellä ei ole tietenkään mitään yleispätevää yhteyttä. ”Lukemisen ja seksikkyyden paritus perustuu mielivaltaisuudelle”, Ville Hämäläinen tiivistää osuvasti Long Playssa. Nuoren Voiman toinen päätoimittaja Johanna Osváth ei onnistu itsekään perustelemaan väitettä lukemisen seksikkyydestä. Suomen Kuvalehden haastattelussa hän sanoo seksipuheen olevan ”kapinaa” eli jonkinlainen vastaisku lukemiseen liittyvälle hyötypuheelle, josta kulttuuriala ei ole kostunut mitään.

Viime vuonna kulttuurista puhuttiin epäseksikkäästi huoltovarmuustekijänä. Ylen uutisen mukaan ”kulttuuriväki” pitää yhtenä keskeisenä kehittämiskohteena ”poliittisten päätöksentekijöiden ymmärryksen lisäämistä kulttuurialan merkityksestä häiriötilanteissa”. Jospa pommien viuhuessa rahahanat vihdoin aukeaisivat ja kulttuuri kukoistaisi – entistä seksikkäämpänä!

Kirjailijana ja kirjallisuuskriitikkona ymmärrän, että nämä avaukset kumpuavat epätoivosta. Kaikki keinot ovat käytössä maassa, jossa ei ymmärretä kulttuurin eikä kulttuurijournalismin merkitystä.

Aihetta sivusi myös toimittaja Adile Sevimli kolumnissaan, jossa hän pohtii lukemisen performatiivisuutta. Sevimlin mukaan helsinkiläiset nuoret aikuiset eivät enää kehtaa lukea julkisilla paikoilla, koska pelkäävät muiden luulevan, että he vain ”näyttäytyvät kirja kädessään”. Sevimlin mielestä lukemista ei pitäisi leimata poseeraamiseksi tai keskiluokkaiseksi elämäntyylivalinnaksi: ”Ihmiset lukevat terassilla koska haluavat lukea terassilla. Lukupiireissä luetaan.” Lukemisen taustalla on siis ”aito kiinnostus kirjallisuutta kohtaan”.

Sevimli on Piiri-nimisen lukupiirin ja kirjallisuusmedian perustaja, yhdessä Ronja Salmen ja Tuija Siltamäen kanssa. Piiri tuottaa ”journalistista uutiskirjettä” sekä ”yhteisöllisiä lukutapahtumia” eli tilaisuuksia, joihin ihmiset kerääntyvät kahvilaan lukemaan.

Ilkeämielinen sanoisi, että Sevimli puolustaa lukemista, koska hyötyy parhaillaan taloudellisesti ihmisistä, jotka haluavat poseerata kirja kädessään. Kaksi kuukautta ennen kuin kolumni ilmestyi Helsingin Sanomissa, Piiri sai nimittäin Helsingin Sanomain Säätiön 50 000 euron Uutisraivaaja-palkinnon. Sidonnaisuutta ei kolumnissa mainita.

Näinä aikoina kaikki yritykset luoda lukemisen, ajattelemisen tai kirjoittamisen ympärille uusia instituutioita ovat toki tervetulleita. Näin ehkä uskottiin myös Helsingin Sanomain Säätiössä, sillä palkintoperusteena oli projektin ”asiantuntevuus ja kulttuurinen merkittävyys”.

Uutiskirjeen mukaan Piirin tavoitteena on kehittyä kaupallisesti kannattavaksi kirjallisuusaiheiseksi kulttuurimediaksi, ”jota suomalainen mediakenttä kipeästi tarvitsee”.

Jos suomalainen mediakenttä on kipeästi halunnut tietää, mitä kirjoja Tuija Siltamäki valitsee lomamatkalle, tarpeeseen vastataan. Lomakirjoja käsittelevässä jutussa on valokuvia sääristä, ilmeisesti Siltamäen sääristä, uima-altaan äärellä. Yhdessä kuvatekstissä lukee: ”Maria Stepanovan toinen suomennettu teos Kadoksiin pääsi mukaan muun muassa siksi, että se on mukavan pieni ja siinä on jotenkin ihanat kannet.”

Sevimli ja Siltamäki ovat muissa kirjoituksissaan osoittaneet olevansa briljantteja toimittajia ja teräviä ajattelijoita. Helsingin kirjamessujen entisellä ohjelmajohtajalla Ronja Salmella lienee ainakin bisnesvaistoa. Herää epäilys, että Piiri on kolmikon parodinen vedätys, jolla he pilkkaavat lukemisperformointia ja kirjainfluensointia – ja käärivät siinä sivussa massit säätiöihmisiltä. Parit lomakuvat eetteriin; rahat käytetään fiksumman journalismin tekemiseen toisaalla. Jos näin on, en voi muuta kuin onnitella.

Sosiologisessa mielessä lukeminen on aina jossain määrin performatiivista. Suomalaisen lukemiskulttuurin muutoksia tutkineen sosiologi Riie Heikkilän sanoin lukeminen tuottaa ”sosiaalista elämäntyylierottautumista”. Kirjaan tarttumisen syy voi olla puhdas kiinnostus, mutta puhdas kiinnostus on jo itsessään merkki kuulumisesta tiettyyn yhteiskuntaluokkaan. Tietysti myös alemmissa luokissa on lukevia ihmisiä – kirja ei ole keskiluokan yksityisomaisuutta.

Teoksessaan Miksi lakkasimme lukemasta? (2024) Heikkilä kertoo, että matalasti koulutetuissa ryhmissä on kuitenkin yhä enemmän niitä, jotka uhmakkaasti eivät lue, koska pitävät lukemista elitistisenä ja siksi vastenmielisenä. Jos lukemisella ei performoitaisi keskiluokkaisuutta, tällaisia käsityksiä tuskin olisi. Osasyynsä on tietysti silläkin, että oikeistopopulistit Suomessa ja muualla ovat onnistuneet pyrkimyksissään leimata kaikki intellektuaalinen toiminta epäilyttäväksi ja yhteiskunnalle haitalliseksi.

On tärkeää huomata, että lukemisperformointi ei ole lukutaidon rapistumisen syy, kuten Sevimlikin kolumnissaan muistuttaa. Sen sijaan taustalla on eriarvoistumiskehitys, jota oikeistolainen politiikka kiihdyttää entisestään. Vähiten ja heikoimmin lukevat ovat Heikkilän sanoin ryhmä, ”joka erityisesti taloudellisten resurssien puuttuessa lipuu yhä kauemmas yhteiskunnallisesta järjestyksestä, koska ei usko sen hyödyttävän itseään”.

Eriarvoistuminen rapauttaa sivistysyhteiskuntaa. Samalla Suomessa on tapahtunut ideologinen muutos, jossa sivistys on liudentunut yhteisestä arvosta juhlapuheiden retoriseksi koristeeksi. Työväen sivistysliikkeen ja alkiolaisuuden kaltaiset maaseudun sivistysaatteet ovat hävinneet melkein täysin, ja niin sanotut sivistysporvarit ovat katoava luonnonvara.

Käsitys sivistyksen merkityksestä henkisenä pääomana on kärsinyt inflaation myös keskiluokassa. Eleonoora Riihinen kritisoi ilmiötä Substack-tekstissään. Hän sanoo lukemisen olevan keskiluokalle erottautumisen symboli, mutta ei siksi, että sivistys olisi muodissa. Muodissa on sivistyneeltä näyttäminen.

Varsinainen ongelma ei siis ole lukemisen performatiivisuus, johon osallistuvat kaikki lukevat ihmiset, tietoisesti tai tiedostamattaan, vaan se, ettei performoinnin taustalla enää ole älyllistä kilvoittelua. Debordlaisittain ilmaistuna elämme yhteiskunnassa, jossa vaikutelma on aitoa olemista, tekemistä tai ajattelemista tärkeämpää.

”Tuntuu, että kirjallisuuspuhe on vähentynyt ja tilalle on tullut epämääräistä lukemisen fiilistelyä. Toisin sanoen kukaan ei puhu enää kirjallisuudesta, mutta kaikki puhuvat lukemisesta”, Riihinen täsmentää.

Päällisin puolin trendi vaikuttaa harmittomalta, mutta demokratian ja ihmisoikeuksien kannalta se voi osoittautua kohtalokkaaksi: Eurooppalainen äärioikeisto vetoaa parhaillaan uuteen äänestäjäkuntaan brändäämällä etnonationalistisen ideologiansa mielikuvilla, jotka saavat sen näyttämään sivistyneeltä. Esimerkiksi Unkarissa autoritäärinen Fidesz-puolue rahoittaa tunnelmallisia kirjakahviloita ja klassikkokirjallisuutta käsitteleviä lifestyle-lehtiä. Ne ovat näennäisesti demokratian, sananvapauden ja älyllisten pyrintöjen asialla, mutta käytännössä niiden tarkoitus on fasismin salonkikelpoistaminen.

Olennaista strategiassa on tietynlainen estetiikka, jonka ihailijoita Suomessakin riittää. Koulutettuja budapestiläisnuoria houkuttelevien Scruton-kahviloiden mainoksien ja The European Conservativen selailu puistattaa, sillä niiden visuaalinen maailma on samanlainen kuin Eeva Kolun kaltaisten, suosittujen elämäntyyli-influenssereiden Instagram-syöte: on syksyisiä maisemia, brittiläistä aristokraattityyliä imitoivia tweed-takkeja, antiikkiastioita, teen hauduttelua – ja loputonta lukemisen fiilistelyä.

Lukemisen performatiivisuutta käsitellään myös Piirin uutiskirjeessä, jossa Ronja Salmi miettii: ”Olenko välineellistänyt kirjallisuuden osaksi kapitalistista kilpailua, jossa minun ei ainoastaan tule olla ’lukenut ihminen’, mutta myös viestiä sitä ympärilleni?”

Salmen itsekritiikki olisi tervettä, jos hän ei esittäisi sitä pölhöpopulistisessa tekstissä Yritin lukea Raamatun, ja se oli hirveä virhe. Juttu kertoo otsikkonsa mukaisesti Salmen vitsikkäästä yrityksestä lukea Vanhaa testamenttia. Yritys tuottaa vaikeuksia jo alussa: luomiskertomus on Salmen mielestä misogyyninen, koska ”karjakin luodaan ennen naista”. Loppupäätelmä kuuluu: ”Tuntuu siltä, ettei tätä ole suunnattu minulle.”

Salmen teksti poiki vastineet Ville Hämäläiseltä ja Johanna Osváthilta. (Samojen nimien toistumisesta voi päätellä, että kriittiseen kulttuuridebattiin kykenevien ihmisten määrä Suomessa on laskettavissa yhden käden sormilla.)

”Salmelta jää huomaamatta, että karja luodaan myös ennen miestä”, kommentoi Hämäläinen. Osváth puolestaan opastaa: ”Eihän Vanhaa testamenttia kirjaimellisesti ole suunnattu kenellekään meistä. Tekstit on kirjoitettu tuhansia vuosia sitten ja monet niistä ovat esimerkiksi konkreettisia elämänohjeita aikalaisille.”

Näin joutuvat kirjallisuustoimittajat anno mundi 2025 opettamaan kollegaansa, miten kirjoja luetaan – vieläpä sellaista kirjaa, jonka tulkitsemisen ympärille on perustettu kokonaisia tiedekuntia.

Osváth kertoo avaavansa Raamatun melkein joka kuukausi erilaisten tekstien viittauksia ja tulkintoja selvittäessään, ja epäilemättä niin tekee myös Hämäläinen, ja niin tekee myös allekirjoittanut, sillä Raamattuun tutustuminen on osa juutalais-kristillisen kulttuurin vaikutusalueella elävän kulttuuritoimittajan työtä.

Toki Raamattua voi vitsinäkin lukea. Mutta ajattelen, ehkäpä naiivisti, että ”asiantuntevuudesta ja kulttuurisesta merkittävyydestä” palkitun kirjallisuusmedian tekijältä voisi vaatia enemmän. Tekstistä voi hyvällä tahdolla havaita ironian sävyjä, mutta Salmen kirjoittajantaidot eivät riitä ironian käyttämiseen tavalla, joka tuottaisi ajattelemaan houkuttelevia merkityksiä.

Juttua lukiessani ihmettelin, miksei feministiksi identifioituva Salmi nosta Vanhan testamentin misogyniasta kirjoittaessaan esiin feminististä eksegetiikkaa, siinä kun on yhtäältä luettu Raamattua kriittisesti, toisaalta löydetty kirjasta naisten valtaa ja kykyjä korostavia kertomusta. Mikä hukattu mahdollisuus nostaa esiin feministitutkijoiden ajattelua! Aika pian tajusin, että Ronja Salmi ei luultavasti tiedä, että on olemassa feministisen teologian kaltaisia tutkimussuuntauksia.

Tietämättömyys ei ole häpeä, mutta jutussaan Salmi ei vain myönnä tietämättömyyttään – hän esittää sen ansiona. Jotain voi päätellä siitäkin, ettei lukenut ihminen merkitse Salmen tuttavapiirissä oppineisuutta: ”Kerron eri seurueissa, että luen parhaillaan Raamattua. Se naurattaa ihmisiä.”

Otetaan väliin pieni tekstinäyte: Postmodernismiin kohdistettu nollatoleranssi oli tai on vain yksi episodi suomalaisen sivistyneistön aika ajoin asiakseen ottamien esteettisten puhdistusten historiassa. Yhteen vuosisataan suomenkielistä kirjallisuutta mahtuu niin Aleksis Kiven näännyttäminen, Maiju Lassilan teloitus, Mika Waltarin Horst Wessel -käännös, nelisenkymmentä vuotta myöhästynyt modernismi kuin kultturityöntekijöiden autoritaarinen valtiosidonnaisuuskin. Ja yhä vielä on ilmeisen sopivaa, että kirjallisuutta harrastavat kulttuurihistorian dosentit kauhistelevat esteettisten käytäntöjen ja mahdollisuuksien monipuolistumista kuin mummot automobiilia 1910-luvulla.

Näin aloittaa Markku Eskelinen tekstinsä Ennen ja jälkeen postmodernismin teoksessaan Kolmen kehän sirkus (2022). Missä teksti on alun perin julkaistu? Ehkä jossain kirjallisuuslehdessä tai filosofisessa aikakauslehdessä? Ei suinkaan. Juttu on Helsingin Sanomista, vuodelta 1999.

Kun kulttuurialan ihmiset ja valveutuneet lukijat valittelevat Hesarin kulttuurisivujen rappiota, he tarkoittavat tätä: lukijan älyyn luottavat, asiantuntevat, kulttuuria syvästi tuntevat, kriittiset puheenvuorot ovat parissa vuosikymmenessä vaihtuneet ”timanttijuttuihin”, joissa toimittaja selostaa katsomansa YouTube-videon tapahtumat vaihe vaiheelta.

Eron huomaa myös, kun kaivaa Hesarin arkistosta filosofia-aiheisia kirja-arvioita parin vuosikymmenen takaa. Niissä puhutaan yleisölle, jolla on yleissivistävän koulutuksen perustiedot filosofiasta. Nyt filosofia-artikkelit ovat itseapuistuneet tai niissä kerrotaan, kuinka toimittaja on ”löytänyt” Heideggerin. Oletetaan, ettei lukija tiedä kerrassaan mitään: artikkeleissa selitetään, mistä Kopernikus tunnetaan tai todetaan seikkoja, kuten ”Kant on filosofian historian suurimpia nimiä”.

Eleonoora Riihinen tiivistää ongelman hyvin: ”Jos kirjallisuustoimittaja käyttää vaikeita sanoja, se on elitismiä. Ja jos taloustoimittaja käyttää vaikeita sanoja, se on asiantuntijuutta.”

En tarkoita, että kirjallisuuspuheen pitäisi olla akateemista, vaikeaa tai tarkoitettu vain kirjallisuuden ammattilaisille. Pidin taannoista Maaria Ylikankaan arviota Miki Liukkosen kirjasta erinomaisena, mutta samalla ajattelin, että sen olisi pienellä editoinnilla voinut tehdä suuremmalle yleisölle saavutettavammaksi. Samalla ajattelin, että pieni mutta äänekäs yleisö juhlisti idioottimaisuuttaan parkumalla tekstin vaikeutta ilman vähäistäkään yritystä ymmärtää, mitä kriitikko sanoo.

Analyyttisen ja syvällisen mutta ymmärrettävän kirjallisuuskritiikin tekeminen ei ole helppoa, mutta se on mahdollista. Riihinen sanoo pohtivansa usein, miten taidelehtien tai akateemisen tutkimuksen keskusteluja ”voisi kääntää yleistajuiseksi sanomalehtikieleksi”. Tämä on, kuten Riihinen tähdentää ”ainakin joskus ollut päivälehtikriitikon ydintyötä”.

Ei ole enää, ja luultavasti siksi päivälehtikriitikon tai ylipäänsä kriitikon työnkuva on monille epäselvä. Kun Suna Vuori taannoin arvosteli taideinstituutioita somevaikuttajien kosiskelusta, aiemmin mainitsemani influensseri, tietokirjailija Eeva Kolu puolusti kaupallisia kirjasisältöjään näin:

”Kaikki vaikuttajien sisältö ei ole kaupallista, ja suomalaiset vaikuttajat ovat poikkeuksellisen läpinäkyviä kytköksissään. Jotain tunnollisuudesta kertoo se, että moni jopa mainitsee saaneensa kirjasta arvostelukappaleen tai sisäänpääsyn tapahtumaan – mitä en ole koskaan nähnyt yhdenkään kulttuuritoimittajan tekevän.”

Vähän sama kuin kritisoisi lääkäriä siitä, ettei tämä kerro potilaalle saaneensa suojakäsineet ilmaiseksi.

Kulttuurijournalismissa näkyy myös yleinen kulttuurin viihteellistyminen. Toimittaja Ndéla Faye kertoo provokatiiviseksi tarkoitetussa esseessään Minä valitsen toisin, ettei enää lue valkoisten heteromiesten kirjoja eikä juuri valkoisten naistenkaan. Jutussa on asiallistakin kritiikkiä koulutusjärjestelmää ja kustannusalaa kohtaan, mutta tympeä kulttuurisotiminen vie argumenteilta terää. On myös oireellista, että Faye ei kannusta lukijoitaan syventymään kanonisoitujen klassikoiden sijaan kolonialismikriitikoiden teoksiin. Franz Fanonin, Edward Saidin, Kiran Desain tai Jamaica Kincaidin sijaan hänen kirjasuosituksissaan on helposti sulavia rakkausromaaneja.

Viihde itsessään ei merkitse sivistyksen luhistumista. Kaikki lukeminen kannattaa, etenkin kun puhutaan nuorista tai heikosti lukevista: mikä vain pitkä teksti kehittää teknistä lukutaitoa, kielen ja tekstin rakenteiden hallintaa, sanavarastoa ynnä muuta. Olisi kuitenkin valheellista väittää, että ”romantasia” olisi taiteellisesti korkeatasoista tai lukevalle aikuiselle älyllisesti kehittävää.

Viihteestä kirjoittaminen ei myöskään merkitse sivistyksen luhistumista. Siitä kielii kuitenkin se, että jostain Dyynin kaltaisesta Hollywoodin suurpökäleestä kirjoitetaan kuin se olisi Felliniä.

Hollywoodin suurpökäleetkään eivät merkitse sivistyksen luhistumista. Kävin katsomassa yhdysvaltalaista imperialismia uhoavan Top Gun: Maverickin kahdesti ja nautin joka sekunnista. Luin kuitenkin ällistyneenä elokuvakriitikoiden viiden tähden arvioita, joissa elokuvaa ylistettiin ilman mitään ymmärrystä niistä aristoteelis-amerikkalaisista kommervenkeistä, joilla se katsojansa koukuttaa.

Kaikki lukijat eivät voi olla taiteentutkijoiden tasolla analyysitaidoissaan, mutta valistuneetkin lukijat näyttävät ymmärtävän huonosti erilaisten tekstien vaikutuskeinoja ja niiden eettisiä tai poliittisia ulottuvuuksia. Ne jotka ymmärtävät, työllistyvät huonosti turhuuksien markkinoilla, joissa kulttuurijounalismiksi riittää laimea sisältöjen esittely ja perustelemattomat, myötäsukaiset makuarvostelmat.

Toimittaja Sonja Saarikoski kirjoittaa Uuden Jutun uutiskirjeessä (23.8.2025), että kulttuurijournalismiin ei suomalaisessa mediassa juuri panosteta. Hän puhuu nimenomaisesti Helsingin Sanomista, johon melkein kaikki kulttuurijournalismin ongelmat palautuvat. (Tämä kertoo enemmän Hesarin painoarvosta kuin siitä, että muissa lehdissä laatu olisi parempi.) Kulttuurijournalismia pidetään Saarikosken mukaan ”yhä omana saarekkeenaan, pehmeänä osa-alueena, jonka tehtävänä ei ensisijaisesti ole määritellä, mistä yhteiskunnassa on kyse”.

Määrittelyn sijaan teosten sanoma niellään sellaisenaan. Monet katsojat ja kriitikot esimerkiksi ostivat Poor Things -elokuvan markkinoiman ”feminismin”, vaikka elokuvan seksikohtausten visuaaliset ratkaisut ovat pornoelokuvista kopioituja ja kertomus noudattaa miesyleisölle kirjoitettujen pornoromaanien ”huora voimaantuu bordellissa” -kaavaa.

Iida Turpeisen Elollisia on hehkutettu siitä, kuinka se avartaa käsitystä massasukupuutosta. Samalla romaani on pikkusievän tyylin ja sovinnaisen muotonsa puolesta kirjamarkkinoiden tarpeisiin viilattu myyntiartikkeli.

Molemmilla teoksilla on eettinen intentio: ne haluavat muuttaa jotain (naisten asemaa, ihmisten suhdetta ympäristöön), mutta niiden muoto ei tue sanomaa, ja siksi ne eivät nähdäkseni voi saada aikaiseksi muuta kuin pöhinää itsensä ympärillä.

Yksittäisen teoksen vastuulle ei tietenkään voi sysätä maailman parantamisessa epäonnistumista, mutta on kuvaavaa, että varsinkaan Elollisten tapauksessa muodon ja sanoman ristiriidasta ei juuri ole puhuttu. Poikkeuksena on Jussi Pentikäisen essee Romaanin etiikka (Parnasso 5/2024), jossa Elollisten huomataan samanaikaisesti kritisoivan edistysuskoa suurena kertomuksena ja noudattavan rakenteeltaan suuren kertomuksen kaavaa.

”Sukupuuton kauhut väistyvät mielestä, kun seuraa sattumusten sarjaa, jonka tuloksena juuri Suomeen on saapunut yksi harvoista (miltei) kokonaisista merilehmän luurangoista.”

Osuvasta analyysistaan huolimatta Pentikäinen päätyy pitämään romaanin konventionaalisuutta ”virkistävänä” ja muodon ja sisällön ristiriitaa ”hedelmällisenä”. Olen tulkinnasta eri mieltä, mutta se on toisen tekstin aihe. Sanonpa vain, että käännöshitiksi yltänyt Elolliset on pärjännyt turhuuksien markkinoilla mallikelpoisesti: Eleonoora Riihinen kertoo puolalaisen kustantamon teettäneen romaanin käännöksen yhteydessä stellerinmerilehmän näköisiä pehmoleluja.

Pinnallisuus ja epä-älyllisyys eivät ole vain toimittajien ja lukijoiden helmasyntejä. Runoilija Erkka Filander kääntääkin asetelman päälaelleen Long Playn haastattelussa:

”Lukijat vastaavat siihen, mitä kirjoittajat heiltä vaativat. Jos kirjoittajat lakkaavat vaatimasta, myös vaikean kirjallisuuden hahmottamisen kyvyt, lukemisen nautinnot ja poikkeuksellinen tieto, joka liittyy vaikean lukemiseen, alkaa vääjäämättömästi surkastua.”

Vaikeuden tai vaativuuden puolustaminen ei tietysti ole helppoa nykyisessä kirjaekosysteemissä, jossa äänikirjapalvelut pakottavat kirjailijat alustatalouden sisällöntuottajiksi ja jossa tarinatalouden rattaat vaativat polttoaineekseen henkilöhaastatteluihin sopivia ja somealustoilla helposti jaettavia omakohtaisia kertomuksia.

Kirjailijat ovat myös itse syyllisiä kirjallisuuskeskustelun rappioon. Kriittistä kirjallisuuskeskustelua kavahdetaan jopa kirjoista, jonka tekijää kirjailijat eivät edes henkilökohtaisesti tunne, mistä esimerkiksi käyköön seuraava anekdootti: Eräs erittäin arvostettu, palkittu suomalaiskirjailija tuli kehumaan minulle Olivia Laingin uusinta suomeksi julkaistua teosta. Sanoin, että pidin kovasti Laingin Yksinäisten kaupungista, mutta minusta Ruumiin rajat ei ollut aivan yhtä onnistunut. Perustelin väitettäni sillä, että Laing referoi esseissään liikaa lähteitä oman ajattelunsa kustannuksella. Sain tuohtuneeksi vastaukseksi: ”No tuo on varmaan makuasia!”

Esseistin näkökulmasta oman ajattelun vähäisyys esseeteoksessa ei ole suinkaan makuasia, mutta jos onkin, olettaisi, että kirjailijan kanssa pystyisi keskustelemaan kirjallisuudesta muutenkin kuin ihkuttelun tasolla.

Olettaisi, voisi vaatia... Huomaan puhuvani konditionaalissa, koska uskoni horjuu. Sillä horjuvia ovat rakenteet, jotka tukevat kriittistä ajattelua, debattia ja älyllistä kilvoittelua. Arvelen Rosebudin Sivullinen-kirjakaupan kuolemansuudelman saaneen niin paljon huomiota, koska se on konkreettinen todiste tästä muutoin salakavalasta prosessista, joka rapauttaa yliopistot ja suomalaisten koulutustason, nitistää hengiltä pienet kulttuurilehdet ja vähälevikkisen kirjallisuuden julkaisijat, nostaa kirjojen hintaa entisestään, houkuttelee parhaat journalistit mediataloista viestintätoimistoihin tai sosiaalisen median helppoheikeiksi...

Kirjafiilistely ja kirjallisuuden brändääminen seksikkääksi ovat hyödyllisiä ”kapinan” keinoja sikäli, kun ne saavat ihmiset ostamaan ja lainaamaan kirjoja ja kirjallisuuslehtiä. Mutta ne ovat tuhoisia, jos niistä tulee vallitseva kirjallisuudesta puhumisen tapa.

Kirjallisuus ja kulttuuri pysyvät elinvoimaisena vain, jos niitä koskeva keskustelu pyrkii kriittisyyteen ja syvällisyyteen. Yksittäisen teoksen analyysin tulee kohdistua poetiikkaan eli keinoihin ja taidekäsityksiin sekä merkityksiin, joita teos tuottaa – ei vain siihen, millaisia tunteita se herättää.

Julkinen keskustelu taas pysyy elinvoimaisena vain, jos se ymmärtää kulttuuriin liittyviä syvempiä merkityksiä. Sivistyneessä yhteiskunnassa pitäisi sietää – ei vain sietää, vaan vaalia – myös sellaista taidepuhetta, joka ei avaudu ihan jokaiselle.

Runoilijat Kristian Blomberg ja Olli-Pekka Tennilä kirjoittavat tekstissään Siten & täten — poeettinen manifesti (Niin & Näin, 4/2024):

”Jos lukijat ja julkinen keskustelu osaavat lukea runoudesta vain ne merkitykset, jotka sanotaan suoraan, mihin runoutta tarvitaan? Jos lukijat ja julkinen keskustelu osaavat lukea runoudesta vain ne merkitykset, jotka sanotaan suoraan, mihin lukijoita ja julkista keskustelua tarvitaan?”

Koska elämme jo todellisuudessa, jossa näin on, voidaan päätellä, että runoutta ei tarvita, lukijoita ei tarvita, julkista keskustelua ei tarvita.

Tai sitten voimme olla optimisteja ja uskoa elävämme vielä sivistysvaltiossa. Sellaisessa pitää olla runoutta, lukijoita ja julkista keskustelua. Mutta näiden kaikkien pitää olla parempia.