Silvia Hosseini, Piiri ja suuri kirjallisuuskeskustelu – Parhaat väittelyt käydään yhteisistä rakkauksista
Silvia Hosseinin esseestä alkanut viime viikon kiivas kulttuurikeskustelu osoitti jälleen, miten tärkeää kirjallisuus meille on ja miten monin tavoin sen asialla ollaan, kirjoittaa vastaava tuottaja Niklas Thesslund.
Viime viikko jää aikakirjoihin: pitkin sosiaalista mediaa käytiin ahkeraa ja asiantuntevaa kulttuurikeskustelua. Pontimena oli Silvia Hosseinin Imageen kirjoittama essee sivistyksen luhistumisesta, kulttuurijournalismin viihteellistymisestä sekä siitä, miten erilainen lukufiilistely ja puhe lukemisesta ovat kaapanneet valtaa keskusteluilta, joita käydään itse kirjallisuudesta. Osansa piikeistä sai uudehko kirjallisuusmedia Piiri, joka jatkoi keskustelua vastineella Substackissaan.
Aiheesta riippumatta vastineilla on taipumus kaventaa keskustelu kysymykseksi siitä, kumpi on oikeassa. Osin niin kävi nytkin, mutta samaan aikaan vastine tai mielipidekirjoitus on myös keskustelun jatkamista. Ei kukaan halua jatkaa sellaista keskustelua, jota ei koe itselleen tärkeäksi.
Edellinen pätee tietenkin myös ajatuksella kirjoitettuihin somekommentteihin. Koska edellä mainittuja syntyi, Hosseini aloitti keskustelun aiheesta, joka on hyvin monille tärkeä. Niin monille, että usein tuntuu kuin sen väestönosan kokoa ei edes täysin ymmärrettäisi. Puhumattakaan siitä, että täysimääräisesti ymmärrettäisiin taiteen tai kulttuurin merkitys. Ei se ole huoltovarmuutta eikä seksiä eikä lukutaitoa. Se on ajatusten ja tunteiden liikuttelua sekä odottamattomille urille että keskelle jokapäiväistä elämää. Kun autereisesta valosta tulee mieleen Wes Anderson tai katkaravuista Knausgård, taide on löytänyt elämää rikastuttavan paikkansa oman itsen ja maailman välistä.
Siksi keskusteluun liityttiin monesta kulmasta ja siksi oltiin erimielisiä. Parhaat riidat käydään aina yhteisistä rakkauksista.
”Tätä haluan lisää, tästä haluan puhua kaikille. ”
Juttelin esseen kirjoittaneen Silvia Hosseinin kanssa puhelimessa maanantaina, suuren kulttuurikeskusteluviikonlopun jälkeen. Hosseini kertoi havainnostaan Helsingin kirjamessuilta: kirjailijoiden esiintymisiä kuunnellut yleisö oli valtavan kiinnostunutta ja halukasta osallistumaan keskusteluun, kun aihe oli sellainen, jonka he kokivat tärkeäksi ja itselleen läheiseksi. Niin halukasta, että keskusteluille varattu aika loppui usein kesken. Ja totta kai loppui, jokainen joka on joskus jutellut intohimostaan, tietää että vartissa ei ehdi kuin vetäistä keuhkonsa täyteen, jotta voi sitten aloittaa palopuheensa.
Pääviestiksi messujen jälkeen jäi silti kaikumaan yleisömäärä. 104 516 messukävijää, uusi ennätys. Yleisöennätys on kerta kaikkiaan upea saavutus, kirjallisuus tarvitsee kaikki mahdolliset silmäparit piiriinsä. Luvut hukkaavat silti aina yksilökokemuksen. Ei messukävijän kokemus ole se, että sainpas olla yksi ennätysyleisöstä vaan se, että olipas aivan todella kiinnostava keskustelu luontokadosta, tätä haluan lisää, tästä haluan puhua kaikille.
”Syvä pisto ei tarkoita, etteikö aihe löytäisi isompaakin yleisöä.”
Johonkin edellisen kaltaiseen viime viikon keskustelu osui ja sitä kautta se osui myös siihen journalismiin, jota tänä päivänä tehdään. Somejätit ja tekoäly ovat moukaroineet sitäkin mediaa, joka on onnistunut jonkinlaisen digisiirtymän tekemään niin kovalla kädellä, että melko tuoreetkin tekotavat ja ohjenuorat vanhenevat käsiin. Vanhoista totuuksista, jokaiselle vähän jotakin, puhumattakaan.
Jääkiekko tai kirjallisuus, molemmissa kokoonnutaan intohimon äärelle ja silloin isoa peittoa tärkeämpää on piston syvyys. Ja kuten viime viikon keskustelu osoitti, syvä pisto ei tarkoita, etteikö aihe löytäisi isompaakin yleisöä.
Kirjoittaja on Imagen vastaava tuottaja.
