Jalkapallotoimija Jani Sarajärven konkreettinen, poleeminen ja filosofinen läksy tulevaisuuden Suomi-futikselle
Kuulokuva on paatoksellinen ja sen retoriikka korjaa ja hedelmöittää asetelmaa, jonka ytimessä on kysymys: kuinka olemme Suomessa ymmärtäneet jalkapallon väärin?
Petteri Sihvonen sai vieraakseen suomalaisen jalkapallotoimija Jani Sarajärven, joka on kirjoittanut ja julkaissut yhdessä Jussi-Pekka Savolaisen kanssa nopeasti kulttimaineeseen nousseen jalkapallokirjan: Progressão – Kuinka olemme ymmärtäneet jalkapallon väärin.
Aition Erkko Meri kirjoitti arvion tuonnottain kirjasta.
– Kuljetan Sarajärveä läpi kirjan luku luvulta, ja siitä keskustellen avautuu huikeita näköaloja paitsi jalkapalloiluun myös yltyleensä joukkupallopelien luihin ja ytimiin, Sihvonen avaa.
Sihvonen tekee omia luentojaa ja tulkintojaan Sarjajärven yhtäältä todella konkreettisesta, toisaalta hyvin filosofisesta todistamisesta.
– Voin olla väärässä, mutta tulkitsen niin, että suomalaisen jalkapalloilun ei tule tietenkään elää vain fysiikan tai tekniikan varassa; tulevaisuus tehdään herkkyydestä, pelaaja lukee pelin rytmin, reagoi ympäristöön, virittyy hetkessä. Jakso oli sillä tavalla huikea, että kukin kuulija, minäkin olen aina siinä verekseltään kuulija, pääsee muodostamaan oman tulkintansa Sarajärven esityksestä tai oikeammin sarajärviläis-savolaisesta puhetavasta Progressão-kirjan puitteissa.
”Leikki, improvisaatio ja pelin ymmärrys ovat se, mikä erottaa hyvät pelaajat huipuista.”
Pitkässä ja perusteellisessa jaksossa on lukemattomia ulottuvuuksia, joista ammentaa uutta luovalla radikaalilla tavalla ajatuksia futiksen olemistavasta. Jonkinlainen haasto kohdistuu siihen, mikä on aivojen osuus pelaajien suorituksessa.
– Minä tulkitsin niin, että taidon ydin ei ole yksilön päässä – se syntyy ympäristön, tilanteiden ja pelin vuorovaikutuksessa, kuin kitara, jonka kieli värähtelee oikean sävelen osuessa. Noin Sarjajärvi taisi sen ilmaista. Huippupelaaja ei ole vain tekninen ihme; hänen taitonsa on virittäytymistä, pelin tulkitsemista ja liikkeen synkroniaa ympäristön kanssa.
Sarajärvi puhuu harjoituksista, joissa yksinkertaistetaan, manipuloidaan rajoitteita ja niin edelleen.
– Käy ilmi oppimisen sudenkuoppia. Pelkkä tekninen harjoittelu ilman kontekstia on kuin kopioida jazz-sointuja ilman herkkää kuulevaa korvaa. Pelaaja hallitsee pelivälineen, mutta menettää ikään kuin pelin sielun. Sarajärvi taitaa korostaa, että valmentajan rooli ei ole käskyttää, vaan virittyä itsekin: osallistua, ohjata, antaa pelaajalle tilaa virrata ja oppia. Harjoitukset eivät ole pakottamista, vaan ikään kuin avoin laboratorio, jossa taito syntyy ja kasvaa vuorovaikutuksessa. Ympäristö ja vuorovaikutus ovat jonkinlaisia avainsanoja, Sihvonen pyörittelee.
”Jollakin tapaa kyseessä oli Sarajärven puolelta korkeaveisu ja syventävät opinnot jokaiselle meistä, jotka olemme joukkuepallopeli-ihmisiä.”
Ekologinen lähestymistapa on Sarajärven jonkinlainen ydinviesti.
– Niin, pelaaja ei ole kone, valmentaja ei ole komentaja. He ovat osallistuvia virittäjiä, jotka rakentavat ympäristön, jossa jokainen liike, syöttö ja riisto muodostaa kudoksen, jossa taito, intuitio ja peli sulautuvat. Jos oikein seurasin, lineaarinen data ei kanna, vaan pelin dynamiikka on pyörre, ja vain herkkyys vie oikeille jäljille. No, kunnelkaa itse! Ei minulla ole sanoja likiään tyhjentämään sitä runsaudensarvea. Raapaisen tässä nyt vain aivan pintaa.
Leikki, improvisaatio ja pelin ymmärrys ovat se, mikä erottaa hyvät pelaajat huipuista. Pelaaminen ei ole suoritusta, se on soittamista, tanssia ja kuuntelua.
– Minä haltioiduin. Jollakin tapaa kyseessä oli Sarajärven puolelta korkeaveisu ja syventävät opinnot jokaiselle meistä, jotka olemme joukkuepallopeli-ihmisiä, Sihvonen hehkuttaa.
Podcastin kooste on osin kirjoitettu tekoälyä hyödyntäen. Toimitus on editoinut ja tarkastanut sisällön.
