Uutuuskirja: Kokeneet jalkapallovalmentajat antavat sapiskaa suomalaiselle valmennusjärjestelmälle ja perinteisille käsityksille pelaajakehityksestä

Todetaan se heti alkuun: kokeneiden jalkapallovalmentajien Jani Sarajärven, 45, ja Jussi-Pekka Savolaisen, 38, uutuusteos Progressão – Kuinka olemme ymmärtäneet jalkapallon väärin laittaa lukijan koville, joissakin luvuissa jopa hämmennyksen tilaan.

Progressão ei ole leppoisaa laiturilukemista, vaan läpi teoksen on pysähdyttävä, palattava hieman taaksepäin ja palautettava mieleen, mitä kirjoittajat tekstillään oikeastaan haluavat kertoa. Teksti ei ole kuitenkaan saarnaavaa paatosta, vaan se jättää tilaa myös lukijan omalle pohdinnalle. Sarajärvi ja Savolainen eivät julista, he haluavat ravistella, herätellä ja sivistää.

Noin 300-sivuinen teos jakautuu karkeasti kahteen osaan. Alkupuoli keskittyy muun muassa tutkimuksellisiin lähtökohtiin, termistöön sekä ympäristön ja ihmisen välisen suhteen tarkasteluun. Kirjan jälkipuolella siirrytään lähemmin kentän tasolle, ja kirjoittajat esittävät käytännön vinkkejä taitavampien pelaajien ja pelin kehittämiseen.

Varsinkin kirjan ensimmäiset luvut ovat tiukkaa ”tutkimuskamaa” höystettynä viittauksilla muun muassa filosofiaan ja alkuperäiskansojen tapoihin. Vastaavanlaista kerrontaa ei ole suomalaisessa jalkapallokirjallisuudessa juuri tullut vastaan.

Kirjan viimeiset luvut puolestaan on suunnattu selvästi enemmän käytännön arjen tekijöille, erityisesti valmentajille. Sarajärvi ja Savolainen muun muassa esittävät, kuinka moninaisin tavoin valmentaja voi vaikuttaa harjoitusympäristöön ja millaisin pedagogisin periaattein pelaajia on mahdollista tukea.

Vaikka kesäkuussa suomeksi julkaistava teos vilisee termejä, teoreettisia viitekehyksiä ja kymmeniä tutkijanimiä, kirjoittajakaksikon ansioksi on luettava, etteivät he syyllisty briljeeraamiseen, vaan pyrkivät aidosti konkretisoimaan, miten mikäkin teoria, termi tai tutkimusnäkökulma linkittyy kirjan kysymyksenasetteluun.

Kun tutkimusviittauksia on runsaasti ja vauhtia haetaan kaukaa lajin ulkopuolelta, kolikon kääntöpuolena on, että teoksen punainen lanka katoaa joissakin kohtaa hieman näkyvistä. Myös temaattista toistoa esiintyy silloin tällöin muttei häiritsevästi.

Sarajärven ja Savolaisen teesit ovat tuttuja, jos on kuunnellut kaksikon vuodesta 2022 lähtien julkaisemaa Progressão-podcastia. Tässä mielessä kirja muodostaa eräänlaisen perusteellisen jatko-osan kymmenille lyhyemmille podcast-jaksoille.

Kuten podcast-jaksoissa, myös kirjassa korostetaan jalkapallotoimijan ja ympäristön välistä yhteistoiminnallisuutta, kritisoidaan lajiin liittyvien ilmiöiden pilkkomista palasiin, kuten pelaajien osaamisen jakamista teknisiin, fyysisiin ja taktisiin osataitoihin, sekä painotetaan oppimisen luonnetta informaatiolle herkistymisenä ja tarkkaavaisuutena. Ympäristö vaikuttaa lajitoimijoihin ja lajitoimijat muovaavat ympäristöä.

Myös valmentajien roolia ja merkitystä tarkastellaan kirjassa perusteellisesti. Millaisena valmentajuus näyttäytyy Suomessa historian valossa? Millainen tulevaisuuden osaava lasten valmentaja voisi olla?

Sarajärven ja Savolaisen mukaan valmentajien tulisi olla enemmän metsänhoitajia kuin tehtaanjohtajia. Kirjoittajat ovat sitä mieltä, että suomalainen valmennuskulttuuri on painottanut liiaksi jälkimmäistä: valmentajat ovat kasvattaneet koneita, jotka toistavat mekaanisia suorituksia ympäristöstä irrallaan. Väitteestä ei ole helppo olla ainakaan suuresti eri mieltä. Valmentajuutta koskeva pohdinta on kaiken kaikkiaan kutkuttavaa ja haastaa vakiintuneita käsityksiä.

Teoksessaan kirjoittajat arvioivat, että varsinkin juniorivaiheessa valmentajan yksi tärkeimmistä tehtävistä olisi luoda harjoitusympäristössä pelaajille kokeilemisen mahdollisuuksia ja tilaisuuksia sopeutua muuttuviin tilanteisiin. Tämän tavoitteen onnistumisessa ratkaisevaa on valmentajan kyky elää mukana harjoittelussa ja tarvittaessa muokata harjoitteita esimerkiksi erilaisin säännöin tai periaattein.

”Valmentaja ei kaada tietoa pelaajiensa muistiin, vaan auttaa näitä ojentumaan ja herkistymään jalkapallon maailmaan”, kaksikko kirjoittaa.

Sanomansa vahvistamiseksi kirjoittajat tukeutuvat useaan otteeseen polun ja kulkemisen käsitteisiin. Elämä ja jalkapallo ovat polulla kulkemista, mutta polku on ennalta määrittämätön ja lähes aina mutkainen. Pelaajien ja valmentajien kehittyminen on epälineaarista: siinä tulee kiihdytyksiä, taantumia sekä ylä- ja alamäkiä.

Kirjassaan Sarajärvi ja Savolainen tarkastelevat pelaajakehitystä erityisesti ekologisen dynamiikan vinkkelistä. Olennaista on, että pelaaja, joukkue tai vaikkapa valmentaja ei toimi irrallaan ympäristöstään. Kirjassa luodaan ensin viitekehys, minkä jälkeen tarkastellaan käytännön sovellutuksia. Valitusta etenemistavasta ei ole huomautettavaa.

Tarkastelu ei jää pintaraapaisuksi, vaan viitekehys ja sen tarjoama hyöty valmentamiseen ja harjoitustoimintaan perataan juurta jaksain. Tässä suhteessa kirja ei tyydytä vain valveutuneimpien lajiteoreetikkojen tiedontarvetta, vaan palvelee myös käytännön valmennuksen tekijöitä.

Kirjoittajien mukaan jalkapallopeli tulisi nähdä kompleksisena ilmiönä, jossa eri tasot, kuten joukkue- ja osajoukkuetasot, sekä niitä vastaavat toiminnat vaikuttavat toisiinsa. Peliä ei kannata pilkkoa osiin, vaan sitä tulisi tarkastella kokonaisuutena esimerkiksi sosiokulttuurisia vaikutteita unohtamatta.

Ydinperiaatteitaan kirjoittajat avaavat paitsi moninaisten tutkimusten myös käytännön pelitilanne-, harjoite- ja muiden arkiesimerkkien kautta. Kirjan lukuisat havainnollistavat kaaviot, kuvat ja piirrokset ovat lähes välttämättömyys sanoman sisäistämiseksi.

Progressão-kirjan ehkäpä parasta antia ovat jokaisen luvun alkuun sijoittuvat kirjoittajien omakohtaiset kokemukset eri kulttuureista, tilanteista ja otteluista. Tarinat rytmittävät teosta ja johdattavat lukijan muun muassa Afrikan mestaruuskisoihin, Suomessa vuonna 2003 pelattuihin alle 17-vuotiaiden MM-kisoihin sekä Lissabonin liikuntatieteellisen tiedekunnan seinien sisäpuolelle.

Minitarinoissa välittyy kirjoittajien monipuolinen ja myös kansainvälinen kokemus jalkapallosta. Sekä Sarajärvi että Savolainen ovat entisiä Veikkausliiga-pelaajia, jotka ovat pelaajauransa jälkeen luoneet uraa valmentajina niin juniori-, alasarja- kuin liigatasollakin. Sarajärvi on työskennellyt Suomen lisäksi myös muun muassa Afrikassa ja Etelä-Amerikassa. Molemmat kirjoittajat ovat myös tutustuneet etenkin portugalilaiseen jalkapallo- ja valmennuskulttuuriin, mikä näkyy selväpiirteisesti kirjan sivuilla.

Kertomukset esimerkiksi afrikkalaiseen jalkapalloon liittyvästä voodooperinteestä, Portugalin jalkapalloliiton omasta televisiokanavasta ja sen lajin historiaan liittyvistä aamuohjelmista sekä Savolaisen testileiristä Serie A -seura Udinesessa 2000-luvun alussa tarjoavat oivan, jopa ainutlaatuisen kurkistuksen eri jalkapallomaiden kulttuurieroihin, perinteisiin ja käsityksiin pelistä. Monipuoliset tarinat kiinnostavat todennäköisesti paitsi valmentajia myös niin sanottuja tavallisia jalkapallon seuraajia.

Teoksen kaksi tarkastelutasoa, vahva teoreettinen lähestymistapa ja empiiriset havainnot eri ympäristöistä, ovat sopivassa tasapainossa. Omaelämäkerrallinen ote antaa teoksen tieteelliseen tyyliin kaivattua vaihtelua, elämänmakuisuuttakin. Tarinat eivät tunnu päälle liimatuilta, vaan päinvastoin rikastuttavat teosta.

Sarajärvi ja Savolainen eivät myöskään ole unohtaneet juuriaan ja niiden vaikutusta omaan polkuunsa: molemmat ovat ponnistaneet suurempiin ympäristöihin pienehköiltä paikkakunnilta, Sarajärvi Pudasjärveltä ja Savolainen Raumalta. Lapsuuden ja nuoruuden kokemusten taustoittaminen auttaa ymmärtämään kirjan tiettyjä painotuksia.

Kirjassa kuvatut tarinat ja muistelut ovat monin paikoin niin herkullisia ja oivasti kirjoitettuja, että kirjoittajat olisivat voineet syventyä niihin vielä perusteellisemmin ja kytkeä ne vielä tiukemmin osaksi kirjan muuta juoksutusta.

Uutuuskirjan tekijät antavat lempeän kovaa kritiikkiä muun ohella suomalaiselle jalkapallotutkimukselle, valmennuskoulutusjärjestelmälle ja lajipuheelle.

Kirjoittajien mukaan suomalaisessa valmennuskoulutuksessa ei ole osattu tarkastella historiaa ja arvioida sen vaikutuksia nykypäivään. Asioiden pilkkominen pienempiin osiin on ollut hallitsevaa. Kotimainen jalkapallotutkimus on painottunut liiaksi fysiikkaan. Mittaaminen ja testaaminen ovat ohjanneet kulttuuria tarpeettoman paljon ja vieläpä väärään suuntaan. Käsitteet, kuten pelaajatuotanto, ovat vahvistaneet mielikuvaa juniorijoukkueista pelaajatehtaina, eräänlaisina tuotantokoneistoina.

Kritiikkinsä vastapainoksi Sarajärvi ja Savolainen esittävät myös vaihtoehtoisia toiminta- ja ajattelutapoja. Esimerkiksi kirjan yhdeksäs luku (Ekologinen dynamiikka harjoituskentällä) keskittyy nimenomaisesti vaikuttavampien harjoitteluympäristöjen ja -arjen kehittämiseen. Uudenlaisia ajatuksen siemeniä kylvetään myös teoksen muissa osissa. Yksi mielenkiintoisimmista nostoista on perinteisen kausisuunnitelma-ajattelun haastaminen: harjoittelun liian tarkka etukäteinen suunnittelu voi syödä liiaksi tilaa kokeilemiselta, uusien tavoitteiden ja toimintatapojen etsimiseltä sekä sopeutumiselta.

Myös lajin kattojärjestö, Palloliitto, saa Progressão-teoksessa varovaista haipakkaa. Ylhäältä päin tulevan ohjauksen ja tiedon alaspäin kaatamisen sijasta kirjoittajat peräänkuuluttavat kunnioitusta, kohtaamisia ja yhteisiä pohdintoja.

Köyhää ja tunteetonta dataa tärkeämpää olisi ymmärtää paikallisten seurojen ja niiden omalaatuisten kulttuureiden erityispiirteet: ”Paikallinen jalkapallokulttuuri ei tule näkyväksi liittotasolla kerran tai kaksi paikalla käydessä ja ihmisten toimintaa havainnoiden, eikä varsinkaan kaukaa ja ylhäältä sitä ohjaten”, Sarajärvi ja Savolainen avaavat. Yhdeksi kehitysehdotukseksi he tarjoavat seura-arkeen aktiivisesti osallistuvien mentoreiden järjestelmää.

Epäkohtien esille nostamisen keskellä kirjoittajat osaavat kuitenkin antaa tunnustusta myös arjen puurtajille, kuten isä- ja äitivalmentajille: ”Isät ja äidit kasvattavat lapsensa yleensä oikein hyvin, heillä on paljon käytännön osaamista lasten kasvatuksesta. Siksi he voivat olla myös hyviä valmentajia.”

Oman hetkensä teoksessa saavat myös esimerkiksi Ylivieskassa juniorivalmentajana toimivan Tuomas Nikulan tapaiset näkymättömät työmyyrät. Ruohonjuuritaso näkyy ja kuuluu muutoinkin varsinkin teoksen jälkimmäisellä puoliskolla.

Progressão-teosta on vaikea luokitella johonkin tarkasti rajattuun kategoriaan. Tavallaan se on valmennuskirja olematta kuitenkaan perinteinen valmennuskirja. Jossain määrin kirjaa on mahdollista tituleerata jalkapallo- tai urheilututkimukseksi, mutta toisaalta se sisältää niin paljon myös ei-urheiluspesifiä sisältöä, ettei edellä esitettykään luonnehdinta ole kuvaavin mahdollinen.

Toisaalta kirjoittajat ovat jalkapallovalmentajia ja he etsivät vastauksia ennen kaikkea jalkapalloon liittyviin kysymyksiin, joten jalkapallomäärettä ei voida täysin häivyttää. Vahvasta jalkapallopainotuksesta huolimatta teos sopii kuitenkin myös muiden lajien valmentajille, varsinkin invaasiopeleissä toimiville.

Teoksen kiistattomiin vahvuuksiin kuuluu läpi kirjan esiin puskeva kirjoittajien intohimo, syvä kiinnostus ja aito paneutuminen tarkasteltaviin aiheisiin. Kaikesta näkee, etteivät tekijät ole päästäneet itseäkään helpolla. Erikseen on mainittava, että kirjan lopusta löytyvä lähdeluettelo on laajuudessaan vaikuttava.

Teoksen teesejä kohtaan on luonnollisesti mahdollista esittää vastaväitteitä – kirjoittajat itsekin myöntävät, ettei yhtä totuutta ole olemassa – mutta helppoa se ei ole. Kirjoittajien taustatyö, teoksen eteen näkemä vaiva sekä perustelut ovat siinä määrin kattavat. Toisaalta ekologista dynamiikkaa kohtaan esitetyn kritiikin laajempi avaaminen olisi voinut antaa tärkeää lisäarvoa ja syvyyttä kirjaan.

Osin valitusta tulokulmasta ja tarkastelutavasta johtuen Progressão-teos on lukukokemuksena jossain määrin katkonainen, hieman raskaskin. Teksti itsessään on toki sujuvaa ja kielellisesti varsin rikasta, mutta flow-tilaan pääseminen on varsinkin tietyissä luvuissa vaikeaa. Teoksen sisäistäminen vaatii jatkuvaa ajatustyötä, mikä ei nykypäivän ohitse kiitävien ärsykkeiden tulvassa ole toki lainkaan kielteinen seikka.

Joissakin luvuissa vähemmän olisi kuitenkin voinut olla enemmän. Aivan kaikkea ei aina tarvitse vääntää lukijalle rautalangasta. Mainittakoon myös, että teoksen alkuun olisi kenties sopinut jonkinlainen luettelo tärkeimmistä termeistä selityksineen.

Jalkapallokulttuurisena tekona ja lajiajattelua rikastuttavana teoksena Progressão on arvokas lisä vielä kapeaan suomalaisen jalkapallokirjallisuuden hyllyyn. Vastaavanlaista teosta ei ole Suomessa aiemmin tehty – tuskin tullaan vähään aikaan myöskään tekemään.

Erityisen merkittävää on, että kirjoittajat päättivät tehdä suomenkielisen painoksen omakustanteisena. Viime vuonna julkaistulle vironkieliselle käännökselle löytyi paikallinen kustantaja.

Kuten Sarajärvi ja Savolainen teoksensa alussa toteavat, yksi valmentajan ja pelaajan kenties tärkeimmistä ominaisuuksista on olla kiinnostunut olemaan kiinnostunut. Kirjoittajat viittaavat ensimmäisillä sivuilla filosofi Esa Saariseen, jonka mukaan uusiin ilmiöihin kannattaa suhtautua mieluummin asenteella ”ehkä” kuin ”ei”, vaikka ne tuntuisivatkin vierailta, oudoilta tai turhanpäiväisiltä.

Tämä ohjenuora pätee myös Progressão-teokseen; sille kannattaa sanoa vähintäänkin ”ehkä”. Vaivan väärtinä voi parhaimmassa tapauksessa olla uudenlainen suhtautuminen jalkapalloon ja sen moninaisiin ilmenemismuotoihin.

Progressão – Kuinka olemme ymmärtäneet jalkapallon väärin (318 sivua) ilmestyy kesäkuussa 2025.

Kirjoittaja valmensi Jussi-Pekka Savolaisen kanssa samaan aikaan Käpylän Pallossa ja kirjoitti tämän kanssa jalkapalloaiheista Suunnanmuutos-blogia.