Mikään ei yhdistä kahta ihmistä paremmin kuin se hetki, jolloin toiselle voi sanoa noloimmatkin ajatuksensa ääneen. Etenkin, jos sen voi tehdä paikassa, jossa on muita, jotka eivät ymmärrä.

Kaksi ystävääni istui Pariisissa puolityhjässä metrossa, kaukana kaupungin matkailunähtävyyksistä. Vaunuun astui vanhempi, komea mies. Rusetti, täydellisesti istuva puku, kävelykeppi. Ystäväni ylistivät kilpaa miehen ulkonäköä. ”Voi että, pukeutuisivatpa ihmiset Suomessakin noin!”

Tyylikäs mies istuutui ystävieni edessä olevalle penkille ja katseli ulos ikkunasta. Metro kiihdytti ja kova vauhti sai vaunun heilumaan. Ystäväni totesi, että: ”Kylläpä tärisee takapuolessa asti.” ”Joo, ihan pyllyreikää kutittaa”, toinen vastasi. Molemmat räkättivät vapautuneelle sananvaihdolle. Matkailu Pariisissa saa ihmisen hyvälle tuulelle!

Kun vain kaksi ihmistä ymmärtää ja muut eivät, muodostuu oma universumi, jossa kaikki on mahdollista. Lapset tietävät sen hyvin. He ovat mestareita keksimään salakieliä ja salasanoja, jotka sulkevat taikapiirin vain heille, pois aikuisten maailmasta.

Minäkin puhuin lapsena salakieltä. Harjoittelimme ystävieni kanssa kontinkieltä. Siinä jokaisen sanan jälkeen laitettiin sana kontti ja sitten tavut sekoitettiin. Kun tavujensekoittelusta pääsi jyvälle, puhumisen oppi nopeasti. Kosi pääntti koru pientti. Pääsi pieru. Taas naurettiin ja vedettiin poninhäntää tiukemmalle.

Meidän suomenkielisten ja muiden pienten kielten taitajien ei tarvitse opetella kontinkieltä. Me olemme etulyöntiasemassa, sen kun vain puhumme menemään!

Perheemme toinen kotikieli islanti on suomeakin pienempi. Pohjoismaiden vanhimmalla kielellä on vähemmän puhujia kuin kaksi kertaa kaikki turkulaiset: siis alle 400 000 pälättäjää. Kun maailmalla haluaa sanoa asiansa niin, että muut eivät ymmärrä, käytän aina islantia – koska mää en Turun murretta osaa.

On muuten komea mies tuossa vastapäätä. Totta kai tuollainen asia sanotaan salaa. Ei kai sitä nyt ääneen kehtaa ketään vierasta kehua.

Kylläpä on naapuripöydän seurue raivostuttavan kova metelöimään. Sitähän voisi tietysti mennä sanomaan, että olkaa nyt herran tähden hiljempaa – muttei sitä aina kehtaa.

Järkky kaapu, yli viisisataa dollaria? Haloo! Olen kauan sitten lakannut ymmärtämästä, mikä on trendikästä. Sen kehtaa sanoa putiikissakin ääneen, jos on varma, että muut eivät ymmärrä.

Mentäisiinkö lounaan jälkeen hotellihuoneeseen vähän wägäwägä? Kyllä ilostuttaa, kun sen voi sanoa puolisolleen kovaan ääneen tarjoilijan kerätessä tyhjiä lautasia.

On vain yksi ihminen, joka ylittää vieraalla kielellä luodun salauniversumin jäsenten riemun.

Se on hän, joka rikkoo salaisuuden.

Tyylikkäästi pukeutunut mies poistui Pariisin metroasemalla samalla pysäkillä ystävieni kanssa. Kun kolmikko oli päässyt rappusia ylös kadulle, mies nosti kohteliaasti päähinettään ja hymyili ystävilleni leveästi: ”On se mukavaa, kun täälläkin päin Pariisia kuulee välillä suomea!”