Kirjani päähenkilö muutti asumaan naapuriimme. Olin saada sätkyn.

Oli aurinkoinen päivä Islannissa viime vuonna. Uusimman kirjani käsikirjoitus oli juuri valmistunut. Menin kylämme punttisalille. Siellä kerrottiin, että pian salilla aloittaisi uusi osa-aikainen valmentaja.

Kyläämme juuri muuttanut uusi poliisinainen oli toiselta ammatiltaan personal trainer. Arvaatte ehkä jo nimen? Ísafjörðurin kylässä työskentelevä Hildur-poliisi, joka harrastaa painonnostoa.

Jäykistyin kauhusta. Nythän kaikki luulevat, että olen kirjoittanut kirjan hänestä. Kävin esittäytymässä tosi-Hildurille. Kohteliaasti tiedustelin, aikoiko hän viihtyä kylässämme pitkään. Oliko kenties vakituinen asunto jo löytänyt?

Hartioiltani tipahti 50 kilon levypaino, kun tosi-Hildur kertoi olevansa vain pari kuukautta. Hänellä oli vakituinen poliisinvirka muualla. Huh. Hän häipyisi, ennen kuin kirjani ilmestyisi. Nimeä ei tarvitsisi vaihtaa. Iloitsin naisen lyhyeksi jäävästä visiitistä, mutta en voinut tietenkään näyttää sitä.

Kirjan hahmoja rakentaessani olin miettinyt otsalohkoni lommolle, kuinka tuoda uskottavasti suomalainen poliisi Islantiin töihin.

Mieleeni palasi eräs Reykjavíkissa tekemäni vuosien takainen matkaopaskeikka. Suomalaispariskunta kertoi minulle pojastaan, joka oli työskennellyt Islannissa poliisina. Otin langanpäästä kiinni ja löysin pohjoismaisen poliisivaihto-ohjelman.

Syntyi henkilöhahmo Jakob, suomalainen poliisi­opiskelija, joka tulee töihin Islantiin.

Tänä keväänä olin vieraana tv:n aamuohjelmassa puhumassa kirjoistani. Ennen minua studiossa muusta aiheesta haastattelussa ollut miesvieras tuli käsi ojossa tervehtimään. ”Olen sinun kirjassasi.” Mies kertoi, kuinka hänen vanhempansa olivat olleet opastamallani matkalla Reykjavíkissa. Hän oli se suomalainen poliisi.

Kun mielikuvitus muuttuu todellisuudeksi, reaalielämän rajat paukkuvat.

Kun ajatuksesta tulee totta, onko kyseessä sattuma, satu tai seikkailun alku? Ei kai sen niin väliä.

Se on pääasia, että voi iloita aivojen surinasta.

Muutamissa viimeaikaisissa neurologisissa tutkimuksissa aivoja on tarkasteltu ennakoivana ”koneena”. Aivot yrittävät kännykän automaattisen tekstinsyötön tapaan ennakoida, mitä tapahtuu seuraavaksi, jotta tavalliset toimet kuten kävely tai tutun laulun hyräily sujuisivat sutjakkaasti.

Queenslandin yliopistossa viime vuonna julkaistun tutkimuksen mukaan aivot optimoivat käyttämäänsä energiaa. Kun aivot saavat ärsykkeitä, joita ne osaavat odottaa, ne reagoivat minimaalisesti. Jos toistoketju katkeaa ja aivot saavat käsiteltäväksi jotain arvaamatonta, ne hurahtavat käyntiin, ja… niin, mitä sitten? Alkavat ennakoida tulevaisuutta? Kuulostaa ihan hoopolta. Mutta olisihan se hirveän viihdyttävää!

Haluaisin useita odottamattomia asioita elämääni: Voittaa lotossa. Tavata Tony Sopranon. Sähkön hinnan laskuun. Leipoa kuohkeita korvapuusteja. Likaiset sukkamytyt lattialta pyykkikoriin. Pidempiä yö­-unia. Oppia kaikki islannin epäsäännölliset verbit. WC-paperia, joka ei koskaan loppuisi kriittisellä hetkellä.