Huippudekkaristit Satu Rämö & Lilja Sigurðardóttir paljastavat, miksi rikoskirjojen tuulet puhaltavat nyt Islannista: ”Täällä naiset voivat tehdä kaiken minkä miehetkin”

Puuportti narahtaa, kun astun talon pihaan. Linnut laulavat, kasvihuoneessa kypsyy tomaatteja ja lehtipuut heiluvat. On kesä. Hetken voisi luulla olevansa Suomessa. Kun katseen antaa lipua järven vastarannalle, näkee tulivuoria. Olen saapunut Lilja Sigurðardóttirin, 52, luokse kylään.

Islannin suosituimpiin dekkaristeihin lukeutuva Lilja – Islannissa ihmisiä puhutellaan vain etunimillä – asuu Reykjavíkin laitamilla puolisonsa, pihalla tepastelevien kanojen ja sekarotuisen koiran Tohtori Árnin kanssa.

Koputan oveen ja käyn sisään. Islannissa tutut eivät jää ulko-ovelle odottamaan, vaan lampsivat suoraan eteiseen, jos ovi ei ole lukossa. Useimmiten se ei ole.

Asumme eri puolilla Islantia, mutta tapaamme aina kun voimme. Käymme syömässä, yökyläilemme ja juttelemme kirjoista, matkustelusta ja työnteosta.

Rikoskirjallisuus teki meistä ystäviä.

Tapasin Liljan ensimmäistä kertaa Helsingissä kirjamessuilla vuosi sitten. Hän tuli esittelemään suosittua Islantiin sijoittuvaa Áróran tutkimuksia -dekkarisarjaansa. Messuja edeltävänä iltana tapasimme helsinkiläisen hotellin aulassa. Muutaman sadan metrin päässä sijaitsevaan ravintolaan päästyämme olimme jo ystävystyneet.

Joidenkin ihmisten kanssa yhteinen rytmi löytyy heti.

Lilja on loistavaa seuraa. Kirjallisuuden lisäksi jaamme rakkauden hyvään pullaan. Olen tuonut mukanani suosikkileipomostani Brauð & co:sta lautasen kokoisia kanelipullia. Nostaessani laukustani pullapussin keittiön ruokapöydälle Lilja siirtää kuvun pois pöydällä olevan lautasen päältä.

– Minäkin kävin leipomossa. Ostin suklaapullaa.

Lilja on julkaissut kymmenkunta rikoskirjaa, joiden käännöksiä on myyty yli 20 maahan. Kaksi kirjoista on palkittu Islannissa vuoden parhaina rikosromaaneina. Lilja on käsikirjoittanut näytelmiä ja tv-sarjoja, kuten Netflixillä esitettyä Katlaa.

– Suunnittelen parhaillaan seuraavaa kirjasarjaa, hän paljastaa ja käynnistää kapselikahvikoneen.

Juttelemme usein kirjailijan työstä, mutta emme puhu työn alla olevista kirjoista. Alkuvaiheessa käsikirjoitus täytyy pitää vain itsellä, muuten ajatukset hajoavat.

Liljan Áróra-sarjan kuudes ja viimeinen osa ilmestyi Islannissa viime vuonna. Neljä niistä on nyt suomennettu. Islantilaiset dekkarit kiehtovat suomalaislukijoita. Liljankin kirjat ovat päätyneet heti ilmestyttyään Suomen luetuimpien kirjojen listoille.

Hildurin seuraan, Lilja muistuttaa.

Luen ja puhun islantia sujuvasti, mutta luen vain suomenkielistä kirjallisuutta. Se on keinoni ylläpitää suomen kielen taitoa vieraassa kieliympäristössä. Kun Liljan ensimmäinen suomennos ilmestyi, olin ehtinyt kirjoittaa omaa sarjaani kahden teoksen verran.

Lukiessa tuntui, kuin olisin tavannut vanhan, tutun ystävän. Ja omien kirjojeni päähahmon eli Hildurin ystävän.

Rikosetsivä Hildur ja talousrikoksiin erikoistunut yksityisetsivä Áróra asuvat molemmat yksin, treenaavat punttisalilla, tienaavat omat rahansa, harrastavat seksiä kun siltä tuntuu ja tekevät muutenkin elämässään päätökset omilla ehdoillaan.

Lilja asettaa pöytään kaksi täyttä kahvikuppia ja litran maitoa. Hänkin tunnistaa päähenkilöidemme samankaltaisuudet. Hildur-sarjani ensimmäinen osa ilmestyi islanniksi tänä syksynä.

– Meidän naisten pitäisi ehdottomasti mennä yhdessä punttisalille!

Emme pääse yksimielisyyteen siitä, kumpi on vahvempi, Hildur vai Áróra. Molemmat tekevät penkkipunnerrussarjoja vähintään 80 kilolla.

Teoksessa Jääkylmä aurinko on mahtava kohtaus, jossa Áróra kirjaimellisesti kylpee rahakasassa, jonka hän on onnistunut jäljittämään rikollisten käsistä.

– Áróra on vahva, jotta hän pystyy suojelemaan heikkoa itseään. Raha antaa vallan lisäksi vapautta.

Islanti on yksi maailman tasa-arvoisimpia maita. World Economic Forumin Global Gender Gap -tutkimuksen mukaan Islanti oli maailman paras paikka naisille asua. Naisten työllisyys on korkea ja vanhempainvapaat jaettu lailla tasan. Samapalkkaisuuslaki on ollut voimassa vuosia. Silti päähenkilömme ovat naisia, joilla on pakkomielteeksi kasvava halu pärjätä ja olla vahva. Mistä se mahtaa johtua?

Lilja miettii hetken.

– Heidän on pakko pyrkiä koko ajan paremmaksi, jotta kukaan ei pääse vetämään alas. Koska niinhän menestyvälle naiselle helposti käy.

Tunnen pistelyn sormenpäissäni. Haluaisin niin kovasti kertoa jutun, mutta en vielä voi. Hildur-sarjaa lukeneet tietävät, että Hildur aloitti poliisinuransa Reykjavíkissa, mutta meni rikostutkijaksi Länsivuonoille. Hän perusteli lähtönsä kotiseutukaipuuna ja paremmilla surffirannoilla, mutta oli lähtöön muukin syy. Se selviää myöhemmin.

– Islannissa naiset voivat tehdä kaiken minkä miehetkin, Lilja aloittaa.

Maassa oli naispresidentti jo 1980-luvulla ja suuryritysten johdossa on ollut naisia kauan. Islantilaiset naiset tekevät monia perinteisiä ”miesten asioita”. Sitten seuraa se kuuluisa mutta.

– Mutta kun tilaisuus tulee, myllytys alkaa. Nainen korruptioskandaalin keskellä saa pahemmin turpaansa kuin mies korruptioskandaalin keskellä.

Kirjailija saa usein vastata lukijoiden kysymyksiin päähenkilön ja kirjailijan yhteisistä piirteistä. Päähenkilömme Áróra ja Hildur haluavat fyysistä voimaa ja rahaa, koska ne takaavat vapauden. Myönnän olevani samanlainen. Huhkin töitä vähän enemmän kuin pitäisi, ettei raha vaan lopu. Treenaan punttisalilla, koska voima tuo itsevarmuutta.

On Liljan vuoro todistaa.

– Haluan olla vahva, että jaksan tehdä itselleni tärkeitä asioita. Jos en jaksaisi kuokkia puutarhassa, en pystyisi kirjoittamaan, Lilja sanoo.

Henkinen vahvuus on tärkeää, jotta jaksaa ottaa vastaan sen, mitä elämä eteen heittää, Lilja jatkaa.

– En halua olla riippuvainen esimerkiksi alkoholista tai tupakasta. Ja yksi tärkeä sääntö on pysyä erossa kaikesta draamasta.

Liljan luoma yksityisetsivä Áróra on asunut pitkään Iso-Britanniassa. Kirjasarjan alussa hän palaa kotiinsa Islantiin. Liljan tarina on samankaltainen. Hän asui ison osan elämäänsä Meksikossa, Ruotsissa, Yhdysvalloissa ja ympäri Eurooppaa.

Minäkin olen muualta tullut. Muutin saarelle parikymmentä vuotta sitten, opettelin kielen ja sain kansalaisuuden.

Tarkkailemme Islantia ja sen ihmisiä ulkopuolisen katseella.

– Monia juttuja ei välttämättä huomaa, jos on aina asunut täällä, Lilja sanoo ja antaa esimerkin. Islantilaiset kävelevät nopeasti ja aina eteenpäin nojaten. Oletuksena on, että koko ajan tuulee.

– Entä huomasitko viime kesänä naisten kalakuvat?

Tiedän heti, mitä Lilja tarkoittaa. Trendit leviävät Islannissa nopeasti. Ihmekös tuo, kun asukkaita on hieman alle 400 000. Kun joku keksii jonkun uuden harrastuksen tai pukeutumistyylin, pian kaikki tekevät samaa.

Viime kesänä melkein kaikki Islannin somevaikuttajat ja muut julkkisnaiset ottivat itsestään ja kalakavereistaan stailattuja perhokalastusretkikuvia. Pitkät hiukset auki, poncho, cowboyhattu, pilottimalliset aurinkolasit, skumppapullo ja kalastusvälineet.

Tänä kesänä kuvavirta on täyttynyt Kreetan lomakuvista, sillä pääkaupunkiseudulla – jossa kaksi kolmannesta koko Islannista asuu – on ollut poikkeuksellisen sateinen kesä ja monet viettivät lomansa ulkomailla.

Liljan rikoskirjat ovat kuin pohjoismaista nordic noiria, jossa on hyppysellinen latinalaisamerikkalaista saippuaoopperaperinnettä. Mahdottomat romanssit, ihmissuhteisiin liittyvät ihmeet, petokset ja salaisuudet soljuvat rikosjuonen lomassa. Juonet linkittyvät rajat ylittävään ihmiskauppaan, huumerikollisuuteen ja talousrikoksiin. Kansainvälistä rikollisuuttakin isommaksi vaaratekijäksi nousee luonto.

Lumimyrskyt, kova tuuli ja tulivuorenpurkaukset asettavat arjen raamit. Lumivyöry tai jäätikkötulva voi tuhota taloja. Sankka sumu voi eksyttää kulkijan erämaahan. Islannin kaunis mutta vaarallinen luonto antaa paljon mahdollisuuksia rikoskirjailijalle:

– Jos haluaa päästä ruumiista eroon, yksi keino on upottaa se Þingvallavatniin. Järven vesi on niin kylmää, ettei kaasuja pääse muodostumaan. Ruumis vajoaa pohjaan ja jää sinne.

Islannin luontoon on kautta aikojen kadonnut ihmisiä. Vanhoissa kansantarinoissa kerrotaan luonnossa asuvasta piilokansasta. Joskus he pelastavat ihmisiä, joskus houkuttelevat ne mukaansa omaan maailmaansa.

Tarinat kadonneista kiehtovat yhä. Monissa islantilaisissa rikostarinoissa käsitellään kadonneiden ihmisten kohtaloa.

Pikkusiskojen katoaminen lapsuudessa on trauma, joka on muokannut Hilduria. Liljan luomaa Áróraa piinaa aikuisena kadonneen siskonsa mysteeri. Liljan syyskuussa ilmestyvässä teoksessa Kuolonmusta laava Áróra joutuu jälleen ratkomaan kadonneiden ihmisten kohtaloja.

Lähdemme kahvien jälkeen kävelylle järven rantaan. Bláfjöllin ja Hengillin tulivuoret siintävät horisontissa. 15-vuotias koira jolkottelee edellämme. Välillä väistelemme vastaan tulevia islanninhevosratsukkoja.

Kerron viimeisteleväni marraskuussa Suomessa ilmestyvää Rakelia. Menossa on kolmas editointikierros.

Jokaisella kirjoittajalla on rutiininsa. Itse suunnittelen kirjan valmiiksi ennen kuin aloitan. Teen ensimmäisen version nopeasti ja editoin tekstin kahteen tai kolmeen kertaan. Lilja taas suunnittelee kirjan valmiiksi vain puoliväliin asti ja alkaa sitten kirjoittaa.

– Käsikirjoitus syntyy noin kolmessa kuukaudessa. Silloin en pidä lomia, vaan kirjoitan joka päivä.

Miksi kirjoitamme juuri dekkareita? Liljaa kiehtoo rikos, koska siinä astutaan yhteiskuntasopimuksen ulkopuolelle: – Murhatarinassa kiinnostavampaa on se, miksi joku tappoi, kuin se, kuka tappoi.

Olen samaa mieltä. Motiivin muodostuminen luo tarinan maailman perustan.

Lilja poimii kävelytielle katkenneen kukkasen ja kääntelee sitä kädessään.

– Mikä on rikos? Entä vakava rikos? Mitä ihmiset tekevät, kun heidät ajetaan nurkkaan?

Kysymykset ovat vaikeita ja ruokkivat mielikuvitusta. On helppo yhtyä Liljan mielipiteeseen:

– Rikoskirjat ovat aikuisten leikkiä. Kirjoitan dekkareita erityisesti siksi, että se on hirvittävän hauskaa.

Muokattu 16.9.2024 kello 13.22, korjattu valokuvaajan nimi. Jutun on kuvannut Björgvin Hilmarsson, ei Björvig Hilmarsson.