Viisikymppinen Sari on asunut Helsingin rautatieasemalla 12 vuotta – Nyt hän kertoo, kuinka hieno asunto ja työpaikka vaihtuivat pesuihin julkisessa vessassa
Helsingin rautatieasemalla yli vuosikymmenen asunut Sari on kärryineen ja tavaroineen tuttu näky tuhansille työmatkalaisille. Yhtenä päivänä toimittaja ja tietokirjailija Heini Kilpamäki pysähtyi ottamaan selvää, kuka hän on. Syntyi kirja Sarin poikkeuksellisesta elämästä ja asunnottomuudesta.
Aseman Kauppakujan penkillä istuu kolme keski-ikäistä ihmistä. Yhdellä heistä on rollaattori, toisella jonkinlaiset kärryt. Kolmas kantaa pelkkää kassia. Neljäskin ilmestyy paikalle, hänen takkinsa on revennyt kainaloista ja hän on selvästi päihtynyt.
On keskiviikkoiltapäivä.
Vain yksi istujista on nainen. Naisen kärryissä on myös eniten tavaraa. Kahvoista roikkuu kestokasseja ja pussukoita. Näkyy vesipullo, pieni matto, toppatakki. Iso matkalaukku. Naisella on myös kaksi sievää juhlalaukkua, joiden hihnat kulkevat ristiin hänen vartalonsa poikki. Punaiset housut, hapsupaita, kirjavat maihinnousukengät. Isot rannerenkaat kalisevat molemmissa ranteissa.
Sehän on Sari.
Sari on asunut Helsingin päärautatieasemalla enemmän tai vähemmän vuodesta 2013 saakka. Kaksitoista vuotta. No, välillä hän säästää ja menee muutamaksi päiväksi hotelliin tai laivalle. Siellä hän pesee vaatteensa, itsensä, nauttii pehmeästä vuoteesta, suihkuttaa parfyymiä kaulaan, on kuin olisi niin sanotusti normaali kansalainen. Mutta sitten hän tulee taas takaisin tänne, asemalle. Istumaan penkille, jossa makaaminen on estetty metallisin käsinojin, katsomaan, kuinka loputon virta kiireisiä ihmisiä menee ja tulee, kävelee puolijuoksua hänen editseen, suurin osa luomatta Sariin silmäystäkään.
Katsooko Sari puolestaan heitä?
Joskus hän ei huomaa ihmisiä lainkaan. Mutta toisinaan hän huomaa enemmän kuin muut. Kaksi kertaa hän on pelastanut aseman penkiltä nuoren naisen hälyttämällä apua. Jos asemalle näet tullaan varta vasten – ei kulkemaan lävitse, vaan olemaan – silloin kannattaa pitää silmät auki.
Joskus asemalle tullaan ottamaan liikaa pillereitä.
Mutta Sari ei huumeita käytä. Eikä hän varasta.
Hän sanoo olevansa liiankin kunnollinen asunnoton. Se kuulemma ärsyttää joitakuita.
Tuhansien muiden tapaan toimittaja Heini Kilpamäki oli nähnyt Sarin asemalla työmatkallaan, mutta kävellyt ohi. Kolmisen vuotta sitten hän kuitenkin pysähtyi. Tuosta kohtaamisesta syntyi juttu Iltalehteen. Nainen oli kiinnostava. Niin kiinnostava, että hänen tarinansa jäi kummittelemaan Heinin mieleen pitkäksi aikaa.
Lopulta Heini kysyi, suostuisiko Sari siihen, että hän kirjoittaisi tästä kirjan.
Kiinnostavin kysymys oli: miksi? Miksi Sari oli päätynyt asemalle? Halusiko hän varta vasten asua täällä?
Toimittaja alkoi perehtyä Sarin taustoihin. Hän matkusti Sarin kotipaikkakunnalle ja jututti tämän äitiä. Vastassa ei ollut mikään rappiokoti, vaan ihan tavallinen asunto. Kaikki tuntui tavalliselta.
Sarin arvoitus ei tuntunut ratkeavan helpolla.
Sarilla oli myös ollut työpaikka. Hän oli ollut kihloissa. Yhä vielä Sari kertoo hienosta Munkkivuoren asunnostaan, josta hänet häädettiin kertomansa mukaan laittomasti. Häädön mukana katosi suurin osa hänen yli 600 kappaleen dvd-elokuvakokoelmastaan. Lisäksi Sari vietiin pakkohoitoon mielisairaalaan pari kertaa.
Mutta tuossa Sari nyt istuu pusseineen ja kasseineen aseman yhdessä ravintolassa ja tilaa vuohenjuustosalaatin ja pitsan. Hän vastailee nokkeluuksilla, nappaa heti kiinni ajatuksesta. Mikään hänessä ei kieli erilaisuudesta, paitsi ehkä ulkoasu. Harvoin näkee yhdellä ihmisellä noin paljon kamaa mukanaan.
Mikä sitten aiheutti pakkohoidon ja häädön?
Ehkä robotit. Niistäkin Heini Kilpamäen kirja Aseman nainen (Into kustannus) kertoo.
Mutta siitä kohta lisää.
Helsingin päärautatieasema, kansankielellä steissi, on kuin suomalaisen yhteiskunnan nopea lyijykynäpiirros. Herrat ja narrit kulkevat saman Eliel Saarisen piirtämän rakennuksen poikki. Keskushallin korkeassa katossa riippuvat Paavo Tynellin massiiviset kattokruunut. Kaikuu ja hälisee samaan aikaan.
Aseman sisällä vallitsee kuitenkin aivan oma ekosysteeminsä ja yhteisönsä, jonka kiinteä osa Sari on. Jos häntä ei näy, hänen peräänsä aletaan kysellä. Poliisit ja vartijat tunnistavat hänet ja tietävät, että hän ei rettelöi.
Päinvastoin. Jos mies ilmestyy väkisin naisten vessaan, Sari ottaa oikeuden omiin käsiinsä. Hän kertoo rusikoineensa useampaakin heppua foliorullalla selkään. Kerran yksi vessaan eksynyt herra iski nyrkillä Saria otsaan. Mutta Sari ei pudonnut lattialle ja lopulta miehen oli lähdettävä. Poliisit kehuvat, että Sari pitää jöötä asemalla.
– Alkuaikoina olin paljon epävarmempi. Pelkäsin, että jos puolustaudun, niin minut viedään taas mielisairaalaan. Mutta nyt kun sitä ei ole tapahtunut, vaan olen saanut olla rauhassa, uskallan panna hanttiin, hän selittää.
Vessassa Sari siistiytyy. Hän ei halua olla likainen.
Öisin hän joutuu pois, sillä asema on suljettu kello kahdesta kello viiteen aamulla. Toisinaan hän matkustaa Triplan kauppakeskukseen. Mutta usein hän myös nukkuu ulkona, jopa kovalla pakkasella. Kerran steissikaveri Toni oli ihmetellyt, mikäs karhu se penkillä makoili. Näkyi vain lumikasa, kun lumi oli satanut Sarin turkin päälle.
Toisella kertaa vartija hätisti Sarin pois lämpimästä, vaikka hänellä oli kuumetta. Koska hän joutui nukkumaan kovassa pakkasessa, kuume nousi moneksi päiväksi kolmeenkymmenenyhdeksään.
Sellainen oli epäreilua ja ehkä laitontakin.
Sarille on tärkeää vapaus, mutta myös oikeudenmukaisuus.
Aseman nainen -kirjassa kerrotaan Sarin tubettajaroolista ja roboteista. Sari keräili ohjelmoitavia robottileluja ja seuraili niitä, kun ne puuhailivat hänen kotonaan. Niistä oli kuulemma myös seuraa. Sitten hän teki niistä videoita ja latasi niitä YouTube-kanavalleen.
Heini Kilpamäki kertoo kirjassaan roboteista ja muista Sarin elämän kummallisuuksista, kuten vainoamisista, hyvin neutraalilta tavalla. Syykin on selvä.
– Ajattelen, että Sari on ihmisenä kokonaisuus niin kuin me kaikki. Ja sekä ihmiset että asiat ovat aina monimutkaisia. On hyvä kunnioittaa niitä sellaisina ja ymmärtää, ettei jokaiseen asiaan ole yksiselitteistä vastausta, hän pohtii.
Yhdeksi suureksi kysymykseksi nousee se, missä menee ihmisen itsemääräämisoikeuden raja. Duodecim-terveyskirjaston pakkohoitoa käsittelevässä artikkelissa kirjoitetaan, ettei yksilönvapauden ja heitteillejätön raja ole tarkka. Rajanveto vaatii huolellista perehtymistä ihmisen mielentilaan. Olennaista on se, että tämän todellisuudentaju on niin hämärtynyt, että hän on vaaraksi itselleen tai muille. Vaarana on myös, että ilman hoitoa psykoosisairaus kroonistuu.
Sarin tapauksessa mietityttää se, että nyt kun hän on asunut kaksitoista vuotta rautatieasemalla, hänen mielenterveytensä ei enää niin kiinnosta yhteiskuntaa. Silloin kun hänellä oli asunto, niin silloin kyllä. Kun hänet vietiin pakkohoitoon, yhtenä syynä juuri hänen erikoinen suhteensa robotteihin.
Toisinaan Sari on miettinyt puolileikillään politiikkaa. Jos hän alkaisi politikoimaan, hän tietäisi välittömästi, mikä olisi hänen kampanjansa ydin: hän yrittäisi ajaa niin sanottua “sosiaalista eutanasiaa”. Mitä se tarkoittaa? Sarin ehdotus on ällistyttävän looginen.
Sarin ajatuksen mukaan yhteiskunnan pitäisi tarjota ihmisille mahdollisuus kuolla arvokkaasti pakkashuoneissa, samanlaisissa, joita käytetään reuman hoidossa. Huoneessa olisi 90 astetta pakkasta, mutta myös hätänappi. Ihminen, joka haluaisi kuolla, kuolisi näin hyvin tietoisesti ja vakain aikein pakkaseen ja jos häntä kaduttaisi vähääkään, hän voisi painaa nappia ja keskeyttää prosessin.
Mistä tällainen ajatus on peräisin?
– Jos yhteiskunta ei tarjoa mahdollisuutta arvokkaaseen elämään, niin tarjoaisi edes mahdollisuuden kuolla arvokkaasti, Sari toteaa.
Se olisi oikeudenmukaisempaa kuin kuolla vaikkapa steissin nurkalle kylmyyteen ja yliannostukseen. Sari kuvaa olevansa entisenä mielenterveyspotilaana ja asunnottomana muutenkin B-luokan kansalainen.
– Sanoinpa mitä tahansa, se luetaan aina diagnoosin kautta, hän hymähtää.
Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskus Aran mukaan asunnottomuus on lähtenyt Suomessa pitkästä aikaa kasvuun ja kasvoi viime vuonna peräti kymmenellä prosentilla.
Aivan erityisesti on noussut katuasunnottomuus – huikeat 50 prosenttia. Liki 700 ihmistä majoittui Suomessa ulkona – porraskäytävissä, eri yömajoissa, yleisissä vessoissa, itse pykätyissä koijissa sun muissa.
Heini Kilpamäkeä tilanne puistattaa. Semminkin kun suurin havainto kirjaa tehdessä oli se, miten moninaisista taustoista ja yhteiskuntaluokista asunnottomiksi päädytään. Kyse ei olekaan pelkistä päihde- tai mielenterveysongelmista.
Keskiluokkaisenkin ihmisen elämän voi suistaa raiteiltaan sarja epäonnisia tapahtumia.
Koti on kuitenkin ihmiselle tosi tärkeä paikka, jonne voi mennä turvaan. Ja mistä käydä töissä, jollei ole asuntoa?
Sari kertoo VR:llä töissä olleesta kaveristaan, joka nousi aamuisin duuniin lehtienkeräyslaatikosta. Hoiti hommansa ja painui öisin sanomalehdille nukkumaan. Karua puuhaa.
Heini Kilpamäkeä hallituksen nykyinen asuntopolitiikka pelottaa.
On todennäköistä ja luultavaakin, että steissin penkeille ilmaantuu yhä enemmän väkeä. Häätöjen määräkin on vain lisääntynyt.
On vielä kysyttävä Sarilta yleisesti elämästä. Hän sanoo, että loppujen lopuksi pitää olla tyytyväinen tilanteeseen. Pahemminkin asiat voisivat olla. Elämähän on olemukseltaan aina epävarmaa. Huomenna sitä voi istua vaikka pyörätuolissa.
Milloin hän on ollut onnellisimmallaan?
– Kun asuin Espanjassa… Siellä olin tosi onnellinen.
Sitten Sari alkaa muistella ihania latinomiehiä, jotka kerääntyivät hänen pöytänsä ympärille sikäläisessä ravintolassa.
Se oli aikaa se.
