Apu

Sanna Marinin bilegatessa ei ole kyse pääministerin maineenhallinnasta tai instituutiosta, vaan siitä minkä kukin kokee noloksi – Markus Leikolan analyysi

Sanna Marinin bilegatessa ei ole kyse pääministerin maineenhallinnasta tai instituutiosta, vaan siitä minkä kukin kokee noloksi – Markus Leikolan analyysi
Kohuvideokohu kertoo rooliaan ravistelevasta pääministeristä ja poliitikkojen ja median halusta olla tulkitsija ja konservatiiviksi tulkitsemansa kansan ukkosenjohdatin. Yhtenäiskulttuurin jälkeinen Suomi ei ole oppinut hahmottamaan vallankäyttäjien rooleja, kirjoittaa Markus Leikola analyysissaan Sanna Marinista ja bilevideoista.
Julkaistu: 1.9.2022

Suomi on maa, jossa suosituin katselutilanne vuodesta toiseen on, kun valtaeliitti tanssii ja juhlii yhdessä ja yli puolet kansasta asettuu sohvilleen katsoa tapittamaan tätä.

Linnan juhlat on kulttuurinen käsite – ehkä viimeinen yhteinen tekijä, joka yhtenäiskulttuurin murentuessa yhdistää niitäkin, jotka eivät välitä jääkiekosta tai piittaa euroviisuista niihin, joiden elämän merkkipaalu on kokoontua toreille juhlimaan pienen kansan voittoa isommistaan. Linnan juhlissa kuuluu ihastella viihdetaiteilijoiden pääsyä ministerien, kenraalien, piispojen ja suurlähettiläiden kanssa samoille boolimaljoille ja parketeille – siis niiden, jotka tulevat sisään viimeisinä Esplanadin pääovesta eikä ensimmäisinä Mariankadun sivuovesta.

Ja sitten tuleekin silmiemme eteen näitä videoita, joissa pääministeri tanssii kansan rakastamien viihdetaiteilijoiden kanssa samoilla parketeilla, ehkä boolimaljoja kallisteltuaan. Mutta näiden elävien kuvien tulo miljoonien silmäparien eteen ei olekaan kansakunnan huippuhetki, vaan hetki, johin liitetään noloa, häpeää ja skandaalia, turvallisuusuhkaa.

Ei aikaakaan, kun media paljastaa, nostaa ja kommentoi, tutkijat selittävät, kansa keskustelee, mutta muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta muut poliitikot vaikenivat. Paria viikkoa myöhemmin yhtenäistä kuvaa siitä, mitä tapahtui ja miksi – sekä ennen kaikkea: mitä tämä merkitsee – ei ole vieläkään syntynyt.

Tällaista on elämä yhtenäiskulttuurin jälkeisessä ajassa: erilaiset arvot ja julkisuuden kentät elävät rinnakkain, sivuavat välillä toisiaan, kohtaavat ja ottavat yhteen julkisista julkisimman toiminnan eli julkisen vallan käytön alueella. Ja sitten muodostavat taas omat osakulttuurinsa, joita on vaikea nähdä yhdellä kertaa yhdellä katsannolla kovin tarkasti.

Onko pääministeri-instituutiota edes olemassa?

On esitetty arveluja siitä, miten bilekohut vaikuttavat pääministeri-instituutioon ja Sanna Marin on itsekin sanonut haluavansa ravistella pääministeri-instituutiota. Ehkä kuitenkin ensin pitäisi tarkastella, mikä tämä instituutio on – vai onko sellaista edes olemassa?

Presidentin kuuden vuoden toimikaudet ovat pitkiä ja jokainen viran haltija on ennättänyt myös jättää oman jälkensä siihen, miten presidenttiys nähdään samalla kun korostanut jatkuvuutta. Mutta nykyisen perustuslain aikana Marinia edeltäneestä kahdeksasta pääministeristä kolme on istunut alle vuoden ja vain kaksi pitempään kuin yhden vaalikauden – ei siinä ajassa instituutiota rakenneta. Itse asiassa koko vaalikauden ajan on toimintakykyinen hallitus istunut viimeksi yhdeksäntoista vuotta sitten!

Jopa virka-asunto Kesärannan asema vaihtelee, jotkut asuvat siellä, jotkut käyttävät vain edustukseen ja minimaalisesti – ja esimerkiksi viimeisin pitempiaikainen pääministeri Juha Sipilä asui virkakautensa Oulussa. Emme taida tietää mitään siitä, keitä hänen luonaan tuolloin kävi, hyvä kun ehdimme kuulla, että hän oli valmis antamaan asuntonsa Lähi-idän pakolaisten käyttöön.

Hakukone Google paljastaa, että ennen tätä vuotta koko sanaa pääministeri-instituutio ei juurikaan ole käytetty maamme julkisessa keskustelussa.

Jos on instituutiosta vallalla virhekäsityksiä, sama koskee oletusta pääministerin poikkeuksellisesta vallasta, jolla on perusteltu vaatimusta täydestä toimintakyvystä kaikkina vuorokauden tunteina. Kriisit eivät tietenkään ilmoita itsestään vain virka-aikoina, mutta ei pääministeri myöskään ole diktaattori.

Kun yhdellä ihmisellä oli Suomessa niin monen vuosikymmenen ajan valtaa, meillä on usein vallalla harha, että (alun perin kuninkaalle kaavailtua) presidentin valtaa olisi siirtynyt pääministerille roppakaupalla, kun perustuslakia muutettiin vuosituhannen vaihteessa. Tosiasiassa kuitenkin valtioneuvosto tekee päätöksensä pitkälti kollegiona, yhdessä, mutta yksittäisillä ministereillä on suuri valta oman ministeriönsä asioihin. Ja se osa presidentin vallasta, joka ei siirtynyt hallitukselle kokonaisuutena, meni pääasiassa eduskunnalle.

Pääministerin valta on paljolti siis siitä kiinni, miten hän saa porukkansa puhaltamaan yhteen hiileen ja kuinka onnistuu vakuuttamaan eduskunnan edustamastaan politiikasta.

Valta ja sukupuoli

Sitten on sukupuoli, joka nykymaailmassa on ja ei ole merkittävä. Ennen kaikkea: vallan ja seksuaalisuuden kietoutuminen toisiinsa ihmiskunnan alkuhämäristä lähtien ei ole kadonnut minnekään.

Se saa uusia muotoja, joita määrittelee eniten naisten kasvanut oikeus määritellä itse oma seksuaalisuutensa: miten nainen haluaa sitä ilmaista tai olla ilmaisematta, ja mikä ja milloin sen kokemisessa on sopivaa, milloin taas ei.

Kysymys ei olekaan siitä, koskeeko oikeus itsemäärittelyyn myös poliitikkoja, vaan vallan naisia se nimenomaan vasta koskeekin.

Vaikka ajattelisimme, että johtavan poliitikon prototyyppi on hillitty kokopukua käyttävä keski-ikäinen mies, niin naispoliitikkojen murros on ollut pitkä ja jatkuva: alkaen Elisabeth Rehnistä, joka miehisimmän hallintoalan eli puolustusministeriön johtajana veti hävittäjähankintoja 1990-luvun alussa ja karjalaisesta äidinkielenopettaja Riitta Uosukaisesta, joka eduskunnan puhemiehenä 1996 kirjoitti kirjan, jossa puhui reidestä ja revasta.

Naisministerien äitiyslomia on ollut lähes joka hallituksessa niin, että ne eivät enää ole uutisia. Ja kun nuoren naispoliitikon vakiovaatetus ei ole enää vuosikymmeniin ollut tanttamekko, niin ajatus siitä, että hekin ovat seksuaalisia olentoja, jotka määrittelevät itse, miten tätä ilmaisevat, ei sinänsä voi olla uusi ja outo.

Iloa ja valoa synkkien pilvien keskelle

Ennen sanottiin ”raskaat työt, raskaat huvit”. Nyt kun pääministeri, huomattavasti hillitymmin selittää käyttäytymistään ”kaipasin synkkien pilvien keskelle iloa, valoa ja hauskuutta”, niin kyse ei ole vain siitä, mitä alle nelikymppiseltä naiselta tai pikkulapsen äidiltä odotetaan.

Kyse on myös päivitys raskaan työn vastapainoksi juhlimisen rankkuuteen: iso osa kansasta, varsinkin nuoremmat, eivät edes tiedä, mitä on koskenkorva tai perjantaipullo. Suomalaiset juomatavat ovat siistiytyneet ja varsinkin nuoremmissa ikäluokissa on yhä isompi osa kokonaan raittiita. Oletus siitä, että vastapainohuvittelu tarkoittaa rajua juomista, ei enää pitkään ole vastannut suuren kansanosan todellisuutta.

Samaan aikaan kun harva nainen enää antaa muiden määritellä itselleen sopivia normeja, yhä useampi mieskin juhlii toisin kuin ennen oli tapana – ja enemmistö on jo sitä mieltä, että niin kauan kuin ei aiheuta harmia tai vahinkoa muille, kukin juhlikoon niin kuin haluaa.

Yhtenäiskulttuurin kuolema

Eivätkä nämä muutokset itsestään tapahtuneet: 1960-luvun puolivälistä alkanut aikakausi toi vasemmistoenemmistön eduskuntaan ja nuorennusleikkauksen kaikkiin eduskuntaryhmiin sekä kevyelle musiikille ja muulle populaarikulttuurille tasavertaisemman aseman korkeakulttuurin rinnalla. Naisten tasa-arvo edistyi, luonnonsuojeluun alettiin panostaa ja kansainvälisyys kasvoi huimasti. Suuret yhteiskunnalliset uudistukset, peruskoulu, päivähoito ja terveyskeskukset, loivat mahdollisuuksien tasa-arvoa aivan toisin kuin siinä Suomessa, joka oli selvinnyt sodasta talvisodan hengen turvin, mutta varmuuden vuoksi myös tanssikieltoon turvautuen.

Suuret ikäluokat tekivät arvoasioissa – kuten muuallakin Euroopassa, Pariisista Prahaan – myös paljon isänmurhaa. Meillä tämä heiluri kääntyi toiseen laitaan, kun Berliinin muuri romahti 1989 ja muutama viikko myöhemmin kenraali Adolf Ehrnroothin johdolla juhlittiin talvisodan alkamisen 50-vuotisjuhlaa vähääkään välittämättä siitä, mitä Neuvostoliitto asiasta ajattelee.

Karismaattinen puolalainen paavi, syntyjään Karol Wojtyla, ja amerikkalainen Hollywood-näyttelijä Ronald Reagan presidenttinä levittivät radikalismin vastamyrkkyä muualla maailmassa; konservatiivisuus ei enää ollutkaan vain altavastaaja, jonka tuli mukautua kaikkeen edistykselliseksi itseään kutsuvaan. Kremlin kutsuja innokkaasti koko 70- ja 80-luvun ajan odottaneiden kokoomusnuorten johtokin vaihtui 1990-luvun myötä ukkopuoluetta radikaalimmaksi, mikä tarkoittikin nyt: konservatiivisemmaksi.

Suomi muuttui ja ei muuttunut. Maamme on monesti ollut muita Pohjoismaita konservatiivisempi maa, erityisesti sukupuolisuuteen liittyvissä asioissa. Ei vain homoseksuaalisuuden asteittainen normalisointi, vaan myös esimerkiksi raiskaus avioliitossa kriminalisoitiin vasta 1994, monta kymmentä vuotta Ruotsin ja Norjan jälkeen.

Kun radikalismi ei kuollut, mutta konservatismi nousi, jäätiin pysyvästi tilanteeseen, jossa on monenlaisia arvoja yhtä aikaa – eikä enää yhtä yhtenäiskulttuuria. Se on Suomi, jossa 1992 peruskoulun aloittanut Sanna Marin kasvoi. Ja joka tämä maa yhä on, monen kulttuurin ja usean arvomaailman maa.

Tarina konservatiivisesta kansasta

Politiikassa on jo pitkään vallinnut käytäntö, jossa sekä media että suuri osa poliitikoista ajattelee, etteivät he itse ole konservatiiveja, mutta koska ”kansa” on konservatiivinen, niin kansan mielipiteiden tähden heidän on tarpeen esiintyä konservatiivisempina kuin ovatkaan.

Politiikassa tämä selittyy monesti sillä, että eduskunnassa on koko ajan useita kymmeniä kansanedustajia, jotka ovat päässeet läpi vaalipiiriensä viimeisiltä paikoilta, sadan tai muutaman kymmenen äänen erolla oman tai toisen puolueen ehdokkaaseen. Silloin on helppo tuumia, että parempi kun ei ainakaan keikuta mitään venettä, ettei pelota äänestäjiä pois. Mutta nykymaailmassa, jossa äänestäjät koostuvat monista eri ryhmistä, on paljon aiempaa vaikeampi tietää, ketkä ja miksi todellakin ovat äänestäneet ketäkin.

Media puolestaan elää entistä enemmän tarinoista, joissa sekä noustaan pohjalta huipulle, mutta myös pudotaan korkealta. Kun poliitikot viestivät ilman portinvartijoita entistä enemmän suoraan kansalaisille verkossa, on politiikan journalismin vaikea löytää poliitikkojen sanomisista tai tekemisistä uutisia, mutta olemisen tai olemuksen tulkitsemisessa media haluaa itsepintaisesti olla arvovaltainen asiantuntija. (Tämäkin juttu on osa tätä ilmiötä.)

On myös luonnollista, että media riemuitsee tilanteesta, jossa sosiaalinen media ”ei ole kontrollissa” - poliitikot eivät onnistuneetkaan yrityksissään pitää suhde kansalaisiin itsellään. Vaikka sosiaalisen median luonne on täsmälleen tämä: se ei ole kenenkään kontrollissa, koska siellä kuka vain saa tehdä mitä vain laajan sananvapauden hengessä. Eikä politiikan tarkoitus demokratiassa koskaan ole yhteen yksisuuntaiseen viestiin pyrkiminen, vaan päätöksentekoon liittyvä laaja keskustelu, jossa yllätyksiäkin voi tulla eteen.

Entä jos mikään ei enää ole noloa?

Bilegatessa ei olekaan ensisijaisesti kyse pääministerin maineenhallinnasta tai edes instituution rajoista, vaan yksinkertaisesti siitä, minkä kukin kokee noloksi. Emmekä siinäkään enää elä yhtenäiskulttuurissa: 123 000 ihmistä on postannut sukupuolielimistään yli miljoona kuvaa Alaston Suomi -nimiselle verkkosivustolle. Varmasti ihmisiä, jotka eivät suurin surmin tekisi näin, on monin verroin enemmän – mutta mikäpä voisi varmemmin todistaa, että nolouden ja häpeän kulttuurejakin on monia. Jos entisaikaan ulkomaiset vakoilijat pyrkivät hankkimaan aineistoa, jolla kiristää vallanpitäjiä, niin tänä päivänä se on sitä vaikeampaa, mitä vähemmän vallanpitäjä kokee mitään noloksi.

Pääministeri Sanna Marin ei selvästi ole kokenut julki tulleita videoita itse ongelmallisina. Videota, jossa näkyy rintojen paljastamisia – kyltin suojaamina, eivätkä kuvassa edes nännit näkyneet – hän piti asiattomana. Samalla tavalla asiattomina suuri yleisö pitää tänä päivänä nännikuvia, joita Iltalehti ja Kauppalehti julkaisivat vuosien ajan omilla sivuillaan joka ikinen päivä ilman mitään asiayhteyttä mihinkään.

Marinin ensisijainen vahvuus tässä kriisissä ei ole ollut hänen kansainvälinen kuuluisuutensa tai edes kriisiaikoina koeteltu johtajuutensa tai kykynsä pitää moneen suuntaan tempoileva monipuoluehallitus kasassa. Näitäkin tärkeämpää on itsetunto, halu ja kyky päättää itse, mikä on hänestä noloa, mikä ei. Tässä maailmassa, jossa kysymykseen häpeästä ja noloudesta ei enää ole yhtä ja yksiselitteistä vastausta, vaan kaikki vastaukset ovat jostakin näkökulmasta sekä vääriä että oikeita. Ja tämän ohella – samalla itsetunnolla – vakuuttaa politiikan agendan ja päätöksenteon hallinnalla paitsi kannattajat, myös vastustajat.

Tässäkin kriisissä vastustajat ovat olleet eri mieltä pääministerin politiikan sisällöstä, mutta eivät kyseenalaistaneet hänen osaamistaan poliittisena johtajana. Se johtunee siitä, että muutkin poliitikot tietävät parhaiten itse, kuinka monenlaisista äänestäjistä heidän kaikkien äänestäjäkuntansa koostuu.

5 kommenttia