Automatka San Franciscosta Los Angelesiin on klassikko, joka jokaisen matkailijan kannattaa kokea kerran elämässä

Voi harmi! Sankka sumu peittää Golden Gaten sillan, eikä San Franciscon kukkuloista näy häivähdystäkään. Näköalapaikan maisemissa on juuri nyt toivomisen varaa, mutta onneksi alapuolella kulkeva silta on niin tuttu elokuvista ja tv-ohjelmista, että loput siitä pystyy kuvittelemaan.

Tavallaan näky symboloi tulevaa matkaa. Olemme lähdössä kolmen päivän road tripille, joka vie San Franciscosta noin 900 kilometriä etelään, aina Los Angelesiin asti. Kuten Golden Gaten silta, myös tulevien päivien tapahtumat ovat sumun peitossa. Tuleeko reissussa yllätyksiä? Ja ovatko näkymät yhtä hienoja kuin kehutaan?

Aiomme ajaa rannikkoa myötäilevää Highway 1 -tietä, joka tunnetaan myös nimillä California State Route 1 ja Pacific Coast Highway. Se on yksi Yhdysvaltojen ja koko maailman maineikkaimmista autoreiteistä. Starttaamme autovuokraamosta haetun Hyundai Tucsonin ja ajamme sumun verhoaman Golden Gaten yli.

Tien varrella on vieri vieressä pastellinvärisiä bungaloweja. Ruohopeitteisten hiekkadyynien taustalla näkyy Tyyni valtameri, jonka aallot vyöryvät tauotta rantaan.

Rannikkotunnelmaan pääsee reitillä jo ensi metreillä. Matkan voi tehdä kumpaan suuntaan tahansa, mutta maisemien kannalta parempi vaihtoehto on pohjoisesta etelään. Silloin voi ajaa meren puolella tietä.

Kun mutkan takaa paljastuu ensimmäinen rantapoukama, huokaisemme yhteen ääneen: vau! Tämän takia tätä tietä siis kehutaan. On pitkä hiekkaranta kallioineen ja kauempana merellä torahampaita muistuttavia kivipaasia. Pysähdymme ottamaan kuvia. Ilmakin alkaa sopivasti kirkastua.

Koko reitin ajaa yhtä soittoa nopeimmillaan 10–12 tunnissa, mutta reissuun kannattaa varata useampi päivä, sillä houkuttelevia pysähdyspaikkoja on tuon tuosta. Autosta poistuessa maisemat paljastavat myös todellisen viehätyksensä: silloin tuntee merituulen puhalluksen ja kuulee rantaan rikkoutuvien aaltojen pauhun.

Merellä näkyy liikettä: pari surffaria kelluu siellä märkäpuvuissaan, hyvää aaltoa odottaen.

Piip, piip, tömps. Piip, piip, tömps. Nämä äänet tulevat matkan aikana tutuksi. Vuokra-auton keskuslukituksessa on häikkää, ja kaaran pysäköinnistä muodostuu varsinainen rituaali. Auomme ovia ja paiskomme niitä kiinni. Mutta kaara vain piipittää eikä suostu sulkeutumaan.

Viimein ovien paiskominen tepsii, ja jätämme menopelin Pigeon Pointin parkkipaikalle. Kallion laella seisoo yksi reitin nähtävyyksistä: länsirannikon korkein majakka. Se oli valmistuessaan vuonna 1871 tekninen ihme. Huipulla pyörinyt linssi painoi peräti neljä tonnia ja tuotiin tänne Ranskasta.

Majakka on edelleen käytössä, mutta nyt se pyörii modernilla teknologialla. Valkoinen tornimainen rakennus henkii kuitenkin yhä entisaikojen tunnelmaa.

Vieressä seisoo matala talo, jonka eteen on pysäköity hippihenkinen pakettiauto. Täällä toimii kohtuuhintaista majoitusta tarjoava hostelli, jonka asukkaat voivat ihailla Pigeon Pointin merimaisemia omalta terassiltaan.

Kalifornia voi tuoda mieleen palmut ja surffauksen, mutta tässä kohtaa karunkaunis maisema muistuttaa enemmän Skotlannin tai Irlannin rosoista rannikkoa. Aivan vedenpinnan yläpuolella lentelee mustia merimetsoja.

Pientareelle pystytetty ulkomainos houkuttelee vierailemaan kurpitsafarmilla. Toinen kyltti mainostaa mansikoita ja herneitä. Lehmiä ja heinäpaalejakin näkyy.

San Franciscosta tarvitsee ajaa vain tunti etelään, kun huomaa olevansa maaseudulla. Usean päivän road trip on hyvä tapa nähdä, miten monenlaisia paikkoja Kaliforniaan mahtuu. Samalla se on myös luultavasti kaikkein amerikkalaisin matkailuelämys. Autoilu ei ole Jenkeissä pelkästään matkantekoa vaan osa koko maan kulttuuria.

Vaikka olemme liikkeellä kesäsesongin jälkeen, tien varrella näkyy tuon tuosta muita road tripille lähteneitä. Sanotaan, että kaikkein aidoin Amerikka löytyy juuri Highway 1:n kaltaisten kaksikaistaisten pikkuteiden varsilta.

Matkan San Franciscosta Los Angelesiin voisi taittaa nopeasti sisämaassa kulkevaa maantietä pitkin, mutta se veisi pohjan koko idealta.

Piip, piip, tömps. Piip, piip, tömps.

Auto jää yöksi motellin parkkipaikalle, ja me suuntaamme etsimään illallispaikkaa. Vietämme ensimmäisen yön Montereyn pikkukaupungissa.

Road trip -matkan ensimmäinen oppi: älä varaa majoitusta liian mielenkiintoisesta kaupungista. Perille päästessä virta alkaa olla vähissä, eikä nähtävyyksiin tutustuminen jaksa kiinnostaa. Unohdetaan siis hieno meriakvaario, tunnelmallinen satama-alue ja kuuluisa Cannery Row huvituksineen. Niiden sijaan lampsimme lähimpään pizzabaariin iltapalalle.

On pakko antaa periksi ja tyytyä vain olemaan, mutta se tuntuu yllättävän hyvältä. Tässä väsymyksen tilassa tavallinen pizza ja olutkin ovat juhla-ateria.

”Kai te tiedätte, että reitti on poikki Big Surin eteläpuolella?” motellin vastaanoton työntekijä kysyy aamulla. Kyllä tiedämme. Rankkasateiden aiheuttaman maanvyörymän vuoksi Highway 1 on ollut jo kuukausia suljettuna Lucian pikkukylän lähistöllä, mikä tarkoittaa meille pitkää kiertotietä.

Osa Highway 1:n viehätystä on sen arvaamattomuus. Tie joudutaan joka vuosi sulkemaan pitkiksikin ajoiksi mutavyöryjen, metsäpalojen ja myrskytuhojen vuoksi. Olemme tarkkailleet viranomaisten tiedotteita herkeämättä, mutta kunnostustyöt jatkuvat jo ties kuinka monetta kuukautta.

Vastaanoton miehellä on kuitenkin meille vinkki hihassaan.

”Menkää paluumatkalla Carmel Valleyn kautta. Se on kauniimpi ja usein myös nopeampi reitti kuin navigaattoreiden neuvoma tie 68.”

Kiitämme vinkistä ja hyppäämme autoon.

Tuntuu kuin ajaisi automainoksessa. Tie kaartelee korkean jyrkänteen päällä. Vasemmalla on vuorenrinne, oikealla alhaalla aava meri. Big Suria lähestyttäessä Highway 1 alkaa esitellä parastaan.

Pysäköimme pientareelle, jossa on monta muutakin autoa. Ihmiset ovat jääneet katselemaan betonista siltaa. Bixby Creek Bridge on yksi seudun nähtävyyksistä ja kenties Kalifornian kuvatuin silta heti Golden Gaten jälkeen. Sen hienouden ymmärtää kunnolla vasta näköalapaikalta.

Kokoonsa nähden elegantti rakennelma ylittää jylhän rotkon. Taustalla näkyy Tyyni valtameri, jonka turkoosinsinisestä vedestä nousee teräviä kallioita. Lyhyen matkan päässä seisoskelee joukko teinejä, jotka polttelevat pilveä ja katsovat lumoutuneena näkymää.

Meidän matkamme jatkuu syvemmälle Big Surin sydämeen. Vaikka täällä on Bixby Creek Bridgen kaltaisia nähtävyyksiä, seudun viehätys perustuu ennen kaikkea koskemattomaan luontoon.

Big Sur on Yhdysvaltain tiukimmin suojeltuja alueita, ja hotellit sekä muut isot rakennushankkeet on täällä kielletty. Tienvarsille ei myöskään saa pystyttää mainostauluja, paikallisten yritysten pieniä kylttejä lukuun ottamatta. Asutustakin on alle kahden tuhannen ihmisen verran.

Kun pysähdymme levähdyspaikalle katsomaan maisemia, molempiin suuntiin näkyy vain luonnontilassa olevaa rannikkoa. Ei ihme, että Big Suria on kuvailtu maailman mahtavimmaksi paikaksi, jossa maa ja meri kohtaavat.

Tuostako pitäisi ajaa? kapea Pikkutie sukeltaa jyrkästi pöpelikköön. Noudatamme navigaattorin ohjetta ja toivomme, ettei vastaan tule ketään. Kuoppainen kinttupolku kiemurtelee satumetsää muistuttavan maiseman halki, kunnes putkahdamme parkkipaikalle. Sitten auto ruutuun ja pieni kävely polkua pitkin. Edessä avautuu rosoisten kallioiden suojaama poukama, jossa aaltojen jyly ja meren haju tervehtii saapujaa. Juuri tällaisesta paikasta voisi löytyä merirosvojen piilottama aarre.

Pfeiffer Beach on yksi Big Surin hienoista rannoista. Se tunnetaan meressä seisovasta kalliosta, Keyhole Rockista, jonka keskellä on tunneli. Katselemme lumoutuneina, kuinka aallot vyöryvät vaahdoten ”avaimenreiästä”. Meri on myös tuonut rantahiekalle oudon näköisiä vesikasveja. Yksi muistuttaa vihreänharmaata porkkanaa, toinen tuhatjalkaista.

Pienen matkan päässä rannasta on linnunkakan valkoiseksi kuorruttama saari. Sen vieressä näkyy uskalias surffari, joka on lähtenyt kokeilemaan onneaan aalloille, terävien kivien ja kallioiden keskelle. Silkkaa hulluutta!

Vaikka Big Sur sijaitsee meren äärellä, kovien aaltojen vuoksi se ei ole uimakohde. Mutta upeita maisemia riittää, ja seuraavaksi menemme katsomaan yhtä hienoimmista.

Kreikkalaisessa mytologiassa kerrotaan nepenthe-nimisestä lääkkeestä, joka vie pois huolet ja murheet. Samanlaisia vaikutuksia on myös sillä, kun istahtaa Nepenthe-ravintolan terassille viinilasi kädessään.

Merimaisema ulottuu kauas horisonttiin, ja toisella sivulla näkyy, kuinka rantaviiva mutkittelee kuin verhon laskokset. Jos etsitään Big Surin parasta terassia, Nepenthe on kärkiehdokas. Hienosta sijainnista huolimatta se on konstailematon ravintola, jonne ei voi tehdä edes pöytävarausta. Listalla on rentoa oman rahan ruokaa, ja suosikkeihin lukeutuu runsaat pari kymppiä maksava talon hampurilainen.

Täällä voi myös aistia entisaikojen jetset-tunnelmaa. 1950- ja 60-luvuilla Big Surista tuli taiteilijoiden, näyttelijöiden ja kirjailijoiden suosikkipaikka, ja monet heistä istuivat iltaa Nepenthessä. Kanta-asiakkaisiin lukeutuivat muun muassa Ernest Hemingway, Anaïs Nin, Clint Eastwood ja Henry Miller, joka myös asui Big Surissa lähes 20 vuoden ajan.

Öy, öy, öy, öy! Seisomme tienvarren maisemapaikalla ottamassa kuvia, kun jostakin alkaa kuulua epämääräistä metelöintiä. Ovatkohan Bixby Creek Bridgen luona näkemämme teinit pysähtyneet tänne kaljoittelemaan ja riekkumaan? Ei sentään. Suurella kivellä lojuu lauma merileijonia, jotka pitävät tauotonta mekkalaa.

Big Surin alueella voi tehdä muitakin eläinhavaintoja. Täällä saattaa bongata vaikkapa uhanalaisen kaliforniankondorin tai nähdä valaita. Meitä ilahduttaa jo ylväänä liitelevien haukkojen katselu.

Pian on kuitenkin aika jatkaa matkaa, sillä kiertotie odottaa. Nimi Big Sur juontaa espanjalaisilta löytöretkeilijöiltä, jotka tulivat tänne 1700-luvulla ja kutsuivat laajaa ja tuntematonta aluetta nimityksellä el pais grande del sur – etelän suuri maa. Rannikko oli tuolloin niin hankalakulkuinen, että retkikunta joutui koukkaamaan sisämaan kautta. Ja niin joudumme satoja vuosia myöhemmin myös me.

Navigaattori kehottaa itsepintaisesti kääntymään takaisin, mutta me jatkamme eteenpäin Carmel Valley Roadia, jota viime yön motellin työntekijä suositteli.

Oikoreittiä paremmin Carmel Valley tunnetaan viinitiloistaan. Pian tien sivustoilla alkaakin näkyä kylttejä, jotka kutsuvat piipahtamaan puodeissa ja viinimaisteluissa. Harmi kyllä niille ei ole nyt aikaa. Maisemareitti on onneksi antoisa muutenkin. Se kulkee kukkuloiden lomassa, nousten ja laskien kuin vuoristorata. Tasangoilla on viinitarhoja pitkine köynnösriveineen.

Täällä huomaa, mitä termi mikroilmasto tarkoittaa. Vaikka rannikolle on lyhyt ajomatka, maisema on aivan toisenlainen. Kuiva ja kuuma ilma on paahtanut niityt kullankeltaisiksi. Aina välillä puiden oksat muodostavat hienon tunnelin tien ylle. Motellin kaveri oli oikeassa: tämä on hieno reitti.

Carmel Valleyn jälkeen käännymme moottoritielle 101. Myös sen maisemat ilahduttavat. Okranvärinen maasto tuo mieleen savannin, eikä hämmästyttäisi, jos jostakin putkahtaisi norsu tai virtahepo.

Saavumme yöpaikkaamme San Simeoniin. Meren tuntumaan rakennettu hotellien ja motellien alue on vaipunut kesän jälkeiseen horrokseen, ja kävelymatkan päässä on auki vain yksi nukkavieru ravintola. Elämysten täyteisen päivän jälkeen sen seesteisyys tuntuu kuitenkin nautinnolliselta.

Roomalaisia patsaita. Valtavia kudottuja seinäryijyjä. Ranskalaisen linnan takka. Espanjasta ja Italiasta tuotuja koristeellisia sisäkattoja.

Hearst Castle on Highway 1:n nähtävyyksistä kenties ällistyttävin. Lehtikustantajana rikastunut William Randolph Hearst rakennutti 1900-luvun alussa San Simeonin kupeeseen kartanon, joka sisustettiin hänen keräämillään taideaarteilla ja antiikkiesineillä.

Moni tietää Hearstin Orson Wellesin Citizen Kane -elokuvasta, joka perustuu löyhästi mediamogulin elämään. Hearst raivostui leffasta ja pyrki estämään sen menestyksen. Taloudellisesti Citizen Kane pärjäsikin huonosti, mutta myöhemmin se valittiin maailman parhaaksi elokuvaksi.

Hearst Castle on vallaton sekoitus eurooppalaisia tyylejä. Päärakennus muistuttaa ulkonäöltään espanjalaista katedraalia, ja sen yhtenä esikuvana toimi Rondan kaupungissa sijaitseva Santa María la Mayorin kirkko.

Paikkaan pääsee tutustumaan opastetuilla kierroksilla, joista grand rooms tour on hyvä yleiskierros ja suositeltava ensimmäiselle visiitille. Pelkästään päärakennuksessa on 115 huonetta, eikä kaikkea voi nähdä yhdellä vierailulla.

Yksi kierroksen kohokohdista on alakerran roomalainen uima-allas, jonka koristeelliset mosaiikit heijastuvat upeasti tyynestä vedenpinnasta.

Kartanon rakentaminen kesti lähes 30 vuotta. Osin syynä siihen olivat Hearstin oikut: hän muutti monesti suunnitelmia lennosta. Opas kertoo, että 1920- ja 30-luvuilla täällä vietettiin hulppeita juhlia, joissa kävivät kuuluisuudet Charlie Chaplinista Winston Churchilliin. Tiluksilla oli myös maailman suurin yksityinen eläintarha, ja kävijä voi yhä bongata seeproja laiduntamassa lähistöllä.

”Kesä taitaa olla ohi”, mies tokaisee baaritiskin takana seisovalle tarjoilijalle.

”Täällä kesä ei ole koskaan ohi”, tiskin toiselta puolelta vastataan.

Olemme tulleet road tripin viimeiseen yöpaikkaan, Santa Barbaraan. Korkeine palmuineen ja pitkine hiekkarantoineen se on malliesimerkki kalifornialaisesta rantakaupungista. Ihmiset kävelevät shortsit jalassa vesirajassa, illan valo värjää maiseman kullankeltaiseksi ja kaiken ylle nousee pehmeä utu. On helppo uskoa, että täällä eletään ikuista kesää.

Santa Barbarasta alkoi vuonna 1962 budjettimajoituksiin erikoistunut Motel 6 -ketju, joka on levinnyt ympäri Yhdysvaltoja ja Kanadaa. Se on tarjonnut vuosien aikana yöpaikan monille automatkailijoille – ja tänä yönä myös meille.

Yövymme ketjun ensimmäisessä motellissa, joka remontoitiin hiljattain 1960-luvun henkeen. On svengaava sisustus, lankapuhelin yöpöydällä ja tietysti uima-allas pihalla. Täällä tuntee olevansa kuin jossakin road trip -elokuvassa.

Pöydällä on neljä helmeilevää juomaa, jotka on koristeltu hedelmänpaloilla. Erimakuisia mimosa-cocktaileja esittelevä maistelusetti on yksi Santa Barbaran rantabulevardilla toimivan Chad’s Cafen houkutuksista. Viimeisen aamun kunniaksi tilaamme myös herkulliset omeletit sekä tietysti lettuja vaahterasiirapin kera.

Lopultakin kunnon aamiainen!

Road tripin aikana on käynyt selväksi, että Yhdysvallat on hotelliaamupalojen kehitysmaa. Harvassa ovat majapaikat, joissa huoneen hintaan kuuluu edes jotain syötävää. Tasokkaissa hotelleissakin aamupalan saa vain lisämaksusta, ja avokadoleipään tuoremehun ja kahvin kera uppoaa helposti 30–40 euroa. Mutta nyt herkutellaan!

Matkan loppumetreillä olo on taas kuin automainoksessa. Tie mutkittelee vuorten ja meren välissä, ja lähes joka mutkan takaa putkahtaa esiin hiekkaranta, jolla on ihmisiä rantapäivää viettämässä.

Meressä kelluu laumoittain surffareita, ja näemme ensimmäistä kertaa, kun joku onnistuu ratsastamaan aallolla kymmeniä metrejä kaatumatta.

Ohitamme elokuvatähtien asuinalueena tunnetun Malibun. Tien varrella on kilometrikaupalla kylki kylkeen rakennettuja ökytaloja, joiden välistä meri vain ajoittain vilahtaa.

Lopulta saavumme Los Angelesiin. Ajamme vuokraamon pihaan ja suljemme auton ovet viimeistä kertaa. Vaikka matka on ollut pitkä, mielessä itävät jo uudet seikkailut. Lennolla kotiin uneksimme seuraavasta road tripistä Amerikan autoteillä.