Samae Koskinen lauloi arjen ihanuudesta, kunnes sai tarpeekseen ja alkoi protestilaulajaksi – nuoruuden kokemukset opettivat: ”Elin zombin elämää”
– Epäoikeudenmukaisuuden kokemus on tavallaan se päähomma, joka ajoi mut kirjoittamaan nämä laulut, Samae Koskinen, 45, sanoo ja alkaa kertoa tarinaa miehestä, joka koki muutoksen.
Tampereen moottoritie jyrisee alla. Olemme matkalla Sami ”Samae” Koskisen kesämökille Kanta-Hämeeseen. Juttukeikasta on sovittu jo vuosi sitten, mutta on tullut mutkia matkaan ja haastattelun tekeminen on viivästynyt.
Alun perin tarkoituksenamme oli puuhastella erilaisten mökkiaskareiden parissa ja puhua samalla elämästä keski-ikäistyvän muusikkomiehen ja perheenisän näkökulmasta.
Nyt juttuidea tuntuu jotenkin… väljähtyneeltä.
Viikko ennen haastattelua Koskiselta ilmestyi single Nyt on normaalia olla natsi. Kappale ja Koskisen vierailu Ylen Aamu-tv:ssä herättivät kiivasta keskustelua. Koskisen puhelin täyttyi sadoista viesteistä.
”Mutsi soitti, että ihan kauheata, mitä susta kirjoitetaan. Että sut pitäisi tappaa ja jauhaa minkinrehuksi.”
Osa palautteesta oli kehuvaa, osa halveksivaa. Joissain viesteissä uhkailtiin väkivallalla. Muutamassa tappamisella.
Koskinen sanoo, ettei ole menettänyt yöuniaan ja osanneensa varautua palautetulvaan. Rienauksen hän näkee kertovan ainoastaan kappaleen todistusvoimasta. Perheensä puolesta hän on ollut pahoillaan.
– Mutsi soitti, että ihan kauheata, mitä susta kirjoitetaan. Että sut pitäisi tappaa ja jauhaa minkinrehuksi.
Lokakuussa 2023 Koskisen mitta tuli täyteen. Jääkiekkojoukkue JYPin pelaaja oli tuomittu kahden vuoden ehdottomaan vankeuteen raiskauksesta. Tuomion tultua julki kiekkoilija julkaisi Instagramissa videon, jolla vakuutteli syyttömyyttään.
Tallenne keräsi nopeasti yli 20 000 tykkäystä, ja somekanavat täyttyivät kommenteista, joissa raiskauksen uhria syyllistettiin ja haukuttiin poikkeuksellisen halventavilla nimillä. Koskinen luki kommenttikenttiä hämmentyneenä, pettyneenä ja osin vihaisenakin.
Samoihin aikoihin Petteri Orpon hallitus ilmoitti leikkauksista, jotka kohdistuivat kaikkein heikoimmassa asemassa olevien etuuksiin.
Miten maailmastamme on voinut tulla tällainen? Samae pohti.
Kysymys ei jättänyt häntä rauhaan. Koskinen alkoi työstää ajatuksistaan lauluja. Muutamassa kuukaudessa kappaleita oli kertynyt albumillinen.
Niissä käsiteltiin muun muassa ihmisarvoa, eriarvoistumista, rasismia, vähävaraisuutta, syrjäytymistä, tuloeroja sekä empatiakyvyn puutetta.
Huhtikuun lopulla julkaistu albumi sai nimekseen Mä näin unta että kaikki meni hyvin.
Muutos on ollut melkoinen. Koskisella on ollut maine leppoisana pop-artistina, joka esittää lempeitä lauluja ihmissuhteista, rakastumisesta ja arjen ihanuudesta. Nyt uudella albumilla esittäytyy yhteiskunnan epäkohdista huolestunut protestilaulaja.
Miten niin pääsi käymään?
– Mulla loppui usko moneen juttuun samaan aikaan. Epäoikeudenmukaisuuden kokemus on tavallaan se päähomma, joka ajoi mut kirjoittamaan nämä laulut, Koskinen, 45, selittää.
Koskinen sanoo kirjoittaneensa aiemminkin kantaaottavia kappaleita, mutta kertoo niiden päätyneen poikkeuksetta pöytälaatikkoon. Suurimmaksi syyksi hän arvelee oman miellyttämishalunsa ja varovaisuutensa poplaulajana.
Toisaalta myös oman sivistymättömyytensä: monimutkaisista yhteiskunnallisista aiheista laulaminen on tuntunut aiemmin falskilta.
Kuinka poliittinen ihminen olet?
– Koitan parhaani mukaan, etten olisi. Huomaan monista kavereista, että poliittisuus vie semmoiseen vähän synkempään suuntaan, hän vastaa.
Koskisen mielestä ihmisiltä vaaditaan nykyisin totaalista oikeudentajua.
– Kun lipsahdat, et enää kelpaakaan, etkä voi lunastaa paikkaasi oikeamielisten joukossa. Se on sellaista olet meidän puolella tai meitä vastaan -ajattelua. Se on mun mielestä tosi vaarallista.
Koskinen kertoo saaneensa uusien kappaleidensa myötä tietyissä piireissä maineen vihervassarimädättäjänä.
Hän pitää nimitystä sikäli erikoisena, ettei koe olevansa puoluepoliittisesti sitoutunut suuntaan tai toiseen.
Toki hän ajattelee olevansa pienen ihmisen asialla. Monissa kysymyksissä hän on silti selvästi kallellaan oikealle.
Koskinen kertoo arvostavansa esimerkiksi monia kristinuskon oppeja. Ne ovat hänestä ”ihan parhaita.”
– Ennen oli vahvasti ajatus, että jos jollakin menee huonosti, niin kyllähän me kannetaan se yhdessä maaliin. Nyt mentaliteetti tuntuu olevan sellainen, että jos tuo tyyppi ei tuo verorahoja, niin pistetään vittu uuniin.
On vaikea olla pohtimatta, ettei Koskinen tarkoittaisi tuosta tyypistä puhuessaan myös itseään.
Puolentoista tunnin ajomatkan jälkeen olemme perillä. Parkkeeraamme pienen punaisen mökin pihaan. Kevät tekee vasta tuloaan, on huhtikuu. Lumikinosten alta paljastunut nurmikko hohkaa talven jäljiltä ruskeankeltaisena.
Koskinen esittelee tonttia, selostaa rakennusprojekteista ja kunnostushankkeista. Pihamaalle on suunnitteilla luonnonvettä hyödyntävä uima-allas.
Hän osoittaa pihan perälle. Siellä ovat tärkeimmät: puusauna sekä musiikintekoon pyhitetty työhuone. Siellä syntyivät uuden levyn demoäänitykset.
Koskinen kuvailee mökkiä omaksi turvasatamakseen. Tänne on hyvä paeta kaupungin melskeitä.
Sitten hän naurahtaa. Koskinen sanoo suhtautuneensa aiemmin ylimielisesti ihmisiin, jotka ylistivät mökkirauhan ihanuutta. Nyt hän huomaa maaseudun hiljaisuuden puhuttelevan. Ainakin omalla tavallaan.
– Mulla on ollut aikaisemmin työhuone kerrostalon vaatehuoneessa ja tosi monessa erilaisessa mestassa. Tämä on ensimmäinen paikka, jossa kehtaan mylviä niin paljon päin helvettiä kuin haluan, eikä ole pelkoa, että kukaan tulisi koputtelemaan ikkunaan. Se on tosi ihanaa ja vapauttavaa.
Astumme sisälle tupaan. Koskinen ilmoittaa vaihtavansa ”hieman uskottavampaa mökkitaminetta” päälleen ja kiskaisee paidan yltään.
Alta paljastuvat tatuoidut käsivarret. Kuvissa ovat muun muassa Iron Maidenin Bruce Dickinson, Black Sabbathin Tony Iommi, Slayerin Tom Araya, Metallican Cliff Burton ja moni muu lapsuusajan idoli. Ne ovat muistoja nuoruudesta, mutta myös peittämässä teini-iässä syntyneitä viiltelyn jälkiä.
Riihimäellä kasvaneen Koskisen ongelmat alkoivat yläasteen alussa. Hänestä tuli yleinen kiusanteon kohde, jota rääkättiin porukalla: vedettiin välitunneilla turpaan ja työnnettiin päätä vessanpönttöön.
Pahinta oli silti henkinen väkivalta, ja siitä seurannut täydellinen arvottomuuden ja ulkopuolisuuden tunne.
Lukioon mennessä tilanne vain paheni. Koskinen huomasi, ettei pystynyt enää käymään tunneilla. Luokassa istuessaan hän tunsi kauhua.
Koskisen silmissä sumeni ja hän kuvitteli kuolevansa paikalleen.
– Pienestäkin asiasta kelasi, että tästä tämä nyt lähtee. Kuvittelin mielessäni, miten kohta matkustan ambulanssilla sairaalaan ja lääkäri toteaa, ettei tässä ole enää mitään tehtävissä.
Koskisella diagnosoitiin paniikkihäiriö. Käynnit terapiassa ja psykiatrian poliklinikalla eivät auttaneet.
Lukion ensimmäisen luokan päätyttyä hän lopetti koulun ja sulkeutui huoneeseensa. Elämä muuttui päämäärättömäksi. Jäljelle jäi pelkkää epätoivoa.
Vain musiikki tuotti lohtua. Koskisen isä työskenteli koululla vahtimestarina. Koulun pannuhuoneeseen pääsi touhuamaan soittimien kanssa.
Koskinen alkoi kirjoittaa kappaleita ja tehdä ensimmäisiä äänityskokeilujaan. Kiljua pahaa oloaan pois.
– Se oli ihan zombin elämää. Mun omanarvon tunne oli ihan nollassa. Mietin, että onko mulla enää mitään syytä olla olemassa. Siksi mä pistelin kätenikin ihan solmuun. Että edes joku tuntuisi joltain.
Kahden vuoden eristyksen jälkeen Koskinen päätti yrittää vielä kerran. Hän marssi Hyvinkään yhteiskoulun lukion rehtorin kansliaan. Siellä hänet otti vastaan rehtori Pentti Halonen.
– En ollut sopinut tapaamista ja änkytin ahdistunutta soperrusta. Halonen varmaan ajatteli, että kukahan vitun jätkä tämä on.
Halonen kuunteli nuoren miehen tuskaisen kertomuksen loppuun, vilkaisi tämän ojentamaa välttävää lukiotodistusta ja ilmoitti, että tämä olisi varsin tervetullut kouluun opiskelemaan.
Koskinen ei ollut uskoa korviaan.
– Jos musta tehtäisiin elokuva, niin se olisi tärkein yksittäinen kohtaus mun elämässä – vaimoni tapaamisen jälkeen. Siinä hetkessä asiat muuttuivat.
– Mietin, että hei, toi äijähän tuossa antaa mulle mahdollisuuden, että se luottaa muhun. Kai aloin luottaa itsekin. En mä tiedä, missä mä olisin ilman tuota tapaamista. En välttämättä missään.
Koskinen huokaa. Vastaavanlaista myötätunnon ja hyväntahdon eleitä hän toivoisi näkevänsä useammin. Monesti muutos parempaan voi olla pienestäkin asiasta kiinni.
Hän kurkkaa ulos ikkunasta. Huhtikuinen päivä on taittumassa iltaan. Koskinen naurahtaa. Ei tullut nyt puuhasteltua pihalla. Tai tehtyä oikein mitään muutakaan.
Hän vaihtaa arkivaatteet ylleen. Sammuttelee valot ja pistää ovet säppiin.
”On ollut elämäni isoimpia juttuja, kun on nähnyt, että muutos voi olla missä kohtaa tahansa mahdollinen.”
Kävelemme autolle.
Koskinen vilkaisee vielä taakseen.
Tässähän on tullut puhuttua kaiken näköistä, hän toteaa.
– Mun elämän isoimpia juttu on ollut se, kun on nähnyt, että muutos voi olla missä kohtaa tahansa mahdollinen. Että missä milloin vain elämässä pystyy tekemään täyskäännöksen ja kaikkein synkimmätkin paskat voivat muuttua sivulauseiksi. Se on musta aika lohdullista.
Samae Koskinen
Syntynyt: 16. lokakuuta 1978 Riihimäellä. Viralliselta nimeltään Sami Koskinen.
Työ: Sooloalbumeja 9. 2000–2012 toimineen Sister Flo -yhtyeen perustajajäsen ja keulakuva.
Perhe: puoliso ja kaksi lasta.
Ajankohtaista: albumi Mä näin unta että kaikki meni hyvin ilmestyi huhtikuun lopulla.
