Näky on jotenkin hypnoottinen: Briitta ja Hellevi seisovat leivinpöydän äärellä vastatusten. Kone vaivaa ja annostelee taikinanpalasia, leipojan kädet poimivat möykyn hihnalta, vasen laskee sen leivinalustalle, oikea nappaa jauhoja ja muotoilee leivän muutamalla painalluksella.

Kädet siirtävät painellun leivän latin päälle. Kun leipälatilla eli panostusliinalla on seitsemäntoista leipää, kummankin leipojan kädet tarttuvat ensin piikkikaulimeen, ja leivät saavat pintaansa rei’ityksen, sitten niihin painetaan keskireiät metalliholkilla.

Kun leipojat nostavat latin kärryyn, on kulunut minuutti ja 30 sekuntia.

Kärrystä uusi lati, uudet leivät latille, leivät kärryyn. Kun kärry on täynnä, siinä on 150 leipää, ja se työnnetään höyrykaappiin eli nostatushuoneeseen.

Siinä niitä nyt kohoaa, Kursulaisen kuuluisia ruisrouheleipiä, joita ilman koko leipomoa tuskin olisi enää olemassa.

Kursulaisen tumma ja pehmeä ruisrouheleipä on omanlaisensa legenda ympäri Pohjois-Suomen. Muuallekin päin maata sitä tilataan leipomon uuden verkkokaupan kautta.

Edelleenkin tämä yksi leipä tuo leipomon eurosta reilusti yli puolet, se ja ohrarieska yhdessä noin 80 pinnaa, Hanna arvioi.

Hanna oli pikkutyttö 1990-luvulla, kun hänen vanhempansa Briitta ja isä Pekka Vuonnala kehittelivät uuden tuotteen yhdessä myllyn myyntiedustajan kanssa.

Yksi leipä muutti kaiken.

Muutama vuosi aikaisemmin koko leipomo oli palanut maan tasalle ja rakennettu uudelleen. Onnen määrä on kai vakio, vastoinkäymisten jälkeen tuli menestys. Kysyntä repesi, Briitta muistelee lyhyellä kahvitauolla ruisrouheleivän alkutaipaletta.

– Siitä tuli hitti.

Tumman, mutta reilusti kohonneen ruisreikäleivän maku on täysin omanlaisensa. Yhtäkkiä sitä haluttiin joka puolelle Pohjois-Suomea, ja leipomon kannatti järjestää jakelu ajamalla itse pitkät jakelulinjat. Ne ovat edelleen toiminnan ja kannattavuuden perusta.

Pienestä leipomosta lähtee omilla pakettiautoilla parituhatta tummaa kursulaista niinä päivinä, kun leipää ajetaan Kuusamoon, Rovaniemelle, Kemiin ja Ylitorniolle asti eli maanantaina, keskiviikkona ja perjantaina. Tiistaisin ja torstaina, tänään, tehdään pienempi erä vietäväksi Sallan ja Kemijärven kauppoihin.

Hellevi muistelee kuudentuhannen leivän päiviä laskettelukauden sesonkina.

– Ne päivät tuntuu vielä selässä…

Hellevi ja Briitta palaavat kahveilta leivinpöydän ääreen, ja kursulaisten teko jatkuu samalla vauhdilla. Hanna kertoo molempien leipojien olleen eläkeiässä jo aikoja, mutta he sanovat tekevänsä vielä yhden vuoden.

– Aina vain tulee se uusi vuosi. Teräsmummoja.

Millähän heidät korvataan? Sallassa leipomon on koulutettava itse uudet työntekijänsä. Työ opettaa, Hanna kertoo.

Ensimmäiset ruisrouheleivät menevät uuniin. Outi Kantia käy koputtelemassa leivän pintaa, tuntuu rapealta, ja sulkee luukut. Ne ovat paistamisen aikana välillä auki, välillä kiinni, samoin on peltien kanssa.

Hanna järjestelee pöydälle tilauslistoja ja odottaa pakkaamisen alkua.

– Me olemme sen verran pieni leipomo, että useimmat työntekijät tekevät vähän kaikkea. Paistavat, pakkaavat, ajavat autoa. Niin teen minäkin, vain leipomaan nämä eivät ole minua päästäneet, Hanna nauraa teräsmummojaan.

Vajaa kymmenen vuotta sitten Hanna teki päätöksen omassa elämässään: takaisin pohjoiseen ja leipomoyrittäjäksi.

Ensin hän opiskeli medianomiksi Kouvolassa. Sitten puutarhurin perustutkinnon Mäntsälässä.

Lapset, tyttö ja poika, olivat jo syntyneet, kun suunta valkeni lomalla synnyinkodissa. Ei se olekaan toimittaja, tiedottaja tai puutarhuri, vaan suunta löytyi paljon lähempää.

– Katsoin televisiosta prinsessa Victorian ja Danielin häitä, vieressä isä tuijotti kelloa ja odotti erään koneen laskeutumista Helsinki-Vantaan kentälle, Hanna muistelee.

Kentällä konetta ja lomalta palaavaa Kursulaisen talouspäällikköä oli vastassa joukko poliiseja. Talouspäällikkö oli maksanut matkansa yritykseltä kavalletuilla rahoilla, kuten aika paljon muutakin edeltäneiden seitsemän vuoden aikana.

Rahaa oli kulkenut omalle ja läheisten tilille, ja siirrot oli häivytetty yrityksen laskutus- ja kirjanpitojärjestelmään niin taitavasti, että tilintarkastukset menivät vuosi vuoden jälkeen läpi.

Lopulta talouspäällikkö kävi huolimattomaksi tai ahneeksi. Pikku lipsahdus, kymppitonnin moka.

Kun Hannan isä Pekka Vuonnala alkoi tonkia asiaa ammattilaisten kanssa, kuprun laajuus järkytti. Puoli miljoonaa euroa.

Ei ihme, ettei viivan alle tahtonut jäädä mitään, vaikka Kursulainen kävi kaupaksi.

Victoria ja Daniel saivat toisensa, kone laskeutui, talouspäällikkö pidätettiin. Viimeksi mainittu tuomittiin lopulta kahden ja puolen vuoden ehdottomaan vankeuteen.

– Kuulin, että hän opetti Riihimäen naisvankilassa kirjanpitoa toisille vangeille. Ei sitä ole mukava muistella, mutta se vaikuttaa edelleen kaikkeen. Aina jostakin se putkahtaa uudelleen esiin. Hyvä uutinen on se, että viime aikoina korkojen lisäksi myös korvausten pääoma on alkanut lyhentyä, Hanna sanoo.

Kello 7.25 vedetään ensimmäiset leivät uunista jäähtymään, ja Hanna käy saatte­lemassa lapset koulumatkalle.

Sataa, tietenkään lapset eivät ota sateenvarjoa tai sadetakkia, ja värjöttelevät tien varressa kuusen alla odotellen bussia.

Taikinantekijä alkaa valmistella uutta erää. Kello kymmenen kaikki on paistettu ja pakattu.

Jakeluautot lähtevät liikkeelle, juodaan viimeiset kahvit ja leipomo hiljenee.

Tänään työt jatkuvat jo keskiyöllä, perjantaina on taas pitkien linjojen ajo.