Sähkö on kalliimpaa kuin koskaan. Hyvä niin.

Ainakin periaatteessa.

Miksi kallis sähkö on hyvä? Siksi, että päästöjä on joka tapauksessa pakko pudottaa Suomessa ja koko maailmassa. Jos ilmastokriisi karkaa käsistä, suuri osa maapallosta muuttuu niin kurjaksi elää, ettei sähkön hinta ole enää kenenkään suurin huoli.

Päästöt syntyvät energian tuotannosta ja kulutuksesta. Jos energia on halpaa, sitä voi käyttää huoletta. Halpuus ei kannusta energian säästämiseen. Kun energia on kallista, on syytä olla nuuka.

Kallis sähkö ja kallis polttoaine ohjaavat automaattisesti pienempää kulutukseen ja pienempiin päästöihin.

Olemme eläneet pitkään halvan energian yltäkylläisessä maailmassa. Siihen nojaa moni tämän yhteiskunnan homma. Taannoin Yle kertoi, että jääkiekkoharrastuksesta on tulossa entistä kalliimpaa, kun jäähallien energiakustannukset karkaavat käsistä.

Inhottava juttu lajin harrastajille ja näiden perheille.

Mutta jotain kertoo energian hinnasta se, että ympäri maata on ollut varaa rakentaa halleja, joiden sisälle tehdään jääkenttä, joka pidetään jäässä suurella vaivalla ja energialla, kun ulkona paukkuu valmiiksi pakkanen. Taannoin Kaleva kertoi, että pelkästään Oulun Raksilan jää- ja uimahalli imevät energiaa enemmän kuin 800 omakotitaloa.

Kaikki sähköntuotanto ei ole samanlaista. Suomessa suurin osa sähköstä tulee ydin-, tuuli- ja vesivoimasta. Näistä ei pahemmin suoria ilmastopäästöjä tule. Mutta kaikilla tuotantomuodoilla on omat ongelmansa. Jos tuotannon päästöt olisivatkin pienet, tuotantolaitoksiin tarvitaan materiaalia ja jonnekin ne pitää sijoittaakin.

Ydinvoima vaatii uraanin louhimista, mikä voi olla ympäristövaikutuksiltaan aika kamalaa touhua. Ja kuten Anni Kytömäki kolumnissaan mainitsee, Ukrainassa on nähty, miten holtiton hyökkääjä voi käyttää ydinvoimaloita vipuvartena.

Tuulivoima vaatii puolestaan harvinaisia metalleja ja valtavasti pinta-alaa, mikä voi uhata luonnon monimuotoisuutta. Ja vesivoiman ongelmista on Suomessa väännetty vuosikymmeniä. Rajuimmat muutokset näkyvät kartassa: Lokan ja Porttipahdan alle upotettiin aikanaan saamelaiskyliä ja valtavia määriä ainutlaatuista Lapin luontoa.

Omassa elämässä, valtakunnan politiikassa ja mediassa menee jatkuvasti sekaisin se, mitä jokainen tarvitsee ja se, mitä moni haluaa.

Tämän ristiriidan kiteytti tylysti eläintieteen professori Jost Borcherding Hesarin jutussa, jossa kerrottiin Euroopan kuumuuden ja kuivuuden vaikutuksista Saksan suurjoella Reinillä.

”Kaasu on edelleen liian halpaa. Niin kauan kuin kaasulla lämmittävät ihmiset lentävät lomilla etelään ja tuulettavat asuntojaan talvisin, se on liian halpaa.”

Kun puhumme energiakriisistä, onko kyseessä kriisi, joka uhkaa ihmisten turvallisuutta ja hyvinvointia, vai uhkaako se vain tiettyä mukavuuden tasoa, johon olemme tottuneet?

Kaltaiseni keskiluokkaisen pullukan elämässä on hirveän paljon mukavia asioita, joita on tottunut pitämään itsestäänselvyytenä: saunominen oikun mukaan, valtava tuotevalikoima lähikaupassa, lomamatka niin kauas kuin luottokortin euroraja antaa myöten.

Tuollaisia saavutettuja etuja alkaa helposti pitämään oikeutena. Silloin vaarana on, että vaikkapa kallistuvaa energiaa pöyristellään näissä ”oikeuksissa” roikkuen eikä pohdita mikä on välttämätöntä turvata.

Vaarasta juuri on kyse siksi, että nykyinen elämäntapamme ei ole kestävä, olipa energian hinta ja tuotantotapa melkein mikä vain.

Tänä vuonna maailman ylikulutuspäivä oli 28. heinäkuuta. Silloin ihmiskunnan kulutus ja kasvihuonepäästöt ylittivät sen, mitä maapallo voi tuottaa ja ottaa vastaan vuoden aikana.

Suomalainen elää vielä paljon enemmän maailman varojen yli kuin keskimääräinen maapallolainen. Jos jokainen maailman asukas eläisi kuin me, maapallon vuoden luonnonvarat olisi kulutettu loppuun tänä vuonna jo maaliskuun lopussa.

Nykyisen fossiilipohjaisen elämäntavan siirtäminen uusiutuviin nojaavaksi ei myöskään onnistu kestävästi. Geologian tutkimuskeskus GTK julkaisi aiemmin tänä vuonna raportin, josta tuli hakematta mieleen ravistelu.

GTK:n mukaan maapallon nykyiset mineraalivarat eivät riitä muun muassa tuuli- ja aurinkoenergiaan nojaavan fossiilittoman energiasysteemin rakentamiseen. Vaikka tilanne paranee, jos esimerkiksi metallien kierrätys tehostaa, uusiutuvat tuskin ovat taikakonsti, jolla nykymenoa voi jatkaa.

Yltäkylläisyyden ja loputtoman halvan energian aika ei palaa ehkä enää koskaan.

Olkiluoto 3:n käynnistyminen ja tuulivoimaloiden ripeä valmistuminen kyllä lisää Suomen sähköntuotantoa. Saatamme olla periaatteessa sähköomavaraisia melko piankin.

Keski-Eurooppa on kuitenkin edelleen liian riippuvainen kaasusta, tuosta fossiilisesta jäänteestä. Kun naapurin diktaattorilta ei voi sitä enää ostaa, kaasua on hankittu muualta. Mutta hinta on korkea ja tuotetta tarjolla vähän. Eurooppa siis huutaa sähköä, jota se voi ostaa pohjoisesta. Se nostaa sähkön hintaa Suomessakin.

Sähkökriisi alkoi kaasun puutteesta jo hyvän aikaa ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan.

Fossiilisista onkin hyvä pyrkiä eroon jo siksi, ettei jää vahingossa jonkun yksinvaltiaan puolinelsoniin. Uusiutuvat ovat ongelmistaan huolimatta parempi vaihtoehto.

Asun kaukolämmön syleilyssä, pienenpuoleisessa kerrostaloasunnossa. Sieltä on helppo huudella, että antaa sähkön maksaa. Sähkölaskumme on lähtöjään niin pieni, että kuukausittaisessa kallistumisessa on kyse enemmän euroista kuin sadoista euroista.

Kaukolämmön hintakin kyllä nousee. Ja Helsingin on pakko ratkaista lähivuosina se, millä meidänkin lämpömme tehdään, kun saastuttavasta kivihiilestä luovutaan. Kova sähkönhinta valuu myös kaikkeen muuhun tavaraan, kasvihuonekurkkua myöten.

Vähävaraisille kansalaisille on syytä kääntää rahoja paitsi yleisen inflaation vuoksi myös erityisesti siksi, että energiaan on varaa. Ja jos kuukauden sähkölasku onkin kolminumeroisen sijaan nelinumeroinen, keskituloinen perhekin joutuu pulaan ja tarvitsee apua.

Sähköä on pakko ostaa. Muuten pirtti kylmenee ja väki sisällä alkaa nyykähdellä pakkaseen. Valtion on tarvittaessa autettava.

Työkaverin perhe asuu vanhassa puutalossa, joka on kiinni sähkölämmössä. Syksyn aluksi työkaveri tilasi työmiehet purkamaan joskus 70-luvulla rakennetun avotakan ja muuraamaan tilalle pönttöuunin.

Avotakka on energiaa holvaavan nousukauden tekele, josta tuli näkyy nätisti mutta lämpö karkaa. Pönttöuuni on viime vuosisadan alun niukkojen aikojen muotia. Se pitää pirtin lämpimänä vuorokausikaupalla, kun kerran kunnolla lämpiää ja sähkölämmitystä voi kääntää pienemmälle.

Avotakkojen aika on ohi, pönttöuunit ovat taas valttia.