Riku Niemisen rikkinäinen lapsuus: ”Traumaterapeuttikin alkoi itkeä, kun kerroin kokemuksistani”

Riku Nieminen aloittaa haastattelun kertomalla elämänfilosofiansa perustan: – Olen omimmillani, kun on epämukavaa. Se tuntuu oikealta.

Jaa... Niin... Otetaan kuitenkin ensin ne elämän iloiset asiat esiin.

Ensinnäkin aurinko hymyilee taivaalla. Ja niin hymyilee hitusen myös näyttelijä Riku Nieminen, sillä hänen elämässään on juuri nyt hyvä balanssi. Elämässä on uutta onnea, mutta läsnä myös tietoisuutta siitä, että huonotkin ajat voivat palata.

– Olen ollut jo pitkään onnellinen. Hyväksyn vihdoin hyvät ja huonot puolet itsessäni, Riku sanoo.

Ilon ja onnen aiheita elämässä riittää: on ihanat lapset ja uusi avioliitto. Hän asteli elokuussa alttarille uuden vaimonsa kanssa ja meni elämänsä toista kertaa naimisiin.

– Tiedän, että en teknisesti ottaen tarvitse ketään. Pystyn selviämään yksin, mutta se ei ole elämää, jota haluan viettää. Haluan välillä romahtaa toisen käsivarsille ja kertoa huolistani. Mutta en tiedä, teenkö sitä keskimääräisesti useammin vai harvemmin kuin muut. Tuntuu, että olen – lähtökohdistani johtuen – itsenäisempi varsinkin ongelmanratkaisun suhteen.

Kolmen vuoden takaista avioeroaan näyttelijä Annika Poijärvestä hän ei pidä minkäänlaisena epäonnistumisena. Ehkä sitä voisi kutsua jopa jonkinlaiseksi onnistumiseksi.

– Teimme paljon töitä suhteen eteen – etenkin sen vuoksi, että itselläni ei ole ollut lapsena vakaata kotia. Onneksi tätä nykyä lapsilla on kaksi rakastavaa kotia ja meillä on hyvät välit ex-vaimoni kanssa. Ja lapseni ovat uskomattoman ihania, joten olen saanut tuntea onnistuneeni myös isyydessä. Halusin olla lapsilleni niin hyvä isä kuin mahdollista, jopa normaalia parempi isä. En ole halunnut siirtää omia lapsuuden traumojani eteenpäin.

Tänä syksynä näemme valkokankaalla Spede-elokuvan päähenkilö Pertti Pasasen, jonka nahkoihin on mennyt näyttelijä Riku Nieminen.

Speden roolissa – kuten aiemmin Juice-elokuvan kohdalla – Riku näyttelee ihmistä, jonka tunnemme Suomi-viihteen jättiläisenä ja jonka etunimi on kansan suussa vakiintunut tarkoittamaan jotain erityistä.

– Jo Juicen aikana ymmärsin, että en voi täyttää kaikkien ihmisten mielikuvia, odotuksia ja toiveita. Siksi en ottanut paineita tästäkään roolista. Toisaalta sain jo kouluaikoina palautetta, että voisinko tehdä rooleja hieman vähemmällä intensiteetillä. En tiedä, pystynkö siihen ikinä.

Fyysisten haasteiden lisäksi Speden esittäminen on ollut Rikulle henkisesti rankka prosessi. Esimerkiksi se jäi Rikulle täysin mysteeriksi, mikä oli lopulta Spede Pasaselle elämässä merkityksellistä.

– Hän tuntui ajattelevan, että tehdään nyt vain mahdollisimman paljon kaikenlaista ennen kuin kuoppa kutsuu.

Myös Spede-elokuvahahmon elämässä on läsnä meille suomalaisille kovin tuttu vieras. Spedenkään ystävä- ja lähipiirissä alkoholin juominen ei pysynyt hallussa, vaan aiheutti monenlaista tuhoa.

Viinanhuuruisiin elokuvarooleihin sukeltaminen ei ole vaatinut Rikulta uuden opettelua.

Oman menneisyytensä vuoksi Riku on nähnyt selvästi, millaista on elää alkoholinhuuruisessa ympäristössä, ja tuntea läheisenä sitä epävarmuutta ja tuskaa, mitä alkoholi voi aiheuttaa.

– Taustani vuoksi olen ollut ehkä varovaisempi ja tarkkailevampi myös oman juomiseni suhteen. En juo yksin koskaan ja puolison kanssa meiltä tuppaa jäämään avattu kaljakin kesken. Totta kai joskus saattaa olla railakkaampia juhlia, mutta meidän sukupolvemme ero vanhemman polven juomiseen on hyvin eri tasolla.

Hän tietää mistä puhuu. Ne menneen sukupolven jäljet olivat hänet lapsuudessaan vahvasti läsnä.

Rikun vanhemmat erosivat, kun Riku oli vain yksivuotias ja elämä äidin kanssa Kajaanissa oli kaoottista. Äkkipikainen, väkivaltainenkin äiti kärsi alkoholismista ja masennuksesta. Äidin mukana tuli baareista vieraita ja ryyppäämisen lisäksi Riku joutui olemaan piilossa raivokasta riitelyä. Kun Riku oli 12-vuotias, hänen äitinsä meni uusiin naimisiin.

– Siinäkin parisuhteessa oli ongelmia, joten palloilin isän ja äidin välissä. Isä ei ollut kartalla kaikesta, vaan olin lojaali äidille. Olin lapsi, en uskaltanut puhua kodin tapahtumista muille. Yritin suojella kaikkia kivulta ja tuskalta.

Kuolema oli myös liian tuttu vieras nuoren Rikun maailmassa. Poika menetti lyhyen ajan sisällä isoisänsä ja molemmat isoisoäitinsä. Kaksi hänen lukiokaveriaan teki itsemurhan.

Rikun veli kuoli alkoholismiin ja Rikun äiti lähti lopulta oman käden kautta, kun Riku oli 15-vuotias.

Äidillä oli tuolloin taustallaan jo monia epäonnistuneita itsemurhayrityksiä.

– Lapsena oli vain pakko mennä eteenpäin. Lukio alkoi heti sen jälkeen, kun äiti oli kuollut. Siinä iässä ihminen rakentaa voimakkaasti identiteettiään ja minulle kävi nopeasti selväksi, että muutos on jatkuvaa. Pysyvyys on harvojen luksusta.

Kovat kokemukset veivät 15-vuotiaan Rikun kriisiterapiaan.

– Terapeuttikin alkoi itkeä, kun kerroin hänelle kokemuksistani.

Eräs luokanvalvoja lähestyi myöhemmin Rikua ja pahoitteli, ettei ollut hoksannut puuttua asioihin.

– Hän oli huomannut, että jotain on meneillään, mutta ei tiedostanut asioiden laajuutta.

Viime kesänä Riku kävi Kajaanissa vierailemassa isoäitinsä luona. Silloin tuli puheeksi, mitä isän puolen suvussa tapahtui, kun Riku oli 10–15-vuotias. Ne asiat olivat jääneet äidin kanssa asuneelle Rikulle hyvin etäisiksi.

– Silloin ei ollut mitään vuorovanhemmuutta, vaan vietin vain toisinaan viikonloppuja isäni luona, Riku sanoo.

Äidin itsemurhastakaan ei silloin puhuttu. Riku puhui isänsä kanssa asiasta myöhemmin vain pariin otteeseen.

– Olemme nykyään läheisempiä kuin silloin, kun olin lapsi. Olemme lähentyneet pikkuhiljaa, sillä faija oli aikoinaan paljon poissa rauhanturvaajan työnsä vuoksi. Onneksi minulla on ollut miehen ja isän malleja muuallakin, mutta jokainenhan toteuttaa omanlaistaan isyyttä.

Esikuvia ei Rikulla koskaan ei oikeastaan ole ollut tai mitään saappaita, mitkä pitäisi täyttää.

– Läheisten ja rakkaiden ihmisten läsnäolo ja sen epävarmuus... se väritti elämääni. Tekemisellä ja haltuun ottamisella olen väistänyt kaikkea sitä surua ja tuskaa. Olen aina keksinyt itselleni jonkun hurjan mielenkiintoisen oppimisen kohteen, kun olisi pitänyt prosessoida tunteita.

Menneet ovat menneitä eikä niitä voi muuttaa. Kaiken takana on Rikun mukaan anteeksiantaminen.

– Jos ajattelee kokemiaan vääryyksiä, ajattelee helposti, että joku on sinulle velkaa. Itse en koe niin, päinvastoin. Ehkä minä olen velkaa yhteiskunnalle.

Riku iloitsee, että on oppinut olemaan turvallinen isä ja lastensa kanssa välttämään niitä turvattomuuden tunteita, joita itse koki lapsuudessaan.

– En kasvanut ydinperheeseen, jossa tehdään rauhassa yhdessä asioita tai kysytään, miten sinulla menee. Olen hakenut terapiasta neuvoja sellaisen elämänrytmin tottumiseen.

Se ei ole ollut Riku Niemiselle itsestäänselvyys. Riku ei koe, että olisi millään kyynistynyt menneiden vaikeuksiensa vuoksi. Asiat vain olivat niin.

Silti hän sanoo saavansa itsensä välillä kiinni kokemasta syyllisyydentunteita, kun olo onkin seesteinen ja rauhallinen. Vaikka sitä juuri elämä parhaillaan tarjoaisi.

– Ehkä sitä ihmisten on vaikeinta ymmärtää, että en oikeastaan haaveile tai unelmoi. Toki haluan säilyttää tiettyjä asioita elämässäni, kuten hyvät suhteet läheisiin ihmisiin, jonkinlaisen ystäväpiirin ja tehdä korkeatasoista työtä.

Nyt hän sanoo pyrkivänsä siihen, että kaikki asiat, jotka menevät arjessa pieleen eivät vaadi hälytystilaa. Se kuormittaisi valtavasti. Täytyy yrittää ottaa asioita rennommin.

Yksinkertaistettuna: Riku Juhani Niemisellä, syntynyt ensimmäinen marraskuuta vuonna 1986 Kajaanissa, ei ole mitään hätää, vaikka mitä tapahtuisi.

– Itsensä tyynnyttäminen pitää vain opetella, viimeistään aikuisena, ja opetella tuntemaan mitä tarkoittaa väsymys, nälkä, ihan tällaiset peruspilarit. Jos ei nuku eikä syö, pakkaa on vaikeampaa pitää kasassa.

Elämä tuntuu Rikusta juuri nyt oikeastaan aika helpolta. Terapia ja keskustelu ovat auttaneet pääsemään sinuiksi itsen ja tunteiden kanssa.

– Vaikka vastaan tulisi mitä, tiedän, etten luhistu polvilleni. Selviän aikamoisistakin jutuista.

Lastensa, 8 ja 10, ja perhe-elämän myötä Riku on oppinut nauttimaan pysähtyneistä, päämäärättömistä hetkistä.

Jälkikasvulleen hän lukee iltaisin Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -kirjaa.

– Sitten katsomme yhdessä elokuvaa, syömme pitsaa tai pelaamme Unoa. Aiemmin minulla oli sellainen olo, että onkohan tämä nyt kivaa, että katsoisin mieluummin jotain itseäni kiinnostavaa elokuvaa.

Sekään ei ole maailmanloppu, jos koko perhe on yhtä aikaa kipeänä. Sitten voi tilata pitsaa. Riku on opetellut siinäkin kontrollista luopumista.

Viime keväällä moni nosti hämmästyksestä kulmakarvojaan, kun Riku Nieminen ilmoitti olevansa ehdolla helsinkiläisten kansanedustajaksi Vasemmistoliiton riveistä.

Vaikka ei päässytkään eduskuntaan, Riku sai ensikertalaiseksi hyvän tuloksen, melkein 2 000 ääntä. Se jätti nälän vaikuttamiseen.

– Haluan edustaa sitä kansanosaa, joka ei välttämättä pärjää omin avuin. On valitettavaa, että nykyään usein ajatellaan, ettei hoivalla ja huoltamisella olisi kansantaloudellista vaikutusta. Itse näen, että aito hyvinvointi kumpuaa ihan muusta kuin siitä, että pitää jatkuvasti suorittaa isommin ja enemmän. Vaikka moni varmasti on oman onnensa seppä, suurin osa meistä tarvitsee apua jossain kohtaa elämäänsä. Niin tarvitsin minäkin.

36-vuotias Riku Nieminen on tänään Suomen tunnetuimpia näyttelijöitä, joka on saanut lapset nauramaan Munamiehenä ja aikuiset kyynelehtimään rooleissaan.

– Miksi ihmisestä tulee taiteilija? Koska hänellä on jonkinlainen kommunikaatiohäiriö ympäristön tai läheisten tärkeiden ihmisten kanssa lapsuudessa tai nuoruudessa, Riku Nieminen siteeraa teatterikoulun opettajaansa Raila Leppäkoskea.