Apu

Suuri idealisti Raimo Sailas on poissa – Näin hän kertoi syöpähoidoistaan Avulle 2011: "Lapsuus ja nuoruus tuli käydyksi läpi huolellisesti – Muistiin putkahteli asioita, jotka oli unohtanut, ja usein vielä yöaikaan"

Suuri idealisti Raimo Sailas on poissa – Näin hän kertoi syöpähoidoistaan Avulle 2011: "Lapsuus ja nuoruus tuli käydyksi läpi huolellisesti – Muistiin putkahteli asioita, jotka oli unohtanut, ja usein vielä yöaikaan"
Pitkäaikainen valtiosihteeri Raimo Sailas menehtyi vaikeaan sairauteen 17.7.2020. Vuonna 2011 hän puhui Avun haastattelussa syövästä, mutta vielä enemmän hyvinvointivaltiosta, joka ei kestä loputonta ahneutta.
Julkaistu: 17.7.2020
Apu 35/2011: Harmaasta eminenssistä on tullut tummatupsuinen mies. Kulmakarvat ja ripset ovat yhtä tummat kuin ennenkin. Värinvaihdos on seurausta syöpähoidoista, jotka veivät hiukset, ja nyt kun uusia versoo, ne ovat kuin nuorukaisen. Mutta näistä myöhemmin.
Valtiovarainministeriön valtiosihteeri Raimo Sailas suree sitä, että yhden asian eksperttejä on paljon, mutta vähissä ovat ne, joilla on kokonaisvaltainen näkemys yhteiskunnasta. Harvakseltaan hän sanoo sellaisista kuulleensa vaalien alusajan ehdokashaastatteluissa turuilla ja toreilla – esimerkiksi tiedot ajankohtaisena polttelevasta eurokriisistä olivat häkellyttävän heikot.
– Ihmiset pyrkivät eduskuntaan päättämään toistenkin puolesta, mutta tiedot ovat next to nothing, yhtä tyhjän kanssa. Tämä on niitä asioita, joista ei saisi puhua.
Samanlaisena tabuna hän pitää suomalaisten yhteiskunnallisen tiedon noloa tasoa ylipäätään, mikä ilmenee vaikkapa siinä, että ihmisillä ei tutkimusten mukaan ole käsitystä siitä, mitkä puolueet istuivat edelliset neljä vuotta hallituksessa, mitkä oppositiossa.
"Erittäin monissa kouluissa suuri osa lapsista ei syö ollenkaan. Kritiikki kouluruokaa kohtaan on jatkuvaa. Mikään ei kelpaa, pitäisi olla pizzaa ja hampurilaisia. Tämä on osa hyvinvointivaltion historiaa: ilmainen kouluruoka, johon nyt suhtaudutaan tuolla tavalla."
– Tiedon taso on niin kehno, ettei siitä oikein kehdata keskustellakaan. Yhteiskunta on kuin vanhanaikainen pystylaudoista tehty puusaavi: vesi valuu pois lyhyimmän laudan kohdalta, vaikka muut olisivat kuinka pitkiä. Meidän lyhyin lautamme on yhteiskunnallisen tiedon taso, se nollaa kaiken hyvän ja laskee vedet pellolle.
Sailas sanoo törmänneensä akateemisesti koulutettuihin, jotka eivät tiedä, että eduskunta säätää lait ja hyväksyy budjetin.
Kun ministeriöt etsivät EU-harjoittelijoita Suomen liittyessä EU:hun 1995, huippuhakijoita oli valtavasti: nuori ikä, pari loppututkintoa ja kokemusta ulkomailta. Sailas haastatteli yhdessä Erkki Virtasen kanssa kuusi papereiden perusteella briljanteinta kandidaattia.
– Erityisesti mieleen jäi se, kun kysyin, miten kuvaisit muille eurooppalaisille suomalaista eläkejärjestelmää – kympin vastaukseksi olisi riittänyt, että juu, meillä on peruseläkejärjestelmä, kansaneläke, ja sitten tuloihin sidottu työ- ja yrittäjäeläkejärjestelmä. Yhdelläkään ei ollut harmainta aavistustakaan. Tuli mieleen, että vanha isäni olisi selvittänyt kansakoulupohjalta tämän kysymyksen helposti, vaan ei kahden loppututkinnon neropatti.
– Tiedon taso on niin kehno, ettei siitä oikein kehdata keskustellakaan. Yhteiskunta on kuin vanhanaikainen pystylaudoista tehty puusaavi: vesi valuu pois lyhyimmän laudan kohdalta, vaikka muut olisivat kuinka pitkiä.

Hyvinvointivaltio ei ole rahajakoautomaatti

Puhuuko tässä optimisti, pessimisti vai realisti?
– Idealisti! Sille pitää aina olla tilaa. Tässä ammatissa pitää tietysti realismiin pyrkiä, vaikkeivät ekonomistin koulutus ja kokemus tuo erityistä lahjaa nähdä nurkan taakse ja pitkälle, kuten luullaan. Parempi määritelmä olisi, että pystyy analyyttisemmin arvioimaan kokonaistilannetta, palasten paikalleen loksahtelua.
Raimo Sailas syntyi Suomen historian kaikkein korkeimman syntyvyyden kuukautena syyskuussa 1945 Nivalaan monilapsiseen perheeseen, niukkoihin oloihin.
Hän käy suomalaisen hyvinvointivaltion esimerkkituotteesta. Hyvinvointivaltion pelastamista voisi ounastella hänen suurimmaksi idealistiseksi tehtäväkseen.
Muutama vuosi sitten hän piti huikeanhienon esitelmän hyvinvointivaltiosta, jonka lähtökohtana on positiivinen ihmiskäsitys.
Sen mukaan ihmiset ovat etupäässä hyviä, ahkeria ja tunnollisia, ja kun heille tarjotaan mahdollisuus ponnistella, ahkeroida ja opiskella, he tarttuvat siihen. He ovat yhteisvastuullisia ja suostuvat korkeaan verotukseen, jos voivat uskoa, että sen turvin voidaan kaikille tarjota ne yhteiskunnalliset palvelut ja tulonsiirrot, joista on yhdessä sovittu.
Hyvinvointivaltio ei ole lintsariyhteiskunta eikä rahanjakoautomaatti, vaan se tukeutuu uskoon kohtuullisuudesta, pidättyvyydestä, yhteisestä halusta pitää huolta tulevista ja edellisistäkin sukupolvista, ei vain omasta.
– Hyvinvointiyhteiskunta, joka on ollut ihmiskunnan parhaita aikaansaannoksia, sisältää minusta itsetuhon siemenen. Ajatus siitä, että se voidaan säilyttää nykyisellään ja että paras tapa puolustaa sitä on se, että ei muuteta mitään, vie pohjamutiin.
Onko tämä ajatusrakenne kaatunut?
– Se on murtunut ja ymmärrys hyvinvointivaltion perusideologiasta on vähentynyt. Hyvinvointivaltiosta on tullut iskusananomainen käsite – kaikki suorastaan kilpailevat siitä, kuka kannattaa sitä suusanallisella tasolla eniten. Käytännön toimet ovat eri asia. Hyvinvointivaltion kannalta olisi todella tärkeää, että sen ympärillä olisi kriittistä keskustelua. Se on kuin pyhäinjäännös, jonka edessä kumarretaan, eikä kukaan halua keskustella siitä, että kysymys on paljosta muustakin kuin rahasta.
– Hyvinvointiyhteiskunta, joka on ollut ihmiskunnan parhaita aikaansaannoksia, sisältää minusta itsetuhon siemenen. Ajatus siitä, että se voidaan säilyttää nykyisellään ja että paras tapa puolustaa sitä on se, että ei muuteta mitään, vie pohjamutiin.
– Hyvinvointivaltioon kuului sen perustajaisien ja -äitien mielestä täystyöllisyys. Nyt ne perustajat kääntyilevät haudoissaan, kun tällaista kahdeksan prosentin työttömyyden maata pidetään hyvinvointivaltiona. Perusperiaate oli, että kaikilla olisi töitä, kaikki haluaisivat tehdä töitä ja antaa panoksensa.
– Näemme hyvinvointivaltion olemuksen pinnallisesti. Jos haluaa katsoa vähänkään syvemmälle, niin mikä se sellainen hyvinvointivaltio on, jossa lastensuojeluja huostaanottotapaukset lisääntyvät koko ajan? Tai jossa alkoholin käyttö on osin holtitonta ja kasvanut valtavasti, mikä aiheuttaa suuria inhimillisiä ongelmia ja kustannuksia? Jossa tuhat lasta 60 000:sta syntyy äidin päihteiden käytön takia vaurioituneina? Ja mielenterveyden häiriöt ovat suurin työkyvyttömyyseläkkeen peruste?
"Sairaalassa tuli siivoojien kanssa paljon keskustelua. Ulkomaalaistaustaisia on paljon. Suomalaiset olivat etupäässä opiskelijatyttöjä. Kysyin, onko näissä hommissa näkynyt suomalaisia miehiä. Ei."
– Näitä pahoinvointivaltiota kuvaavia tunnusmerkkejä löytyy vaikka kuinka paljon.
Valtiosihteeri nostaa pöydälle vielä aika tyhjän työsalkkunsa ja kaivaa sieltä lehtileikkeen Helsingin Sanomista. Kuvassa espoolaissisarukset kippaavat koskematonta nuudeli–broilerivuoka-annostaan koulun jäteastiaan. Paskaa, hihittelee tyttö.
– Erittäin monissa kouluissa suuri osa lapsista ei syö ollenkaan. Kritiikki kouluruokaa kohtaan on jatkuvaa. Mikään ei kelpaa, pitäisi olla pizzaa ja hampurilaisia. Tämä on osa hyvinvointivaltion historiaa: ilmainen kouluruoka, johon nyt suhtaudutaan tuolla tavalla. Esimerkiksi Norjassa ei vieläkään ole ilmaista kouluruokailua.
– Tämä on tietysti klisee, mutta olkoon: samaan aikaan miljoonat ihmiset ovat nälkäkuoleman partaalla itäisessä Afrikassa.
– Hyvinvointivaltion mukanaan tuomia asioita on, että huomattava osa ihmisistä pitää kunnia-asianaan hyödyntää sitä viimeisen päälle.
Onko tässä katkennut jokin yhteys, tieto siitä, että vielä aika äskettäin asiat olivat myös Suomessa huonommin?
– Tarina on katkennut, ja se alkaa näkyä nuoremman sukupolven päättäjissä. Enkä sano tätä heitä kritisoidakseni, sillä jokainen on oman aikansa kasvatti. Monia asioita pidetään itsestäänselvyyksinä. 1970-luvulla ja sen jälkeen syntyneet eivät enää oikein ymmärrä, että joku voisi opiskella lainallakin. Opinto- ja asumistuesta tulee itsestäänselvyyksiä, joita ei arvosteta, kuten ei ilmaista opiskeluakaan.
– Suurituloiset ovat usein paljon itsekkäämpiä ja ymmärtämättömämpiä tällaisissa asioissa kuin pienituloiset.
– Sosiaaliturvaan tottuu helposti, ja jos jostain saa pientä keikkatuloa lisäksi, siihen sopeutuu yllättävän äkkiä. Sitten ei oikein uskalla yrittääkään mitään.

Köyhän kodin kasvatti

Olet niukoista oloista. Onko silloin vaikeampi käsittää nuorena nuutuneita?
– On oikeasti vaikeaa. Sairaalassa tuli siivoojien kanssa paljon keskustelua. Ulkomaalaistaustaisia on paljon, mutta esimerkiksi virolaisia käy kotoaan täällä siivoamassa. Suomalaiset olivat etupäässä opiskelijatyttöjä.
– Kysyin, onko näissä hommissa näkynyt suomalaisia miehiä. Ei, vaikka meillä on kaikkien tietojen mukaan 20 kilometrin säteellä Meilahden sairaalasta vaikka kuinka paljon näitä pojanjolppeja, jotka eivät oikein saa mistään otetta. Luulen, että siivoojan hommiin pääsisi, jos olisi vähänkään harrastusta.
– Sosiaaliturvaan tottuu helposti, ja jos jostain saa pientä keikkatuloa lisäksi, siihen sopeutuu yllättävän äkkiä. Sitten ei oikein uskalla yrittääkään mitään, vaikka muuten ollaan rehvakasta poikaa. Ihmisellä on tarve tuntea itsensä hyödylliseksi ja tarpeelliseksi – onkohan se perustarpeeksi luultu kadonnut?
– Ei sitä varmaan siinä mielessä enää ole kuin aiemmin. Kuulostaa synkänpuoleiselta, vaikka uskon silti, että useimmilla on se tarve. Jostakin se aikoinaan aukeaa ja löytyy. Kaikille sopivaa reseptiä ei ole kirjoitettavissa. Nykyään pyritään säästämään lapsia ja nuoria rankoilta töitä ja uurastukselta. Toisaalta, jos muistelee parhaita kokemuksia elämästään, hyvin pian tulee vastaan se, kun olin 15-vuotiaana lastaushommissa sahalla, Sailas miettii.
"Pitäisi suosia sitä, että pääsee koettelemaan omia rajojaan. Liika varjelu on karhunpalvelus nuorille. Siksi pidän yleistä asevelvollisuuttakin hyvänä asiana: siellä joutuu ottamaan mittaa itsestään."
Hän oli kirjanpitäjänä, joka kirjasi laudan tarkkuudella paikalliselta Nivalan sahalta Yksipihlajan satamaan junakyytiin lähtevän tavaran. Aikuinen mies neljän miehen työporukasta, joka kuljetti laudat ja lankut lautatarhalta junan viereen ja lastasi ne pinoihin, sairastui. Sailas ylipuhui itsensä rankkaan ja laittomaan urakkahommaan.
– Illalla kun tuli kotiin, oli aivan poikki, söi jotain ja meni nurmikolle nukkumaan. Ei paljon puhe luistanut. Muistan, että vanhemmatkin ihmettelivät, miten voi olla noin poikki niin kevyestä hommasta. En voinut kertoa, koska se homma oli laitonta. Pari viikkoa sitä jatkui, ja kyllähän he sen sitten tulivat tietämään.
– Pitäisi suosia sitä, että pääsee koettelemaan omia rajojaan. Opiskelijatkin muistavat yleensä parhaiten jonkin rankan rupeaman, kun piti lukea yötä päivää. Liika varjelu on karhunpalvelus nuorille. Siksi pidän yleistä asevelvollisuuttakin hyvänä asiana: siellä joutuu ottamaan mittaa itsestään.
Siihen, miksi hyvinvointivaltiosta keskustellaan vain pinnallisesti jos ollenkaan, Sailas löytää ainakin yhden syyn.
– Kai se on äänestäjien pelko, isojen hemmoteltujen lasten pelko.
– Kun saa käteensä lääkkeen ja näkee pakkauksen kyljessä apteekkihinnaksi yli 800 euroa ja itse maksaa omavastuuta kolme euroa, niin ei tarvitse kovin monta pakettia ostaa, kun huomaa, että tuli veronpalautusta aika reilusti.

Kiitos sairaanhoitajille

Imusolmukesyöpä Raimo Sailaksen vuosi sitten syyskuussa sairauslomalle. Töihin on määrä palata tällä viikolla.
Millaisen arvosanan antaisit julkiselle terveydenhuollolle?
– Tämän kokemuksen perusteella ei kymppi värähdä. Ei edes niin, että tulisi miinus perään.
– Minulla on loistavat kokemukset Helsingin ja Uudenmaan Sairaanhoitopiirin (HUS) erikoissairaanhoidon hematologian yksiköstä ja koko koneistosta. Tässä on erinomainen tilaisuus kiittää erittäin pätevää henkilöstöä. Lääkärikuntaa ja kaikkia alkaen ruoanjakajista ja siivoojista – erinomaisia!
– Mutta eritoten tekee mieli kiittää sairaanhoitajia. Korkea työmoraali, selvästi hyvin päteviä, rauhallinen eleetön ote, rauhoittavia ja vielä mukavia ihmisiä.
– Olin sairaalassa useaan otteeseen, hoidon alkuvaiheessa lyhyitä pätkiä sytostaattihoidossa ja keväällä melkein kuusi viikkoa kantasolusiirtoa saamassa – siinä ehti tulla tutuksi yhden jos toisenkin kanssa. Ja kaikki tarinat, joita potilailta kuulin, olivat kiittäviä, usein hurtilla huumorilla ryyditettyjä.
"Enimmäkseen luin sairastellessani. Aloitin lukemalla Hitlerin, Stalinin ja Maon elämäkerrat, 800–900 sivua per kirja. Kyllä tuli taas mieleen, mikä järkyttävä määrä pahuutta maailmassa on."
– Kun on kysymys todella vakavasta sairaudesta, se hoidetaan. Panostus menee niin.
– HUS on syöpätutkimuksessa ja ainakin tällä erityisalalla, joka minua koski, maailman huippua. Siellä tietää olevansa hyvissä käsissä.
Tätä varten on kannattanut maksaa veroja?
– Ilman muuta. Jo pelkkä hoitopäiväkin tulee veronmaksajille kalliiksi. Mutta kun saa käteensä lääkkeen – jota jouduin käyttämään niin kuin monet muutkin tähän sairastuvat joutuvat – ja näkee pakkauksen kyljessä apteekkihinnaksi yli 800 euroa ja itse maksaa omavastuuta kolme euroa, niin ei tarvitse kovin monta pakettia ostaa, kun huomaa, että tuli veronpalautusta aika reilusti, Sailas naurahtaa.
– Siinä hyvinvointivaltion sosiaaliturva käy konkreettiseksi. Aikanaan budjettiesityksessä oli liite, jossa oli laskettu, mitkä ovat esimerkiksi peruskoulun ja sairaalapäivän päiväyksikkökustannukset. Laskelmien julkistamista vastustettiin, koska ei haluttu kertoa, kuinka suuria ne olivat.
– Minusta se oli aivan väärin. Juuri niin ei hyvinvointivaltiota pidä käsitellä, vaan tosiasiat pitäisi kertoa. Mieleen jäi, että peruskoulun päivähinta oli noin sata markkaa.
Jos ei olisi verotusta, vanhempien olisi joka aamu pitänyt antaa satanen lapsen taskuun.
– Helpotti, kun sairaus sai lopulta nimen. Oli hienoa havaita, kuinka paljon tutut ja tuntemattomatkin lähettivät eri tavoin kannustusviestejä.

Oma lapsuus tuli käytyä läpi huolella

Muuttiko sairastuminen käsitystä itsestäsi? Millaisia ominaisuuksia nousi pintaan?
– En usko, että se oikein muutti. Mutta kaikenalaista tuli pohdittua. Oma lapsuus ja nuoruus tuli jostain syystä käydyksi läpi huolellisesti. Se oli aika jännää, sillä muistiin putkahteli asioita, jotka oli unohtanut, ja usein vielä yöaikaan. Ei mitään pahaa tai käsittelemätöntä, positiivisia muistikuvia. Vähän kuin olisi vanhaa elokuvaa katsellut.
– Enimmäkseen luin sairastellessani. Aloitin lukemalla Hitlerin, Stalinin ja Maon elämäkerrat, 800–900 sivua per kirja. Kyllä tuli taas mieleen, mikä järkyttävä määrä pahuutta maailmassa on.
– Sairastelu ei ollut viime syyskuusta huhtikuun puoliväliin mitenkään erityisen raskasta. Sytostaattihoidoissa kävin viisi kertaa – mitaltaan ne olivat yhdestä neljään päivään. Ne eivät vaikuttaneet mitenkään: hyvin jaksoin lukea, hyvin jaksoin kuljeksia. Kipuja ei ollut.
– Seurasin maailmanmenoa, kansainvälistä taloudellista ja poliittista kehitystä tiukemmin kuin töissä ollessa ehtii. Se oli mukavaa, kun ei ollut velvollisuuksia. Hyvin ymmärrän, että toisilla sairastuneilla on vaikeampaa. Näissä sairauksissa itse sairaus ehtii harvoin aiheuttaa ongelmia, hoidot kyllä.
"Potilaan rooliin sopeutuminen oli yllättävän helppoa. Alan ymmärtää, mitä laitostuminen tarkoittaa. Olo on turvallinen, paradoksaalista kyllä. Kaikki rullaa, eikä paljon mitään tarvitse tehdä."
Huhtikuussa aloitettiin kuusi viikkoa kestänyt kantasoluhoito, jossa palautettiin aiemmin potilaalta itseltään otetut solut. Se alkoi rajulla sytostaattikuurilla, joka parin päivän jälkeen alkoi sotkea normaaleja elintoimintoja.
– Kantasoluhoito on rutiinitoimenpide tässä sairaudessa. Solujen palautus on siisti operaatio, parikymmentä minuuttia. Sen sijaan sytostaattihoito tappaa elimistön omia puolustusmekanismeja, ja jokin bakteeri saattaa iskeä. Niin kävi minullekin, tuli pitkähkö antibioottikuuri päälle.
– Melkein kuusi viikkoa olin yötä päivää yhden hengen huoneessa tiputuksessa. Letkuja tuli ja meni. Tuntui uskomattoman hienolta, kun sairaanhoitaja yllättäen yhtenä iltana sanoi, että jos irrotettaisiin yöksi. Se oli iso ilo.
– Toinen asia, joka jäi mieleen positiivisena ja vähän hämmentävänäkin oli, että maa oli ihan musta, ei vihreää missään, kun menin sairaalaan huhtikuun puolessavälissä. Ja kun lähdin toukokuun lopussa, varhaisen kevään tuomana kaikki oli puhjennut kukkaan ja puut olivat täydessä lehdessä. Se hämmästytti, vaikka se tapahtuu joka kevät.
– Siinä helposti laitostuu, varsinkin ihminen, jolla on voimat vähenemässä, Sailas tuumii. Pieniin askareisiin kannustetaan – punnitse itsesi ja kirjaa tulos seinätauluun. Jos et muuta jaksa, istu edes välillä.

Helpotti, kun sairaus lopulta sai nimen

Moni vakavasti sairastanut puhuu arvomyllerryksestä.
– No sellaista ei tullut. Elämäni on ollut sikäli onnellinen, että suuria takaiskuja ei missään vaiheessa ole ollut tätä ennen. Ei lähipiirissä eikä varsinkaan itselleni. Olin osannut odottaa, henkisesti varautunut, että jonkin nurkan takaa tulee jotain.
– Kun oli tähän ikään päässyt ilman suuria kolhuja, niihin jo valmistautuu. Olin jo ehtinyt ihmetellä, että mitään ei tule. Ihan eri tilanne on, jos nuorelle ihmiselle tulee.
Sailaksella oli ehtinyt olla jonkinlaisia oireita lähes kolmen vuoden ajan. Kesti kauan, ennen kuin tauti löytyi. Siitä tuli lääkäreille haaste, joka piti selvittää – kesken ei jätetä.
– Mahdollisille kohtalotovereille tiedoksi: oirehtiminen voi alkaa hyvin erikoisilla ja erilaisilla tavoilla. Muita vaihtoehtoja suljettiin pois sinnikkäästi, muun muassa borrelioosi kahteen kertaan.
– Helpotti, kun sairaus sai lopulta nimen. Oli hienoa havaita, kuinka paljon tutut ja tuntemattomatkin lähettivät eri tavoin kannustusviestejä. Kyllä sillä on merkitystä, kun havaitsee, että kohtalotoverit ja muutkin haluavat lähettää jonkin kannustavan sanan.
Pelottiko?
– En mielestäni osannut kummoisesti pelätä. Elämä tuo tullessaan, mitä tuo tullessaan. Jos hoito olisi sujunut huonommin, olisi pelkokin varmaan tullut. Ei ollut rationaalista syytä pelätä, vaikka pelko taitaa olla aika atavistinen asia. Tulihan niitä öitä valvottua ja mietittyä.
Niin hyvin Raimo Sailas oli tätä ennen selvinnyt, että edellisen kerran oli ollut tarvetta viettää yö sairaalassa, kun jalkapöydän luu murtui korismatsissa reserviupseerikoulussa Haminassa – joskus 1960-luvulla.
– Potilaan rooliin sopeutuminen oli yllättävän helppoa. Alan ymmärtää, mitä laitostuminen tarkoittaa. Olo on turvallinen, paradoksaalista kyllä. Kaikki rullaa, eikä paljon mitään tarvitse tehdä. Siinä helposti laitostuu, varsinkin ihminen, jolla on voimat vähenemässä, Sailas tuumii.
– Pieniin askareisiin kannustetaan – punnitse itsesi ja kirjaa tulos seinätauluun. Jos et muuta jaksa, istu edes välillä.
– Piti välttää Stockmannin hulluja päiviä ja kirjamessuja, tungosta. En olisi mennyt muutenkaan, en ainakaan hulluille päiville.

Ilman sairastumista olisin jo eläkkeellä

Rutiiniseurannat alkaneet – verikokeet, luuydinnäytteet ja tietokonekuvaukset.
– Ensimmäisen kerran olen jo käynyt. Sillä kerralla tulokset olivat hyviä. Mitään erityistä varovaisuutta ei tarvitse noudattaa. Heti hoitojen jälkeen on matalasoluvaihe, jolloin infektiovaara on suuri. Piti välttää Stockmannin hulluja päiviä ja kirjamessuja, tungosta. En olisi mennyt muutenkaan, en ainakaan hulluille päiville, Sailas hörähtää.
Hän kuulostaa onnelliselta – viisas ja hauska, kiihkeä ja tasapainoinen, oikeamielinen mies.
Valtiovarainministeriö patistaa ihmisiä pitempään työuraan, lykkäämään eläkkeelle menoa. Raimo Sailas on paria viikkoa vaille 66-vuotias.
– Kun sairastuin, otin töihin paluun itseäni kannustavaksi tavoitteeksi. Voi olla, että jos en olisi sairastunut, olisin jo eläkkeellä. Sellaisia suunnitelmia oli mielessä. Nyt olen vielä jonkin aikaa, jos kaikki hyvin menee.
– Kahden vuoden kuluttua lakikin jo vaatii lähtemään. Tuskin olen siihen asti, en ole miettinyt vielä. Katsotaan.
– Ajat ovat mielenkiintoiset. Totta kai kiinnostaa olla mukana ja nähdä miten menee!
– Maa oli ihan musta, ei vihreää missään, kun menin sairaalaan huhtikuun puolessavälissä. Ja kun lähdin toukokuun lopussa, varhaisen kevään tuomana kaikki oli puhjennut kukkaan ja puut olivat täydessä lehdessä. Se hämmästytti, vaikka se tapahtuu joka kevät.

Raimo Sailas

  • Syntyi 13.9.1945 Nivalassa
  • Kuoli 17.7.2020
  • Valtiotieteen kandidaatti, Helsingin yliopisto
  • Helsingin kauppakorkeakoulun kunniatohtori 2006
  • Valtiovarainministeriön virkamiehenä vuodesta 1971
  • Valtiosihteeri 1995–2013
  • Intohimoinen kirjoittaja, yhteiskunnallinen keskustelija ja esitelmöitsijä. Kulttuurin suurkuluttaja.
  • Naimissa, ei lapsia.
Haastattelu on julkaistu Apu-lehden numerossa 35/2011.
6 kommenttia