Raakkututkija Pirkko-Liisa Luhta teki Hukkajoen tuhon siivoamisessa 80 tuntia ylitöitä – Onnistuminen selviää ensi kesänä

Pirkko-Liisa Luhta näyttää valokuvaa kotonaan Pudasjärvellä. Kuvassa Luhta istuu mutaisen ja ruskean virran isolla kivellä Hukkajoella Suomussalmella.

Kuva on otettu 15. elokuuta. Edellisenä päivänä oli paljastunut, että Stora Enson hakkuutyömaalla oli ajettu metsäkoneella satoja kertoja yli Hukkajoen, jossa elää erittäin uhanalaisia jokihelmisimpukoita eli raakkuja.

– Olin vihainen ja ennen kaikkea turhautunut. Näky oli niin masentava. Kuolleita ja kuolevia raakkuja kaikkialla.

Tuosta hetkestä Hukkajoella on tätä juttua tehdessä kulunut monta viikkoa. Syysaamu on valjennut vasta pari tuntia aiemmin.

Metsähallituksen luontopalveluissa projektipäällikkönä työskentelevä Luhta ja hänen miehensä, luontopalveluiden luonnonsuojelun asiantuntija Eero Moilanen ovat käyneet kotoaan Hukkajoella melkein joka päivä. Matkaa Pudasjärveltä Hukkajoelle tulee noin 90 kilometriä suuntaansa.

Luhta ja Moilanen ovat tehneet sen, mitä tehtävissä tuhon jäljiltä on ollut: he toivat paikalle kymmenhenkisen työryhmänsä ja ohjasivat Stora-Enson paikalle toimittamia vapaaehtoisia.

Pirkko-Liisa Luhta on Suomen parhaita raakkuasiantuntijoita. Hän on työskennellyt simpukoiden ja virtavesien puolesta vuosikymmeniä. Mutta kun Luhta näki raakun ensi kerran elämässään, hän ei vielä tiennyt, mistä on kyse.

Hukkajoen kunnostuksessa lähes kaikki on pitänyt tehdä käsin. Jokea pilannutta humusta, hakkuutähteitä, kiintoaineita ja mutaa on siirretty pois uomasta, ja samalla on nostettu mahdollisimman monta vielä hengissä ollutta raakkua puhtaampaan ylävirtaan. Kaikkiaan Hukkajoella siirrettiin 5 500 raakkua.

Luhta on tehnyt kolmessa viikossa 80 tuntia ylitöitä.

– Väsyttää.

Suuntaamme silti heti aamusta uudelle työmaalle, Iijoen vesistöalueelle Livojoelle, Pudasjärveltä koilliseen. Matka-aikaa kohteeseen kertyy tunnin verran, mikä on normaalia parivaljakon työpäivinä siirryttäessä joelta ja purolta toiselle. Iijoen vesistö, Luhdan ja Moilasen työmaa, on Suomen päävesistöalue, jonka pinta-ala on peräti 14 191 neliö- kilometriä.

– Kaikki syksyn normaalit työt ovat jääneet nyt tekemättä, vaikka ne olisi pitänyt tehdä ennen syyssateita ja veden pinnan nousua, Luhta kertoo.

Pirkko-Liisa Luhta on kotoisin Laihialta, Etelä-Pohjanmaalta. Koulutukseltaan hän on iktyonomi eli kalatalousalan ja ympäristönsuojelun asiantuntija. Lisäksi Luhdalla on ympäristötutkimuksen ja ympäristöoikeuden opintoja.

Metsähallituksessa Luhta aloitti vuonna 1987. Työ liittyi 1940-luvulta lähtien tehtyjen uiton kalatalousvahinkojen korvausasioihin ja uittosääntöjen kumoamisiin.

Iijoki ei tosin ollut Pirkko-Liisa Luhdalle tuntematon paikka, sillä hän asui silloin Livojokivarressa ja oli naimisissa tunnetun luontovalokuvaajan ja kirjailijan Jorma Luhdan kanssa.

– Aloitin hommat, joita kukaan muu ei ollut ennen minua tehnyt.

Työ ei ollut helpoimmasta päästä, sillä vaikka Iijoen komea pääuoma oli uitosta huolimatta perkaamaton, sen kymmenet sivujoet ja purot olivat sitäkin surkeammassa kunnossa.

Uittoperkauksista suuri osa tehtiin aikoinaan lupaehdoista viis veisaten. Käytännössä puroista ja joista raivattiin kaikki tukinuittoa haittaava, minkä vuoksi uomista katosivat kivet ja muut suojapaikat, joissa luvuttomat vesieliöt olivat eläneet.

Koko Suomessa perattiin virtoja ainakin 20 000 kilometriä eli puolta maapallon ympärysmitasta vastaava matka.

– Kun Iijoen sivujoilla oli ollut lupa 15 000 kuution perkauksiin, siellä perattiin lopulta yli miljoona kuutiota, usein puskutraktoreilla. Raakut ja jalokalat saivat myös kyytiä siinä touhussa. Nämä jäljet piti korjata, Pirkko-Liisa Luhta sanoo.

Iijoen vesistössä tehdään nyt jo toista uomien kunnostuskierrosta. Aiemmasta on Luhdan mukaan opittu se, ettei pelkkä uomien kiveäminen riitä. Raakkujen isäntäkalojen poikasille, lohille ja taimenille, on varmistettava hyvät kutu- ja poikasalueet ja palautettava uittoränneiksi muutetut joet entiseen leveyteensä. Myös valuma-alueen ojia on tukittava.

Toinen, nopeaakin parannusta lupaava muutos voi tulla teitä alittavien siltarumpujen korjauksista.

Suomessa on yhteensä noin 30 000 sellaista tiesiltarumpua, jotka estävät vaelluskalojen, raakkujen ja muiden vesieliöiden matkan ylävirtaan.

Luhta ja Moilanen ovat kumppaneineen kehittäneet niiden korjaamiseksi mallin, joka näyttää toimivan.

Korjauksissa tiet alittavat siltarummut kaivetaan niin alas, että vesi pääsee virtaamaan luonnonmukaisesti ilman vaellusesteen muodostavaa köngästä tai suurta korkeuseroa teiden ali.

– Mallimme on otettu käyttöön jo laajalti koko Suomessa siltarumpuja ja metsäteitä korjatessa. Jos työ etenee hyvin, uutta, tuottavaa taimenvirtaa voi tulla Suomeen näinkin tuhansia kilometrejä.

Saavumme Eero Moilasen ja Pirkko-Liisa Luhdan kanssa ensimmäiselle tutkimuskohteelle Livojokivarteen.

Pirkko-Liisa Luhta on nähnyt pohjoispohjanmaalaisen luonnon muutokset 40 siellä vietetyn vuoden aikana.

Hänen näkemyksensä luonnon säilymisestä luonnonsuojelualueiden ulkopuolella on pessimistinen.

– Kaikki, mikä ei ole suojeltua, on pian hakattu ja ojitettu. Luontoa ei kohdella kunnioittaen, jos siitä ei makseta korvauksia. Se on vähän sama kuin että minulle pitäisi maksaa, etten aja ylinopeutta.

Luhta muistuttaa perustuslain 20. pykälästä, jossa sanotaan, että vastuu luonnosta ja sen monimuotoisuudesta, ympäristöstä ja kulttuuriperinnöstä kuuluu kaikille.

– Käytännössä mitään ei jätetä rauhaan.

Luhta on havainnut myös esimerkiksi Iijoen linnuston muuttuneen. Vielä 1980-luvulla suuria vesilintupoikueita näki työtä tehdessä jatkuvasti.

– Vähitellen 30 vuoden aikana noiden poikueiden näkeminen väheni ja kymmenen vuotta sitten lähes loppui.

Luhdan mukaan syynä ovat jokien patoaminen, valuma-alueen maan- käytön muutos ja metsästäminen.

– Metsästys ei ole ainoa syy tähän, mutta se on järkyttävää. Ihmettelen, miksi uhanalaisten vesilintujen metsästäminen on edelleen sallittua.

Metsästys ei ole Luhdan ja Moilasen perheessä kokonaan pannassa, sillä Eero kuuluu alueen hirviporukkaan. Sieltä tulee suuri osa perheen vuodessa käyttämistä lihasta, jota ei kulu muutenkaan perheessä ylen määrin.

– Olemme kalastaja-keräilijöitä, tai Eero on oikeastaan metsästäjä-kalastaja-keräilijä. Marjoja keräämme vuosittain noin sata kiloa pakkaseen ja liikumme luonnossa muutenkin paljon työn lisäksi.

Kun lähdemme joelle, Eero ja Pirkko-Liisa nappaavat mukaansa erilaista tutkimusvälineistöä, kuten kalahaaveja sekä sähkökalastus- ja punnituslaitteita. Pusseja ja nyssäköitä on paljon.

Livojoen rantaan päästessä kaksikko manaa joen suurta virtaamaa. Syystulva on hiljalleen alkamassa.

Pariskunta kahlaa silti vuolaaseen virtaan ja aloittaa sähkökoekalastuksen. Saaliskaloiksi tulee lähinnä kivennuoliaisia ja simppuja. Ne päästetään tutkimusten jälkeen takaisin elävinä virtaan. Yksi lohenpoikanenkin polskahtaa virrassa, mutta se pääsee karkuun.

– Lohi oli todennäköisesti tänne tänä vuonna istutettu lohenpoikanen, tai sitten voimaloiden ohi ylisiirroista syntynyt poikanen, Eero Moilanen arvelee.

Luhdan ja Moilasen työ Iijoen vesistöalueen virtojen hyväksi ei ole rajoittunut pelkästään kunnostuksiin ja seurantoihin, ja nyt Hukkajoen pelastamiseen. Siihen on mahtunut vuosikymmenten varrella myös vapaa-ajan kansalaisaktivisuutta.

He ovat toimineet Iijoki-liikkeessä PVO-vesivoimayhtiön lisärakennushankkeita vastaan. Luhta vastusti aikoinaan myös Pudasjärvelle suunniteltua turvevoimalaa ja sen vaatimia turvekenttiä. Tuhansien suohehtaareiden kuivatus turvekentiksi olisi pilannut Livojoen pitkäksi aikaa.

– Olemme kierrelleet Iijoen vesistöalueella niin töissä kuin vapaa-aikanakin. Jokakesäinen Iijokisoutu järjestettiin sekin jo 41. kertaa.

Vaikka Hukkajoen raakkutuho on karmea, raakut sentään ovat saaneet nyt ensimmäistä kertaa Suomen historiassa ansaitsemaansa huomiota.

Ne ovat koko ekosysteemin huippuindikaattoreita, jotka kertovat siitä, missä kunnossa luonto on. Raakku nimittäin tarvitsee virrassa viihtyäkseen kokonaisen terveen ekosysteemin, jossa pärjäävät myös lohet ja taimenet.

Raakku on valtavan pitkäikäinen laji, se voi elää yli 200-vuotiaaksi. Mutta sinne saakka päästäkseen se tarvitsee lohia tai taimenia.

Hedelmöittynyt naarasraakku puhaltaa simpukanalut, glogidiotoukat virtaveteen. Onnekkaimmat toukista päätyvät lohen tai taimenen kiduksiin, jossa ne loisivat talven yli ja kehittyvät pieniksi simpukoiksi. Seuraavana kesänä ne irrottautuvat kiduksista ja kaivautuvat virran pohjasedimenttiin.

– Nuorten yksilöiden puuttuminen kielii usein metsätalouden ja ojitusten aiheuttamista ongelmista valuma-alueella, ja myös vaelluskalojenesteistä. Ilman hyvää lohi- tai taimenkantaa raakut eivät voi lisääntyä ollenkaan, Luhta selittää.

Iijoen vesistössä on niin lohi- kuin taimenriippuvaisia raakkuja. Ongelmana on ollut vaelluskalojen pääsy ylävirtaan viiden alajuoksun vesivoimalan ohi. Luonnonmukaisten ohitusuomien tai kalateiden rakentamista voimaloihin käsitellään parasta aikaa oikeudessa.

Jokien patoamisen ja perkaamisen lisäksi raakuille on ollut tuhoisaa virtojen vettä pilannut metsien ja soiden ojittaminen.

– Nykyisin raakkuja tappaa eniten aivan tavallinen, metsänhakkuista, ojituksista ja metsäteiltä valuva kiintoaines ja hieno hiekka, joka luo virtojen pohjalle hapettoman patjan, Luhta kertoo.

Näin uhkasi käydä myös Hukkajoella. Se, miten paljon epätoivoinen lapiointi ja muu käsin tehty työ auttoi, paljastuu myöhemmin, kun syys- ja kevättulvat ovat huuhtoneet jokea.

– Nostimme raakkuja siirtoa varten joesta ämpäreihin, joissa oli puhdasta vettä. Ämpäreiden vesi muuttui nopeasti mutavelliksi, kun simpukat yrittivät puhdistaa niihin tarttunutta hiekkaa ja muuta moskaa itsestään.

Raakut voivat tällaisessa stressitilanteessa tehdä myös tavallaan abortin, jolloin niiden tuottamat glokidiotoukat kuolevat naarassimpukan vapauttaessa niitä veteen ennenaikaisesti.

Kalojen punnitsemisen ja vapauttamisen jälkeen palaamme auton luokse metsätien varteen. Eero sytyttää nopeasti pienen nuotion. Sen äärellä ehdimme jutella lisää pariskunnan elämästä, luonnon ennallistamisesta ja muutoksesta, metsätaloudesta, Hukkajoesta ja raakuistakin.

Milloin Pirkko-Liisa Luhta näki ensimmäisen raakkunsa?

– Asuin silloin, vuonna 1987, Iijoen sivujoen Livojoen alaosalla, Kynkäänkosken rannalla. Menimme uimaan kosken suvantoon ja katsoin, mitä tummia jälkiä veden hiekkapohjalla näkyy. Syvemmältä jäljen päästä löytyi pieni simpukka, jota en tunnistanut.

Saman vuoden syksyllä Luhta oli taivalkoskelaisen Paavo Vääräniemen kanssa joella. Vääräniemi poimi rannalta simpukankuoren.

– Paavo sanoi tutkivansa, onko se raakku. Ihmettelin, että ei kai täällä ole raakkuja.

Luhta oli lukenut raakuista vain Valter Keltikankaan kirjasta Seitsemän tuntia erämaata. Selvisi, että Vääräniemi oli ollut ammattimainen helmenpyytäjä siihen saakka, kun jokihelmisimpukka rauhoitettiin vuonna 1955.

– Paavo osasi asiansa. Siitä alkoi raakkuinnostukseni.

Myös Eero Moilanen on löytänyt virtavesi-innostuksensa Iijoella. Eero oli 8-vuotias, kun hän löysi kaverinsa kanssa Tauno Suutarin vanhan raakunpyyntiveneen, jonka pohjassa oli vesikiikari. Pojat ottivat sen käyttöönsä.

– Emme löytäneet yhtään raakkua koko kesänä, mutta etsiminen oli jännittävää, ja se jäi mieleen. Ensimmäinen raakku tuli muualla vastaan paljon myöhemmin.

Raakkuvirtoja on ollut Suomessa satoja kaikkialla maassa. Nyt niitä on tiedossa noin 150, joista 90 prosenttia on Pohjois-Suomessa. Iijoen vesistöalue on napapiirin eteläpuolella tärkein raakkuvesistö. Raakkujen kokonaismääräksi Suomessa arvioidaan enää runsaat kaksi miljoonaa.

– Suomesta ei löydy toista lajia, jonka yksilöiden yhteenlaskettu luontoarvo olisi yhtä suuri kuin raakun, 1,2 miljardia euroa. Raakun yksilöhinta on 589 euroa, Luhta sanoo.

Luhdan ja Moilasen puhelimet soivat nyt herkeämättä, mutta he eivät ehdi vastaamaan kaikkiin puheluihin.

– Ajattelin vastata jatkossa nimellä Palveleva raakkupuhelin, Pirkko-Liisa Luhta nauraa.

Hän näyttää vielä toisen kuvan Hukkajoelta. Siinä on osa hänen työryhmästään viikkojen työrupeaman jälkeen. Joki on kirkastunut selvästi ja ilme on vallan toinen, kuin siinä ensimmäisessä kuvassa, jossa Luhta suree raakkujen kohtaloa mutaisen virran keskellä.

Muuttaako Hukkajoen katastrofi Suomen metsätaloudessa ja luonnonsuojelussa mitään?

– Kyllä minä uskon, että tämän on pakko muuttaa. Meillä on paljon Ruotsia huonommat käytännöt jokien, purojen ja pienvesien suojelussa.

Sitten Pirkko-Liisa Luhdan puhelin soi.

Palveleva raakkupuhelin vastaa.