Pystytkö syömään kaverisi ruuanjämät? Ehkä kannattaisi

Työpaikan lounaalla testasin pöytäseuruetta: kun lautasella oli enää pari perunaa, kysyin, voisiko joku heistä syödä loput, minun ruokani jämät. Kun vastaus oli ei, halusin tietää miksi. Toisen jättämää ruokaa ei syödä.

Kerroin nuoruudenystävästäni, joka ajatteli, että ruokaan ei kannata tuhlata rahaa. Hän eli jämillä. Usein hän päivysti paikallisen kebab-paikan kulmilla ja söi sen, mitä muut eivät jaksaneet. Ravintolassa kelpasivat puoliksi juodut väljähtäneet oluet. Halpaa ja vähän jännittävääkin, sopi sen ajan elämään.

Mutta niin ei yleensä tehdä. Ei kuulu tapoihin, toisten jämien syöminen ei ole normaalia. Mutta entä jos sen pitäisi olla?

Ajatteluamme ohjaa kaksi keskenään ristiriidassa olevaa asiaa. Ensimmäinen on selkeä: ruokaa ei pitäisi heittää roskikseen. Toinen on häilyvämpi: joku epämääräinen häveliäisyyden tai bakteerikammon raja, jossa jossain kohtaa ruoka muuttuu niin likaiseksi, ettei sitä voi enää syödä.

Lautasella oleva ruoka on ruokaa, jätettä se on vasta kun se on roskakorissa. Dyykkaajalle ei vielä silloinkaan. Somesta löytyy useampiakin esimerkkejä dyykkaajista, jotka löytävät biojäteastioista ja roskiksista toistuvasti täysin syömäkelpoista ruokaa, reilusti yli oman tarpeensa. Usein ällöämme tätäkin, vaikka pakkauksessa oleva ruoka ei olisi käynyt vielä kenenkään suussa.

Joillekin dyykkaus on valinta, eettinen kannanotto. Toisille dyykkaus on pakko. Muiden pois heittämä tai syömättä jättämä ruoka on elinehto. Laitonta dyykkaus on vain, jos mennään luvatta yksityiselle alueelle tai rikotaan omaisuutta.

Ravintolapöydässä iskee annoskateus. Haluan maistaa sitä, mitä sinä tilasit. Jos annoskateuksissamme pystymme maistamaan toisen ruokaa, miksi emme pysty syömään sitä, mikä annoksesta jää yli? Montako kosketusta ruokaan tekee siitä kelvotonta toiselle?

Sitä paitsi, me jaamme ruokamme ravintolassa – ja olemme jakaneet kotonakin.

Ruuan jakaminen on ollut ihan tavallinen tapa syödä, myös Suomessa. Yhteinen kippo keskelle pöytää ja jokaiselle oma lusikka, jolla kauhoa. Aasiassa ruuan jakaminen on yhä yleistä, tapas-ajattelu on tuonut ilmiötä takaisin meillekin. Ravintoloiden ruokalistoilla on valittavana jaettavia annoksia kahdelle, jopa useammallekin ruokailijalle. Yhteisiä annoksia markkinoidaan meille; ne ovat sosiaalinen tapa viettää aikaa ja viihtyä ruuan parissa.

Mutta jämät ovat vaikeampi pala niellä.

Suoraan kaapista tai lautaselta osin jo syötynä roskiin heitetty ruoka – kyse on hävikistä, jota pitäisi vähentää. Määrät ovat valtavia. Pelkästään Suomessa koko ruokaketjun vuosittainen hävikki on noin 360 miljoonaa kiloa, tästä kotitalouksien osuus on yli kolmasosa. Jokasyksyisen Hävikkiviikon sivuilla puhutaan jääkaapin jämien hyödyntämisestä, ei vielä toisten jämien syömisestä.

Pienennetään mittaa. Yhtä kuluttajaa kohden vuosittain syntyy noin 74 kiloa elintarvikejätettä. Aikuisen naisen painon verran.

Kokemuksesta sanon tämän: Omaan ruokahävikkiinsä herää, kun roskiin heitettyjä leipäpaloja ja kastikkeenjämiä alkaa laskea euroissa. Rahan me jotenkin ymmärrämme.

Työpaikan ruokapöydässä keskustelu virisi myös siihen, onko perheissä yhteinen vai jokaiselle oma hammastahna. Osalla on kaikille yhteinen – koska miksi ihmeessä olisi monta. Pöydässä kerrottu tarina Yhdestä Perheestä, jossa hammasharjoille on yksi yhteinen muki ja siitä kukin perheenjäsen ottaa jonkun harjan hammaspesua varten, herätti meissä kaikissa pieniä väristyksiä.

Itse kuulun Jokaiselle oma hammastahna -kerhoon. Makumme ovat erilaisia. Tarpeemme ovat erilaisia. Lapsille piti olla erilainen fluoripitoisuus ja kai se jäi päälle. Bakteerien pelosta meillä tuskin on kyse, sillä periaatteessa pussailemme puolisoni kanssa päivittäin – mutta hammastahnat ovat molemmilla omat.

Kirjoittaja somessa @katitlahtinen