80-vuotiaan miehen hurja reissu: 7 000 kilometrin pyörämatka yli 60 vuotta vanhalla pyörällä – ”Haluan elää nuoruuteni uudestaan”

Ilomantsin Maukkulan Puustinvaaralla puhaltaa kylmä, pohjoinen takatalven tuuli, kun Sauvo Henttonen kaivaa pihavarastostaan ruosteisen, mutta yhä jämäkän Crescent-polkupyörän. Pyörä on ollut tärkeä osa hänen elämäänsä 16-vuotiaasta lähtien.

– Muistan aivan päivälleen, koska sain pyöräni. Sain sen isältäni 11. kesäkuuta vuonna 1961. Se oli samalla vähän niin kuin rippilahja. Kun isä kertoi, että hän on ostanut minulle lahjaksi polkupyörän, juoksin koko kymmenen kilometrin matkan Janakkalan evakkomaatilaltamme Turengin pyöräliikkeeseen asti hakemaan sen. Niin tärkeä se oli.

Nopeasti polkupyörästä tuli nuorelle miehelle myös eräänlainen vapauden symboli. Se mahdollisti retket kotitilan lähellä ja myöhemmin eri puolille Suomea, Ruotsia ja Viroa. Crescentistä tuli paitsi Sauvon kulkuväline, myös ystävä elämän teillä.

– Pidin pyöräpäiväkirjaa pyörän saatuani varmaan pari kolme vuotta. Ei minulla ollut kilometrimittaria, mutta aina kartasta katsoin, kuinka paljon olin ajanut.

Nyt tuota ystävää taas tarvitaan. Takatalven viimein hellittäessä juuri 80-vuotissynttäreitään juhlinut isäntä on päättänyt lähteä vaimon varoitteluista huolimatta ”elämää nuoruuttaan uudelleen”, kuten hän itse sanoo.

Edessä on noin 7 000 kilometrin ja neljän viiden kuukauden pyöräretki Ilomantsista Itävaltaan ja takaisin. Samalla vanhalla Crescentillä.

Mistä tämä vähintään rohkealta tuntuva idea on oikein saanut alkunsa? Sitä selvitämme Sauvo Henttosen pirttipöydän ääressä ja aiheesta sukeutuu yli kahden tunnin keskustelu. Selviää, että pyöräretken ohella kyse on oikeastaan toisiinsa lomittuvista, kokonaisen sodanjälkeisen sukupolven ja ystävien elämäntarinoista ja kohtaamisista.

Niinpä tarinaa on pakko pilkkoa. Aloitetaan pyörästä.

– Pyörä oli alun perin vaihteeton. Myöhemmin vaihdoin pyörään takakapan ja laitoin siihen kolme vaihdetta. Se helpotti matkantekoa, sillä ajoin kuitenkin pyörällä aika paljon, Henttonen aloittaa.

– Kun olin Helsingissä töissä, ajoin pyörällä aina maanantaisin Janakkalasta 80 kilometriä töihin Helsinkiin ja perjantaina takaisin kotitilalle. Niinpä lähdin aina aamuneljältä töihin, jotta olisin ehtinyt perille kahdeksaksi. Tämä työmatkapyöräily piti lopettaa jossain vaiheessa, sillä Hyrylän ja Lohjanharjun soraharjujen hävittäjät eli kasettirekat ajoivat vanhaa kolmostietä niin hemmetin lujaa aivan vierestä, että ilmavirrat olivat liian kovia ja vaarallisia polkupyöräilijälle. Rupesin pelkäämään, että tässä käy vielä huonosti.

Yhtä vaarallisia eivät olleet teiniajan pyöräretket lähistölle tai naapurin pojan kanssa tehty seikkailuretki 1960-luvulla aina Saaristomerelle saakka. Forssasta Henttonen osti pyörään liimattavan kaupunkitarran, jossa on paikallisen kirkon kuva. Tarran jäänteet löytyvät ruosteisesta pyöränrungosta edelleen.

– Yövyimme silloin Houtskarissa, jossa löysimme jonkin luotsituvan, jonka ovet olivat auki. Meillä oli seikkailumieltä. Se oli tärkeä reissu, sillä en ollut aiemmin nähnyt saaristoa, jonne pääsi seilaamaan perille monella lautalla.

1970-luvulta Sauvo Henttonen muistaa pyöräretken, kun hän lähti seikkailemaan yksin ensin Janakkalasta Riihimäelle ja sieltä junalla itärajalle Parikkalaan. Siellä hän jäi pyörineen pois junan kyydistä.

– Halusin kulkea pyörällä kaikkein lähinnä itärajaa kulkevia polkuja aina Kuusamoon asti. Tuo retki oli kaikkiaan 800 kilometrin mittainen, jonka kuluessa kuljin välillä pitkin soiden pitkospuita vanhojen karttojen avulla, Henttonen kertoo.

– Siihen aikaan Suomi näytti paljon kauniimmalta, kuin nykyisin. Nyt Suomi tuhotaan. Kaikki se talonpoikaisuus, johon minäkin olen kasvanut, on pantu roskikseen. Uskon, että näen matkallani Baltian kautta Itävaltaan ja takaisin Suomeen Ruotsin kautta paljon luonnonmukaisemmin hoidettuja metsiä, kuin Suomessa nykyisin.

Biologiksi aikoinaan valmistuneen ja maisema-asiantuntijana arkkitehtitoimistoissa työskennelleen Henttosen kertomuksissa vilahtelevat liki kaikki tuon saman ikäluokan tunnetut luonnonsuojelijat kirjailija Pentti Linkolasta ja legendaarisista virkamiehistä Urpo Häyrisestä ja Hannu Ormiosta alkaen.

Heidän sijaan nyt on silti syytä puhua Henttosen edesmenneestä appiukosta, joka hänkin kulki aikoinaan polkupyörällä Euroopassa. Hän oli kiertävä pelimanni, jonka retket ulottuivat jopa Italiaan ja Sveitsiin asti. Sahansoittajan soittosaha kulki nahkakotelossa pyörään sidottuna.

– Kerran hän oli tavoittelemassa ystäväänsä jossain Berliinissä ja koska siellä ei ollut ketään kotona, hän pani telttansa ystävän puutarhaan pystyyn. Naapurit oli nähneet tämän ja luulleet, että siinä on joku terroristi, koska mies koputtelee ovia, yöpyy pihoilla ja kulkee ase mukanaan polkupyörällä, joten ei muuta, kuin poliisit paikalle.

Soittosaha löytyy yhä Sauvo Henttosen pirtin seinältä roikkumasta.

Henttosen pyöräretken ensimmäinen etappi on Ilomantsista Kiteen Puhokseen, 93 kilometrin päähän. Sieltä matka jatkuu kohti Hämettä ja sitten Helsinkiä. Sieltä Baltian maiden, Puolan ja Tsekin tasavallan kautta Itävaltaan, jossa käännöspisteenä on tuttavien Roland ja Helene Lampertin koti.

Tsekin tasavallassa ja Itävallassa häntä arveluttaa eteen tulevan vuoriston ylittäminen.

– Jotkut sanovat, ettei siellä riitä edes 24 vaihdetta. Minulla on kolme.

Takaisin päin Itävallasta Henttonen suuntaa Liechtensteinin kautta Saksaan, Tanskaan, Ruotsiin ja sieltä viimein Suomeen niin, että biologian vuoden 1966 vuosikurssin tapaaminen heinä-elokuun taitteessa ei jäisi väliin. Ilomantsin mies välttää matkallaan suuria kaupunkeja ja sanoo polkevansa lähinnä kaikkein pienimpiä ja rauhallisimpia sivuteitä.

– Menen traktoriteitä ja entisten kolhoosien sonnankuljetusreittejä, mutta mahdollisimman suoraan kuitenkin, niistä minä valitsen.

Pyydän Henttoselta vielä listaa hänen pyöräänsä pakkaamistaan tarvikkeista. Se on perin lyhyt ja painoltaan kevyt.

– Ei ole ihmeitä: pumppu, varasisäkumi, venttiilit, jakoavain, renkaanvaihtotyökalut, varapinnat (5 kpl), pinnankiristäjä, valot eteen, taakse ja kypärään ja uusi soittokello. Matkamittari, puhelin, puhelimen latausakku ja GPS löytämistä ja suunnistamista varten, nippusiteitä, teippejä ja ruuvimeisseli, hän luettelee.

– Aion selvitä vähällä koska olen sivistyneessä maailmassa. Aina sieltä joku paja löytyy isompaan hätään. Henkivakuutuksena ovat turvaliivit ja pyörän takana Suomen ja Itävallan liput.

Tärkein tarvike pyöränsarvissa on kuitenkin ruumispussia muistuttava matala, yhden miehen teltta. Arviolta kilon painoinen asumus on Henttosen mielestä kätevä, sillä siinä voi asustaa retken aikana ”matalissakin tienvarsipuskissa huomiota herättämättä”. Mitään majoitusvarauksia hän ei ole reissuaan varten tehnyt, vaan aikomus on yöpyä ensin sukulaistensa ja ystäviensä luona ja ehkä joissain B&B -paikoissa ja ”telttapuskissa”.

– Tämän ruumispussin voi myös nostaa suoraan hautaan, Henttonen veistelee mustalla huumorillaan ja saa vaimonsa närkästyneet katseet.

– Jos nyt sattuisi sillä tavalla, että joku auto teloo minut tuolla jossain ja henki menee, niin sitten kuollaan saappaat jalassa ja se on aika ok. Tämä on elämäni läpijuoksu. Haluan elää nuoruuteni uudestaan tällä pyöräreissulla ja sitä ei varmaan moni ymmärrä. Olen muuttolintu, joka lentää elämäänsä nyt päinvastaiseen suuntaan ja jättää elämänsä aikana tapaamilleen ihmisille matkalla terveiset.

Sauvo Henttosen matka nuoruuteen on alkamassa. Viimeistään 80-vuotiaana se on kunkin meistä tehtävä, vaikka useimmilla meistä reitti olisi varmasti lyhyempi.