Autojen ja polkupyörien rinnakkaiselo jaksaa kuohuttaa vuodesta toiseen. Tuulilasin toimitukseen tulee joka kesä viestejä siitä, miten polkupyörillä ajellaan ihan miten sattuu. Veikkaan, että Fillari-lehden sähköpostiin tulee kipakkaa palautetta samasta aiheesta, mutta täsmälleen vastakkaisesta näkökulmasta.

Yleensä kohtaamiset sujuvat tietenkin ongelmitta: järkevä ja kohtelias autoilija antaa aina tilaa pyöräilijälle. Ja vastaavasti fiksu, muut tienkäyttäjät huomioiva fillaristi pitää epäselvissäkin tilanteissa keskisormensa kurissa.

Lajien luonteet ovat erilaisia. Pyöräillessä hidastelut yritetään pitää minimissä, koska uudelleen vauhtiin kiihdyttäminen on raskasta. Ihminen ei pääse luontaisesta laiskuudestaan eroon edes pyöräillessään, mikä on tietenkin paradoksi. Autoiluun taas liittyy se inhimillinen piirre, että kenenkään keskittymis- ja arviointikyky ei ole aina parhaimmillaan.

Tieliikennelakia pitäisi uudistaa. Erilaisten risteysalueiden, pyöräteiden ja niiden jatkeiden sekamelska on johtanut siihen, että Liikenneturvan kaaviokuville (kts. yllä) on kysyntää vuodesta toiseen. Varmuuden vuoksi kaikki hidastavat ja yrittävät antaa tietä. Sitten liikenne tökkii.

Selkeintä olisi, jos pyöräilijä rinnastettaisiin lainsäädännössä jalankulkijaan. Autoilija väistäisi aina. Pelisäännöt olisivat yksiselitteiset, ja liikkuminen kaikille sujuvampaa ja turvallisempaa.