Jos teistä tulee Suomen presidentti, oletteko tarvittaessa valmis edistämään suomalaisten sotilaiden lähettämistä taistelemaan Ukrainaan Venäjää vastaan? Tämä on kysymys, jota ei ole kertaakaan esitetty Suomessa kenellekään. Mutta seuraavien kuukausien aikana se on ainoa, joka on välttämätöntä esittää niille, jotka pyrkivät tasavallan huipulle. Ei riitä, että ollaan kokoava isä- tai äitihahmo, ei riitä meriitit maailmalla eikä riitä veteraanien muisteleminen tunteellinen tippa silmäkulmassa.

Venäjän ulkoministeri Lavrovin puhelinnumero kännykässä aiempien puhelujen jäljiltä on minimiedellytys. Sellainen ihminen, joka on ottanut yhteyttä naapuriin eikä jäänyt odottamaan, että valituksi tultua naapuri ottaa yhteyttä, on jo jonkinlaisissa neuvotteluliemissäkin keitetty ehdokas. Tämän ehdon täyttävät ainakin Pekka Haavisto, Alexander Stubb, Olli Rehn ja Jutta Urpilainen. Kvartetilla on kansainvälisistä kabineteista ja neuvottelupöydistä liuta muitakin meriittejä: kaikki ovat toimineet joko EU-komissaareina tai Suomen ulkoministereinä. Huikea kattaus ja historiallisestikin vertaansa vailla.

Mutta kysymys taistelujoukkojen lähettämisestä: tähän asti me länsimaat olemme lähettäneet sotakalustoa ja muuta aineellista apua sekä osallistuneet Ukrainan asevoimien edustajien kouluttamiseen. Sota ei silti puolessatoista vuodessa ole lähelläkään loppumista tai edes merkkiä, josta voisi ennustaa sodan kestoa. On käynyt ilmi, että kumpikin armeija, Venäjän ja Ukrainan, on varsin tasaväkinen. Kumpikaan ei ole niin hyvä tai huono kuin ennen helmikuuta 2022 kuviteltiin ja siinä pitkälti on syy siihen, että rintamalinja ei käytännössä ole liikkunut yli puoleen vuoteen ollenkaan. Isoimmat puutteet eivät ole aseistuksessa, vaan sotimisen osaamisessa. Kummallakin on myös sisäpoliittisia pidäkkeitä repiä jokainen asekuntoinen kansalainen rintamalle, sillä sodankin oloissa ja varsinkin silloin myös muun yhteiskunnan pitää pyöriä.

Historian opetuksia ei ole vaikea katsoa, jos vain halutaan: tämän kokoiset tai vielä isommat sodat ovat loppuneet järjellisessä ajassa vain, kun ulkovallat ovat tuoneet omia joukkojaan apuun. Venäjällä ei ole oikeastaan kuin Valko-Venäjä, jonka saattaisi kuvitella lähettävän poikiaan kuolemaan Putinin puolesta, mutta risahduskin siihen suuntaan uhkaisi paikallisdiktaattori Aljaksandr Lukašenkan omaa asemaa.

Keitä Ukrainalla sitten on? Perinteinen ykkösarvaus kaikkiin sotiin rientäjästä (USA) ei välttämättä ole käytettävissä. Donald Trumpin uudelleenvalinta tekisi sen suorastaan mahdottomaksi, Trumpin ja republikaanien pelko taas Bidenille epätodennäköiseksi. Amerikasta tuskin löytyy äänestäjien enemmistöä, joka vakuuttuisi rapakon tälle puolen lähtemisen tärkeydestä sinkkiarkkujen hinnalla.

Vaihtoehdoksi jää Eurooppa.

Suomi on ilmoittanut halunsa olla osa tätä Eurooppaa. Äänestäjillä on, ilman sodanlietsontaa tai uhoa, oikeus tietää ulkopolitiikan (ja myös Nato-osallistumistamme) johtavan henkilön kanta siihen, mihin olemme valmiit. Ja oikeus tietää ennen äänestyspäätöstä. Kuusi vuotta on pitkä aika.

Olipa vastaus sotaväen lähettämiseen kyllä tai ei, sitä kuunneltaisiin Kremlissä herkällä korvalla.

Kivoja ja helppoja vaihtoehtoja ei ole.