Apu

Sergei Lavrovin tie kosmopoliitista diplomaatista Putinin luottopakiksi ja valepukiksi – Muu maailma ihmettelee, eikö kivikasvon valheilla ole mitään rajoja?

Sergei Lavrovin tie kosmopoliitista diplomaatista Putinin luottopakiksi ja valepukiksi – Muu maailma ihmettelee, eikö kivikasvon valheilla ole mitään rajoja?
Sergei Lavrov on Venäjän kaikkien aikojen pitkäaikaisin ulkoministeri, sanavalmis selittäjä, joka on kärsivällisesti kertonut jo sukupolven ajan maailmalle, mitä Venäjä ajattelee. Nyt veteraanidiplomaatti joutuu kääntämään mustan valkoiseksi kertoessaan venäläisille, mitä näiden tulisi ajatella maailmasta.
Julkaistu: 9.4.2022

Stalin itse ilmoitti toisen maailmansodan päätyttyä, että ”nyt kun meillä alkaa parveilla ulkomaalaisiakin Moskovassa, he tulevat ihmettelemään, ettei täällä ole yhtään pilvenpiirtäjää”. Alkoi generalissimuksen henkilökohtaisesti valvoma projekti, jonka seurauksena stalinismin ajasta yksi jälki kohoaa korkeammalle kuin mikään muu: Moskovan seitsemän sisarusta, myös Stalinin hampaina tunnetut pilvenpiirtäjät. Yliopiston päärakennuksesta tuli Euroopan korkein rakennus ja Hotelli Ukrainasta maailman korkein hotelli. Kolmanneksi valmistunut Neuvostoliiton ulkoministeriön rakennuksesta ei tullut millään mittarilla suurin ja kaunein, mutta sen valtiaat ovat olleet sitäkin mahtavampia miehiä ydinasevallan huipulla. Ja pitkään virassaan: Andrei Gromyko peräti 38 vuotta, lähes koko kylmän sodan ajan.

Nykyisellä viranhaltijalla Sergei Lavrovilla tuli kahdeksantoista vuotta täyteen samana päivänä kuin Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Hän on siis selittänyt Venäjän tekoja parhain päin yhtä kauan kuin nyt sotaan lähetettävät poikaset ovat eläneet. Mutta koskaan aikaisemmin Lavrovilla ei ole ollut yhtä paha paikka. Mikään ei silti viittaa siihen, etteikö Lavrov selviäisi tästäkin – vaikka Venäjä ei.

Pitempään on talossa viihtynyt vain sen ulkoseinän kiveen vuonna 1953 hakattu 144 neliömetrin kokoinen Neuvostoliiton vaakuna, talon nykyistä isäntää vain muutaman vuoden nuorempi.

Lavrovin edeltäjiä ovat olleet Iivana Julman ulkoministeri Ivan Viskovatyi sekä Leninin ulkoministeri Lev Trotski. Kumpikin päätti päivänsä hallitsijan teloittamana.

Sergei Lavrov on ulkoministeri jo seitsemännessä peräkkäisessä hallituksessa ja hänen edeltäjiään tehtävässä ovat olleet mm. postin ensimmäinen haltija, Iivana Julman ulkoministeri Ivan Viskovatyi sekä Leninin ulkoministeri Lev Trotski. Kumpikin päätti päivänsä hallitsijan teloittamana.

Ei ole epäilystäkään, etteikö hän olisi älykäs. Ja lisäksi huumorintajuinen, kuten voi odottaa kansainvälisen diplomatian ilmapiiriä koko aikuisikänsä imeneen ammattilaisen olevan – mikä tietenkin näyttäytyy myös melkoisena kontrastina aina vakavaan ja selvästi arvostaan tarkkaan Vladimir Putiniin.

Mutta ei pidä antaa silmien ajoittaisen pilkkeen pettää: verrattuna Jeltsinin kauden ulkoministereihin, ammattidiplomaatti Andrei Kozyreviin ja Igor Ivanoviin, ei ole pienintäkään epäilystä, etteikö Lavrov olisi tarkka ulkopolitiikan linjasta.

Kun Lavrov aloitti tehtävässään, kuukauden kuluttua Baltian kolme entistä neuvostotasavaltaa aloitti Naton jäseninä. Hänen vahtivuorollaan enempää ei ole tullut eikä tulisi – siinä missä asevoimat on pitänyt huolen Venäjän hajoamisen tukkimisesta, ulkopolitiikan tehtävä on ollut pitää huoli Naton etenemisen pysäyttämisestä.

Vaikka se vaatisi mustan kääntämistä valkoiseksi:

”Ei ole meidän asiamme sanoa, kenen tulisi olla Syyrian johdossa, vaan syyrialaisten itsensä.”

”Meillä ei ole mitään aikeita eikä edes kiinnostusta ylittää Ukrainan rajoja.”

”Butša on Ukrainan huijaus, yritys haitata maiden välisiä neuvotteluja.”

Kun ikävä tapahtuu eikä tiedon leviämistä voi enää välttää, Kremlin sumutusstrategia on yhtä aikaa kiistää, panna vastapuolen piikkiin, valehdella ja luoda niin monta erilaista selitystä, että kukaan kotiväestä ei enää tiedä, mitä uskoa. Tätä varten tarvitaan kaikki uskottavimmat voimat eikä ammattiselittäjä Lavrovia jätetä kutsumatta hoitamaan omaa osaansa.

Valehtelu vaatii pokerinaamaa

Valehteleminen koko maailmalle natseista, uhriutumisesta, joukkomurhista, kaikki se vaatii loppujen lopuksi vain päämäärätietoisuutta ja pokerinaamaa, sitä että pilke on poissa silmistä, katse terävä ja kylmä. Ja päivä päivältä suohon syvemmälle upotessa tietoisuutta siitä, ettei tiellä ole enää takaisin kääntymistä.

Ja mille valehteleminen olisi vaihtoehto, kun osa kansasta haluaa kuitenkin uskoa ja toivoa, että hallitsijat ovat oikeassa? Tulisiko myöntää, että politiikka perustuu petokselle? Alkaa tutkia, ketkä asevoimissa ovat kunniallisia ammattisotilaita ja ketkä taas raakoja sotarikollisia? Sergei Lavrov on tullut pisteeseen, johon jokainen ulkopoliitikko tulee joskus: ei voi puhua samalla tavoin kotimaan yleisölle ja maailmalle, vaan on valittava yleisönsä. Ja kun ulkopoliitikko valitsee kääntyä kansansa puoleen, hän kääntää selkänsä maailmalle.

Ei sillä oman kansankaan rakkautta vielä lunasteta, mutta kansa välttyy sentään katsomasta peiliin: tuollaisiako me oikeasti olemme. On hetkiä, jolloin ulkopoliitikon tärkein tehtävä on pitää huolta sisäpolitiikasta, pidellä peiliä, joka ei ole valoa läpäisevä ikkuna. Ja nyt jos koskaan on tuollainen hetki Sergei Lavrovin elämässä ja uralla. Sillä on hän joskus sanonut totuudenkin:

”Lakia ei voi vahvistaa rikkomalla sitä.”

Moskovan parhaan diplomaattikoulun kasvatti

Armenialaisen isän ja venäläisen äidin poika pääsi jo varhain Moskovan parhaaseen diplomaattiseen opinahjoon. Hän inhoaa myöhästelyä ja rakastaa järjestystä. Rakastaa sikareja ja kirjoittaa runoja. On tyttärelleen Jekaterinalle ja vaimo Marialle lämmin perheenisä, joka oli aina kaikissa koulujuhlissa paikalla ja luki ensimmäisenä Katjan väitöskirjan. Innokas jalkapallon, jazzin ja italialaisen ruuan ystävä. Itseään hitaammille hän on taitavan ironinen, puhuu sujuvasti englantia ja lukuisia muita kieliä, kiistää puhuvansa sujuvasti ranskaa.

Ja näinäkin aikoina kylmähermoinen diplomaatti kykenee nolaamaan vastustajiaan: kun Britannian kokematon ulkoministeri Liz Truss äskettäin tapasi Lavrovin, tämä kysyi häneltä, olisiko Britannia valmis tunnustamaan edes Venäjän oikeuden hallita Voronežia ja Rostovia. Truss vastasi kieltävästi – jonka jälkeen hänen avustajansa joutuivat kertomaan Trussille, että kyseiset kaupungit ovat iät ja ajat olleet kenenkään kyseenalaistamaton osa Venäjää.

Sergei Viktorovitš Lavrov oli alle kolmenkymmenen, kun hän sai komennuksen New Yorkiin Neuvostoliiton YK-edustustoon. Hän näki pysähtyneisyyden kauden lopun ja Gorbatšovin perestroikan ulkomailta kuten myös Putin – mutta sillä erotuksella, että Putinin ympäröivät itäsaksalaiset, jota riemuitsivat saadessaan itsemääräämisoikeutensa takaisin Berliinin muurin murtumisen myötä. Lavrov taas näki oppivuosinaan koko läntisen elämäntavan kirjon, Amerikan köyhyyden ja rikkauden, kyvyn innostua ja innostaa mutta myös naiiviuden. Ei niinkään venäläisvihaa, vaan loputonta epäluuloa. Ja ennen kaikkea kuinka maailmanpolitiikan hermokeskus, YK:n päämaja toimi käytännössä: solmitaan tuttavuuksia, jotka syvenevät ystävyyksiksi, tehdään vuorotellen palveluksia, pidetään kiinni sopimuksista, mutta käytetään myös turvallisuusneuvoston pysyvän jäsenen veto-oikeutta silloin kun se on tarpeen.

Moskovan luottopakeille on yhteistä se, että he tuntevat amerikkalaiset sekä länsimaisen ajattelu- ja elämäntavan kuin omat taskunsa.

Amerikassa hän oli kuin kotonaan samoin kuin toinen pitkäaikainen Kremlin ulkoministeri, Gromyko, joka oli jo sodan aikana lähettiläänä Washingtonissa ja taistelujen vielä kestäessä perustamassa San Franciscossa Yhdistyneitä kansakuntia. Moskovan luottopakeille on yhteistä se, että he tuntevat amerikkalaiset sekä länsimaisen ajattelu- ja elämäntavan kuin omat taskunsa. Tytär Jekaterina kävi koulunsa Manhattanilla ja valmistui New Yorkin Columbian yliopistosta.

Lavrov tuli YK-vuosinaan tunnetuksi kitaran soittelusta ja hyvien viskien arvostamisesta. Hän oli tiukan, mutta myös sympaattisen miehen maineessa. Kerrankin kun yöneuvottelut Syyrian tilanteesta olivat 2016 YK:ssa kuumimmillaan, Lavrov järjesti porukoille korillisen virvokkeita ja sanoi:

”Amerikkalaiset saavat tarjota pizzat, votkat tulee meidän pussista!”

Lännen massivisen väliintulon torjuminen Syyriassa oli pitkälti Lavrovin henkilökohtaisen työn voitto. USA:n ilmavoimat ja venäläiset Wagner-yhtiön palkkasotilaat ennättivät silti vuonna 2018 ottaa neljän tunnin ajan yhteen armeijoiden suorien viestintäyhteyksien katkettua. Mutta tänäkin päivänä Venäjän tukema Bashir al-Assad on yhä Syyrian presidentti ja kaikkien osapuolten tyydytykseksi islamistien Isis kukistettu.

Viime vuosikymmenen puoliväli oli Lavrovin huippuhetki: Venäjästä oli vihdoin tullut se, joka on näyttänyt, kuinka suuri se on ja johon koko maailman katseet olivat kääntyneet. Mikään muu ei sitten mennytkään niin kuin oli tarkoitus, mutta se ei ole Lavrovin vika.

Sen jälkeen kun hän astui virkaansa, Venäjä on kansainvälisillä näyttämöillä kerännyt voimiaan ja näyttänyt niitä. Ei Lavrovista huolimatta, vaan keskeisesti Lavrovin ansiosta. Se saattaa unohtua, jos häntä pitää vain Putinin tekojen selittelijänä. Todellisuudessa Lavrov kuuluu yhtä lailla Venäjän tämän vuosituhannen uusien ulkopoliittisten oppien keskeisiin arkkitehteihin. Ei, hän ei ole suurvenäläisen ideologian sokaisema, vaan kuuluu niihin näkijöihin, jotka ovat huomanneet, että ellei Venäjä tee mitään, maailma luisuu Kiinan ja USA:n johtamaan moninapaiseen kuvioon, jossa Euroopan unioni on kolmantena pyöränä, sitten tulee pitkä matka ja jossakin Intian suuruisena palikkana on Venäjä. Ainoa lääke on rakentaa mielikuvaa, joka on tuttu ja turvallinen kaksinapainen tasavertaisten supervaltojen kylmän sodan maailma, Washingtonin ja Moskovan maailma, jossa on selkeä hyvä ja paha. Vaikka se sitten vaatisi, että pahan olisi ulkomaailman silmissä jälleen oltava Moskova.

Länsisavukkeet jäävät rautaesiripun taakse

Ei Lavrovin työmaa yhtä pettymystä ole ollut: Brexit, Trumpin voitto ja arabikevään tyrehtyminen alkuunsa ovat kaikki olleet Kremlin näkökulmasta maailmaa tasapainottavia tekijöitä, estäneet lännen nousua ylivoimaisen suureksi. Ehkä pahin kompastuskivi on sittenkin Kremlin bunkkereissa: sitä mukaa kun koronapandemia eteni Venäjällä, Putin eristäytyi yhä yksinäisemmäksi. Tietoa ulkomaailmasta, sen tilanteesta ja tunnelmista, raportoivat yhä enemmän tiedustelupalvelut, jotka ymmärsivät oman asemansa säilyttääkseen tuottaa itsevaltiasta miellyttävää tietoa.

Venäjän valtavalle maailmanlaajuiselle suurlähetystöverkolle ja ammattidiplomaattien leegiolle on jäänyt yhä vähemmän tilaa välittää toisenlaista näkemystä: Venäjän todellisen liikkumavaran laajuudesta, siitä kuinka länsi oli oppinut pakotepolitiikkansa Krimin jälkeen ja auttanut Ukrainaa varustautumaan Venäjän hyökkäystä vastaan.

Lavrov on viime vuosina tiettävästi useita kertoja pyytänyt eroa tehtävästään, viimeksi sodan alkaessa. Putin ei ole suvainnut ottaa sellaista korviinsa. Hän tarvitsee hoviselittäjäänsä, enemmän kuin Lavrov esimiestään, joka vetää lokaan hänetkin.

Mitä mahtaa ajatella Sergei Viktorovitš nyt? Kiroilee hiljaa mielessään, huokaa syvään, nostaa prillit nokalleen ja jatkaa siitä, mihin viimeksi jäi. Sytyttää sikarin ja pimeydessä näkyy vain hehkuva piste. Tai ehkei edes sitäkään – ketjupolttamisestaan tunnettu Lavrov vähensi muutamaan savukkeeseen päivässä jo viisi vuotta sitten. Ilot ovat valmiiksi niin vähissä, että nyt olisi hyvä hetki tehdä täysi tupakkalakko. Ennen kuin länsisavukkeet jäävät nekin uuden rautaesiripun taakse. Eikä edes ole ihan niin paha maku suussakaan. Muutoin velvollisuudentuntoinen ammattimies käyttää suutaan siihen, minkä hän parhaiten osaa, loppuun asti.

Kommentoi »