Potilas uhkasi tappaa Susanne Enholmin, mutta rikosilmoitusta ei tehty – Hoitajien kokemaa väkivaltaa vähätellään, hän sanoo
Huutamista, uhkailua, sylkemistä, lyöntejä. Hoitoalalla työskentelevät Susanne Enholm, Laura Vesterinen ja Mikko Nihtilä ovat kokeneet monenlaista aggressiota ja väkivaltaa. Omaiset ovat uusi ryhmä, joka käyttäytyy huonosti.
”Tapan sinut vielä, Susanne”, potilas sanoi matalalla äänellä ja katsoi silmiin. Perushoitaja Susanne Enholm muistaa, kuinka pysähtyi hetkeksi paikoilleen eikä osannut sanoa mitään. Uhkaus tuntui tavallista pahemmalta, henkilökohtaisemmalta, koska potilas käytti siinä nimeä.
Oli kevät, yksi koronakeväistä. Osastolla oli useita potilaita, joilla oli todettu korona ja jotka olivat siksi eristyksessä. Yksi heistä tuli kuitenkin toistuvasti kuljeskelemaan käytävälle ja päiväsaliin.
Tuona päivänä Enholm oli yövuorossa. Aamuyöllä potilas oli taas liikkeellä. Enholm kertoo, että yritti kollegansa kanssa puhumalla saada potilaan palaamaan huoneeseensa. Tämä kielsi sairastavansa koronaa eikä suostunut.
– Hän suuttui ja sanoi minulle uhkauksensa. Se oli pelottavaa, Enholm sanoo.
Sitten potilas kiroili ja palasi lopulta huoneeseensa.
Enholm oli järkyttynyt. Hän teki uhkauksesta Haipro-ilmoituksen, joilla terveydenhuollossa raportoidaan erilaisista vaaratilanteista ja haitoista.
– Mutta ei siitä koskaan tullut mitään jatkotoimenpiteitä.
Enholmin mielestä hoitajien kokemaa väkivaltaa ja uhkailua vähätellään. Hän olisi toivonut, että työnantaja olisi tehnyt tapauksesta rikosilmoituksen, mutta niin ei käynyt.
Lyömistä, potkimista, nipistämistä, raapimista, sylkemistä, puristamista käsistä, vaatteiden repimistä, tönimistä, kiroilua, arvostelua ja uhkailua, Susanne Enholm luettelee kokemaansa.
Jotain näistä tulee Enholmin mukaan vastaan melkein joka päivä.
– Aina on joku potilas, jolla on ongelmia ja käytöshäiriöitä.
On myös rasistista nimittelyä.
– Joku saattaa sanoa rasistisesti, että saatanan hurri. Ulkomaalaistaustaisille kollegoille taustasta huomautetaan usein.
Enholm työskentelee Hangon vuodeosastolla, joka kuuluu Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueeseen. Potilaina on esimerkiksi leikkauksesta toipuvia, infektioita sairastavia, kuntoutuksessa olevia, päihde- ja mielenterveyspotilaita sekä vanhuksia, jotka eivät pärjää enää kotona ja odottavat palvelutalopaikkaa.
Enholm aloitti työt hoitoapulaisena kohta 45 vuotta sitten. Hangon vuodeosastolle hän tuli ensimmäisen kerran töihin 40 vuotta sitten. Enholmin kokemusten mukaan väkivalta on lisääntynyt etenkin 2000-luvulla. Viimeisten kymmenen vuoden aikana muutos on ollut huomattava.
– Kun aloitin urani, ei tällaista ollut. Silloin pahinta oli, että joku oli kovaääninen.
”Potilaalla oli vielä neula sormessa, ja sillä hän huitoi.”
Enholm uskoo, että yksi syy tilanteeseen on, ettei potilaita hoideta oikeissa paikoissa. Esimerkiksi vuodeosasto ei usein ole paras paikka tehdä lääkekokeiluja vanhukselle.
– Ympäristö voi olla levoton eikä vuodeosastolla välttämättä ole riittävästi psykogeriatrista erikoisosaamista.
Yhteiskunnan muutos vaikuttaa Enholmin mielestä myös. On enemmän ihmisiä, jotka voivat huonosti. Se näkyy sosiaali- ja terveyspalveluissa.
– Omaiset ovat uusi ryhmä, joka käyttäytyy huonosti hoitajia kohtaan. Meitä voi haukkua, ja ehkä siten purkaa omaa huonovointisuutta.
Rajuin väkivaltatilanne Susanne Enholmin työuralla sattui kuitenkin jo silloin, kun hän oli vasta aloittanut työuransa. Tuolloin vuodeosaston yhteydessä oli yöpäivystys. Eräänä yönä päihtynyt ihminen rysähti lasisen ulko-oven läpi, ja hänen saamansa haavat piti tikata.
Enholm muistelee, että aluksi potilas oli rauhallinen, mutta sitten hän raivostui. Hän alkoi heitellä tavaroita hoitohuoneessa ja tönäisi Enholmin ja lääkärin huoneen nurkkaan. He olivat nurkassa umpikujassa, sillä ovelle pääsi vain raivoavan potilaan ohi. Kännyköitä tai hälytysnappeja ei tuohon aikaan ollut.
– Verta oli kaikkialla, oli ihan kaaos. Potilaalla oli vielä neula sormessa, ja sillä hän huitoi, Enholm sanoo.
Kollega oli soittanut poliisit, jotka tulivat paikalle.
Tapahtunut jäi painamaan Enholmin mieltä. Hän oli varuillaan ja pelkäsi mennä työvuoroon yöpäivystykseen. Jotain hyvää tapauksesta kuitenkin seurasi.
– Saimme sen jälkeen poliklinikalle hälytysnapit, joista meni hälytys suoraan poliisille.
Fyysinen ja henkinen väkivalta on hoitotyössä yleistä. Sosiaali-, terveys- ja kasvatusalan työntekijöiden ammattiliitto Tehy teki vuonna 2021 kyselyn asiasta. Vastaajista 69 prosenttia kertoi, että on kokenut työuransa aikana fyysistä väkivaltaa tai sen uhkaa. Alle 35-vuotiaista vastaajista saman ilmoitti peräti 84 prosenttia. Henkistä väkivaltaa töissä oli kokenut 71 prosenttia vastaajista.
Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen vanhuspalveluja koskeneessa tutkimuksessa laitoshoidossa työskentelevistä hoitajista jopa neljä viidestä oli kokenut väkivaltaa vuoden aikana. Tämä tutkimus julkaistiin vuonna 2018.
Mikko Nihtilä työskentelee työsuojeluvaltuutettuna Kymenlaakson hyvinvointialueella. Hän edustaa muun muassa ensihoidon, päivystyksen ja medisiinisten palveluiden hoitajia. Hän myös kouluttaa heitä uhka- ja väkivaltatilanteista.
Nihtilän kokemuksen mukaan väkivallan uhkaa ja aggressiota on eniten aloilla, joissa potilailla on kognitioon eli tiedonkäsittelyyn liittyviä vaikeuksia.
”Vanhuksilla etenkin muistisairaudet voivat vaikuttaa käytökseen.”
– Tällaisia ovat esimerkiksi psykiatrian yksiköt, muistisairaiden osastot ja kehitysvammayksiköt. Niissä voi olla isoja haasteita potilaiden kanssa.
Potilaat eivät välttämättä tajua, mitä tekevät. Vanhuksilla etenkin muistisairaudet voivat vaikuttaa käytökseen.
– He saattavat muksia, kun eivät ymmärrä vaikka pesutilannetta, Nihtilä sanoo.
Myös päihteet lisäävät väkivaltaisen käytöksen vaaraa. Etenkin ensihoito kohtaa työssään paljon huumeita, alkoholia ja muita aineita käyttäviä. Ennen työsuojeluvaltuutetun tehtävää Nihtilä työskenteli ensihoidossa ja tuntee siksi työn hyvin.
– Päihteet laskevat ihmisen päättelykykyä, jolloin reagointi voi olla arvaamatonta.
Nihtilä muistaa tapauksen, jossa taksi toi sairaalan pihaan huumeita käyttäneen ihmisen, joka oli nukahtanut tai sammunut. Kun hänet herätettiin ja lähdettiin viemään sisään sairaalaan, hän kimpaantui ja kävi kiinni hoitotiimiin.
– Tällaisissa tilanteissa on tärkeää varautua siihen, miten päästään pois, jos tilanne kärjistyy.
Sairaanhoitaja Laura Vesterinen on työskennellyt pian 17 vuotta hoitoalalla Oulussa, mutta hiljattain töissä terveyskeskuksessa tapahtui jotain, jota hän ei ollut koskaan ennen kokenut.
– Vastaanotolle tuli potilas, jonka käytös oli todella inhottavaa ja epäkunnioittavaa. Hän haukkui minua ilkeäksi ja väitti, että teen hänen tietoihinsa vääriä kirjauksia. Se ei ollut asiallista puhetta. Aikani sitä kestin, mutta tunnelma oli niin ahdistava, että minulla tuli itku. Yritin alkuun pinnistellä: en saisi alkaa itkeä töissä. Sitten tuntui, etten enää kestä.
Vesterinen ja potilas olivat huoneessa kahdestaan. Vesterinen avasi oven ja pyysi potilasta poistumaan. Tämä sanoi vielä muutamat valitut sanat ja lähti.
– Laitoin oven kiinni ja tunsin epäonnistuneeni työssäni täysin. Itkusta ei meinannut tulla loppua, ja tärisin kauttaaltaan.
”Hän ei ollut tyytyväinen, koska ei saanut heti sitä, mitä halusi.”
Tapaus jäi painamaan mieltä.
– Pyrin tekemään työni tosi hyvin, sataprosenttisella energialla. Koin epäonnistuneeni, koska tunteet eivät pysyneet kasassa enkä ottanut potilaan tunnekuormaa vastaan.
Oli tärkeää, että esihenkilö tuki ja piti Vesterisen puolta. Hän sanoi, että Vesterinen oli toiminut oikein, eikä kaikkea tarvitse kestää.
Miksi potilas käyttäytyi näin? Laura Vesterinen ei voi kertoa asiasta kovin tarkasti.
– Mutta hän ei ollut tyytyväinen, koska ei saanut heti sitä, mitä halusi. Asia hoitui myöhemmin, kuten kaikkien muidenkin potilaiden kohdalla.
Vesterinen korostaa, että tutkimuksille ja toimenpiteille pitää aina olla perusteltu syy. Kaikkea, mitä potilas itse haluaa, ei välttämättä ole perusteltua tehdä.
On myös asia, josta ei ole helppo puhua, mutta Vesterinen haluaa nostaa sen esiin. Jotkut potilaat eivät halua kuulla sitä, että heidän pitäisi itse tehdä enemmän terveytensä eteen tai sitoutua hoitoonsa vahvemmin.
– Se aiheuttaa pettymystä ja harmitusta, mikä näkyy tunteenpurkauksina.
Silti pitäisi osata käyttäytyä.
– On paljon aikuisten ihmisten hyvin, hyvin epäasiallista käytöstä.
Myös Laura Vesterinen on kokenut fyysistä väkivaltaa. Hän on ollut aiemmin töissä sairaalassa ja lähihoitajana vanhuspuolella, jossa potilaat saattoivat raapia, sylkeä päin ja lyödä.
– Osa myös kosketteli. Ja lisäksi tuli sanallista huorittelua, hän kertoo.
Suurin osa näin käyttäytyvistä oli muistisairaita ihmisiä, mutta joukossa oli myös potilaita, joilla ei ollut diagnoosia.
Vesterinen muistaa työuransa alusta erityisen ikävän tapauksen. Yksi vanhusten hoivaosaston asukas oli kookas ja fyysisesti vahva. Hän saattoi lyödä nyrkilläkin: rintaan, vatsaan, selkään, käsiin.
– Häntä oli vaikea väistää, ja iskut olivat kovia. Olen itse lyhyt, ja kokoero oli valtava. Lopulta lyömistä tapahtui joka hoitotilanteessa.
Vesterinen ei osannut vaatia, että asialle tehtäisiin jotain, koska oli nuori ja vasta tullut alalle. Tilanne oli tiedossa työyhteisössä, ja asukas oli väkivaltainen muitakin hoitajia kohtaan. Ylipäätään hoitotyön lähtökohta on, että kaikki hoitoa tarvitsevat hoidetaan. Hoitoa ei evätä keneltäkään.
– Ajattelin, että tämä vain on osa työtä. Myöhemmin tajusin, että työpaikalla olisi pitänyt tehdä enemmän hoitajien suojaksi. Vaikka potilas ei ymmärtäisi, mitä tekee, se ei tarkoita, että se olisi hyväksyttävää tai ettei sille pitäisi yrittää tehdä jotakin. Väkivalta ei kuulu hoitotyöhön.
Vähän ajan päästä Vesterinen siirtyi opiskelemaan sairaanhoitajaksi, ja tilanne jäi taakse.
Miten väkivaltaa voisi ehkäistä? Mitä asioita pitäisi muuttaa? Susanne Enholmin mielestä yksi tärkeä asia on, että resurssit ovat kunnossa ja potilaat hoidetaan heille sopivissa paikoissa, joissa on tarvittavaa erityisosaamista.
Kun tulee aavistus, että käsillä on uhkaava tilanne, pitää olla mahdollisuus saada paikalle kaksi hoitajaa. Joskus auttaa, jos hoitaja, johon viha kohdistuu, poistuu paikalta, ja toinen tulee tilalle.
Myös vartijat voisi kutsua tilanteisiin nykyistä useammin.
– Käytämme sitä ehkä liian vähän. Tilanne saattaa rauhoittua ihan vaan sillä, että vartijapukuun pukeutunut tulee paikalle, Enholm sanoo.
Hän toivoo myös, että Haipro-ilmoitukset tehdään kaikista tilanteista ja että johto käy ne läpi ja varmistaa, että ne johtavat johonkin muutokseen. Työnantaja voi tehdä väkivallasta ja uhkailusta myös rikosilmoituksen.
Laura Vesterisen mielestä väkivallan ja sen uhan määrästä pitäisi puhua enemmän.
– Haluaisin, että ongelma tunnustettaisiin oikeasti.
Yksi käytännöllinen keino lisätä turvallisuutta olisi suunnitella vastaanottohuoneet niin, että työpöydän luota pääsee helposti ovelle ja pois tilanteesta, Vesterinen sanoo. Kun uusia tiloja rakennetaan, vastaanottohuoneisiin voitaisiin rakentaa pääoven lisäksi toinen ovi, josta pääsee poistumaan.
– Meillä on tietoa ja ratkaisuja, mutta niitä ei aina käytetä, hän sanoo.
Mikko Nihtilä korostaa, että hoitohenkilökunnan on tärkeää saada koulutusta siitä, miten erilaisiin tilanteisiin varaudutaan ja miten niissä toimitaan. Vuorovaikutustaidot ovat tärkeitä.
Tilanteissa on keskeistä erottaa aggressio ja väkivalta. Esimerkiksi jos potilas huutaa, mutta ei kohdista huutoa hoitajaan, kyse on aggressiosta. Tällöin auttaa, kun hoitaja pysyy rauhallisena. Se liennyttää tilannetta ja rakentaa turvaa voimakkaassa tunnetilassa olevalle potilaalle.
Aggressiivisen käytöksen taustalla voi olla pelkoa, jännitystä, epävarmuutta tai muita tunteita. Hoitajan voi olla helpompi toimia tilanteessa, jos hän yrittää asettua potilaan asemaan ja miettiä, miltä tästä tuntuu.
– Ettei peilaa sitä toisen aggressiivista tunnetta. Käyttäytyminen vaikuttaa käyttäytymiseen. Kun kohtaa ihmisen arvokkaasti, oli hänen sosiaalinen statuksensa mikä tahansa, tullaan yleensä aika hyvin juttuun, Nihtilä sanoo.
”Miksi ihmeessä minulla on omavastuu, jos kimppuuni käydään töissä?”
Väkivaltaa on, jos huutaminen kohdistuu suoraan hoitajaan ja on uhkaavaa.
– Se pitää ottaa vakavasti. Uhkauksesta on vain pieni askel fyysiseen väkivaltaan.
Nihtilä nostaa esiin myös ennakoinnin merkityksen. Esimerkiksi kun ensihoito hälytetään kotiin, koskaan ei voi tietää, mitä on vastassa. Siksi on tärkeää toimia niin, että vältetään mahdolliset vaaratilanteet.
– Kun mennään hälytykselle kerrostaloasuntoon, on järkevämpi kulkea rappusia pitkin, jolloin voi havainnoida ympäristöä. Miltä rappukäytävässä näyttää, kuuluuko kohdeasunnosta ääniä? Nihtilä sanoo.
Kun astutaan sisään asuntoon, pitää tarkistaa, ettei ovi mene takalukkoon, ja selvittää, keitä kaikkia ihmisiä asunnossa on. Lisäksi hälytystehtävissä auto kannattaa pysäköidä niin, että sillä pystyy vaivatta ajamaan pois.
Susanne Enholm ottaa vielä esiin lainsäädännön. Se kaipaisi hänestä päivitystä.
Enholmin mielestä on väärin, että jos tuomioistuin tuomitsee väkivallasta vahingonkorvauksia, mutta rikoksentekijä on maksukyvytön, Valtiokonttori tekee korvaukseen 220 euron ”omavastuuvähennyksen”.
– Miksi ihmeessä minulla on omavastuu, jos kimppuuni käydään töissä?
