Posio on talviretkeilijän ykköskohteita Suomessa – Näe vaikuttavat jääputoukset ja Riisitunturin luminen ihmemaa

Kovaksi tallattu polku nousee nietosten halki kohti tunturin lakea. Lumi on kuorruttanut ympärillä seisovat kuuset, ja mitä korkeammalle tullaan, sitä paksummaksi lumikerros muuttuu. Pian viimeisetkin havunvihreän sävyt katoavat. On vain paksuja lumi­pylväitä, joiden sisälle puut ovat jääneet vangiksi.

Pian mielikuvitus alkaa laukata. Kuusethan näyttävät lumijättiläisiltä, jotka ovat jähmettyneet paikoilleen vaeltaessaan aution maiseman halki.

Yksi on kuin hienostorouva valkoisessa turkissaan, ja sen vieressä oleva kuusi taas voisi olla matkalaukkua selkä vääränä raahaava mies. Monien puiden juurilla on koloja, joista pääsee ryömimään alaoksien alla oleviin lumiluoliin. Siellä voisi asustella vaikkapa kansantarujen metsänhenki.

Olemme Riisitunturin kansallispuistossa, Lapin maakunnan eteläosissa, lyhyen ajomatkan päässä Kuusamosta. Kansallispuisto perustettiin vuonna 1982 suoluonnon suojelemiseksi, mutta paremmin se tunnetaan tykkylumisista puista. Niitä syntyy, kun matalapaineet vyöryvät Atlantilta tänne ja kohtaavat tunturin jyrkät rinteet.

Syksyn ensimmäisten kylmien ilmojen jälkeen seudun neulaset, varvut ja sammaleenversot saavat huurre­kuorrutteen. Talven mittaan tykkyä alkaa kasaantua sekä lumesta että ilmankosteudesta hitaasti, kerros kerrokselta, ja helmikuussa maisema on komeimmillaan.

Paksun valkoisen vaipan kätköissä on siperiankuusia, joiden oksat kasvavat rungon myötäisesti ja jaksavat siksi kantaa satojen kilojen painoiset lumimassat katkeamatta. Tässä vaiheessa vuotta moni kuusista on tosin jo taipunut kaarelle. Se vain lisää maiseman taianomaisuutta.

Muita retkeilijöitä ei tänään juuri näy, mutta viime aikoina Riisitunturin kävijämäärä on ollut nousussa. Syitä siihen ovat ainakin koronapandemian aikaansaama luonto­retkeilybuumi sekä Instagram. Aina alkuvuodesta sinne tupsahtelee reissukateutta herättäviä kuvia näistä maisemista.

Juuri nyt näkymä on kuitenkin kaukana Instagramin ihmemaasta. Taivas on pilvessä ja väripaletti on sinivalkoisen sijaan fifty shades of grey.

Rinnettä tulee alas pariskunta, joka kertoo kääntyneensä huipulta takaisin. Tunturin ympäri menee 4,3 kilometrin mittainen rengasreitti, mutta pilvet roikkuvat niin alhaalla, että ylhäällä ei näe polkua. Päätämme silti jatkaa nousua.

Mitä korkeammalle tulemme, sitä sankemmaksi pilviharso käy. Pian näkyvyys on alle sata metriä, ja sitten enää vain joitakin kymmeniä metrejä. Lopulta saavutamme huipun. Maisema on todella sumuinen, ja kova puhuri saa kasvot kipristelemään kylmästä. Näissä olosuhteissa ei tekisi mieli eksyä. Perässämme tulee lapsiperhe, jonka pienimmät retkeilijät eivät ole moksiskaan huonoista retkeilyolosuhteista.

”Kato, tällä on häntä! Se on vaahtokarkkihirviö!” yksi lapsista hihkuu ja osoittelee lumista puuta.

Perhe jatkaa uskaliaasti rengasreitillä, ja me heidän perässään. Lunta on valtavasti. Sen huomaa joka kerta, kun astuu sivuun polulta: jalka humpsahtaa saman tien polvea myöten hankeen. Yritämme pysyä kovaksi tallatulla uralla ja huokaisemme helpotuksesta saapuessamme Riisitunturin autiotuvalle. Loppumatka tästä alas parkkipaikalle on jo lastenleikkiä.

Harmaa ilma jää silti hieman kaivelemaan. Nämä maisemat olisi mukava nähdä paremmalla kelillä. Tänne palataan vielä.

Tiedätkö, mitä ovat Jaska Jokunen, Mammutti ja Ruskea virta?

Ne ovat jääputousten nimiä. Tykkylumisten puiden lisäksi Posiolle tullaan katsomaan Korouoman rotkolaaksoon muodostuvia jääseinämiä. Paikka on jääkiipeilyn mekka Suomessa, mikä selittää edellä mainitut nimet. Lajin henkeen kuuluu, että ensimmäisenä seinämän ylös noussut saa nimetä sen – vaikka sitten Jaska Jokuseksi.

Kävelyreitti parkkipaikalta kanjonille kulkee pitkin kapeaa vanhaa metsätietä. Lopulta putkahdamme ulos mänty­metsästä ja tulemme näköalapaikalle.

Edessä avautuu jylhä maisema. Noin 500 metrin levyistä rotkoa reunustavat lähes pystysuorat kalliot, jotka ovat korkeimmillaan yli satametrisiä.

Jossakin tuolla pohjalla kulkee patikointireitti Koronjää, jonka varrelle osuvat monet komeimmista jää­putouksista. Lähdemme laskeutumaan alas. Se vaatii taiturointia ja tasapainoilua, sillä matkalla on jyrkkiä jäämäkiä, joissa kulkijan apuna on pelkkä polun sivuun kiinnitetty köysi. Onneksi meillä on kengissämme majapaikasta lainatut jääpiikit. Ilman niitä tästä ei tulisi mitään.

Täältäkö Tapio Wirkkala sai inspiraationsa Ultima Thule -astioihin? Useita metrejä pitkät jääpuikot laskeutuvat portaittain alas tummalta kalliolta ja muodostavat veistoksellisen kokonaisuuden, joka tuo mieleen kotimaisen lasitaiteen klassikot.

Olemme saapuneet Tuulen tie -nimiselle putoukselle. Sen komeutta katsoessa on helppo ymmärtää, miten arktinen luonto on inspiroinut tunnettuja suomalaisia taiteilijoita ja muotoilijoita.

Seuraavana reitin varrella seisoo 50 metriä korkea Jaska Jokunen, joka näyttää siltä, kuin valtava vesiputous olisi jähmettynyt taikaiskusta paikalleen. Keskellä seinämää näkyy tumma aukko. Joinakin talvina sinne muodostuu jääluola, jossa voi yöpyä. Kävelemme aivan putouksen alle. Jään sisältä kuuluu naksuntaa ja pisarointia.

Kauneimman putouksen palkinnon saa noin 50 metriä leveä Mammutti, joka hehkuu sinisenä kuin siperianhuskyn silmät. Syypää erikoiseen väriin on läheisellä vaaralla sijaitseva lähde, josta Mammutti saa suurimman osan vedestään.

Tämä on Korouoman suosituimpia jääkiipeilypaikkoja, mutta yhtään kiipeilijää ei tänään näy. Heistä muistuttavat vain putouksen pinnassa olevat pienet kolot, jotka näyttävät siltä kuin tikka olisi käynyt nakuttelemassa jäätä.

Kierroksen huipentaa 60-metrinen Ruskea virta, joka on rotkolaakson suurin ja korkein putous. Se muodostaa kallioiden väliseen syvänteeseen jättimäisen valtaistuimen, jonka reunoilla roikkuu koristeena monta metriä pitkiä jää­puikkoja.

Olisipa hienoa tulla tänne takaisin keväällä, kun aurinko alkaa lämmittää ja nuo puikot tippuvat rytisten seinämiltä.

Kelohirrestä rakennetun talon lattialla on kirkkaan­punainen kokolattiamatto ja istuimissa punaiset nahkapehmusteet. Yläkerrassa on vanha kuvaputkitelevisio ja monta rekkiä täynnä 1970-luvun muotia.

Olemmeko tehneet aikamatkan 50 vuoden taakse?

Luonnonihmeiden lisäksi Posiolta löytyy keramiikkayritys Pentikin vierailukeskus Pentik-mäki. Talviretkeilyn lomassa kannattaa piipahtaa myös kulttuurikohteissa. Noin 3 000 ihmisen pikkupaikka on nimittäin yksi Suomen tärkeimmistä keramiikkataiteen keskuksista. Tästä on paljolti kiittäminen juuri Pentikiä, joka perustettiin Posiolla.

Vierailukeskuksen mieleenpainuvin tila on firman perustajien Anu ja Topi Pentikäisen entiseen kotitaloon tehty museo. Se henkii lattiasta kattoon rakennusvuotensa 1973 tunnelmaa, ja esillä on esimerkiksi rumankauniita Kaamoskivi-­kynttilänjalkoja, joista yrityksen tarina sai tuolloin alkunsa.

Kesäisin täällä vilisee kävijöitä, mutta nyt paikasta saa nauttia kaikessa rauhassa. Samalla voi katsastaa myös alakerran erikoisen kahvikuppimuseon, jossa on kippoja ja kuppeja joka puolelta maailmaa. Visiitin kruunaa poropiirakka ja punaviini paikan kahvilassa.

Toinen vierailun arvoinen paikka on Miki Studio, jota pyörittää Etelä-Koreasta Posiolle muuttanut keraamikko Min Kyoung Kim. Hänet tunnetaan etenkin tunturipöllöä esittävistä pienoispatsaistaan, joita löytyy studion myymälästä monessa eri koossa.

Kaikkein yllättävin löytö lienee kuitenkin Hotelli Kiri­keskuksen yhteydessä toimiva Arktinen Keramiikkakeskus. Kellarikerroksessa piilee hieno, pientä taidemuseota muistuttava galleriatila, jossa järjestetään huipputason keramiikka­näyttelyitä.

Rinnettä kiipeää ylös jos jonkinlaista retkeilijää. On lumikenkäilijöitä, ahkiota perässään vetäviä hiihtäjiä ja tavallisissa talvikengissä tallustavia päiväpatikoijia. Olemme palanneet Riisitunturille kokeilemaan onneamme uudestaan, sillä sääennuste lupaa auringon näyttäytyvän vielä iltapäivän aikana.

Sitä odotellessa ihmettelemme tykkylunta lähietäisyydeltä. Kun katsoo tarkasti, voi huomata, miten moninaisia muotoja lumikiteillä on. Joihinkin puihin ne ovat muodostaneet teräviä ”neulasia”, toisissa taas kiteet näyttävät pieniltä kukilta terälehtineen.

Myös lumipeitteen viimepäiväisten muodonmuutosten tarkkaileminen on yllättävän kiehtovaa. Näinköhän aavikolla asuvat suhtautuvat yhtä suurella mielenkiinnolla hiekan liikkeisiin?

Kiitos meteorologit! Puolenpäivän maissa pilvipeite alkaa rakoilla, juuri kuten luvattiin.

Pian maiseman valkoisuus häikäisee jo niin, että on kaivettava aurinkolasit esiin. Nousemme kohti tunturin huippua. Edessä alkavat hahmottua lähiseutujen metsät ja jää­peitteiset järvet. Näky tuo mieleen maiseman Kolin laelta Pieliselle.

Horisontissa näkyy toinen tunturi: siellä, noin 30 kilometrin päässä, ovat Rukan rinteet.

Maiseman tähtiä ovat kuitenkin talvisen ylängön keskellä seisovat luonnon lumiveistokset. Niiden muodot vaihtelevat palloista ja kartioista mitä erikoisimpiin sommitelmiin.

Ei näitä enää puiksi tunnista. Pikemminkin tykkylumiset kuuset ovat veistoksia. Mieleen juolahtavat Posiolla näkemämme keramiikkatyöt. Maisema näyttää siltä, kuin keraamikko olisi innostunut tekemään valkoisesta savesta abstrakteja taideteoksia ja laittanut aikaansaannoksensa esille luonnon keskelle. Onko lopulta sattumaa, että juuri tänne syntyi suomalaisen taidekeramiikan keskus?

”Voisin olla täällä tuntikausia! Tämä on niin kaunista”, nainen vieressämme huokaisee.