Niina Kivilä sai yllättävän puhelun kesken metromatkansa: Miksi hän ei ollut koskaan kuullut tädistään?
Kirjailija Niina Kivilä sai tietää, että hänellä oli täti, joka oli suljettu hoitolaitokseen jo alle kouluikäisenä. Tutkimusmatkalla Seijan tarinaan hänelle selvisi, miksi suku ei ollut puhunut tädistä vuosikymmeniin.
Näin jälkikäteen kirjailija Niina Kivilä on miettinyt elämäänsä. Miten oli opiskellut yliopistossa, saanut koulutustaan vastaavan työpaikan, eronnut parisuhteista, sairastanut, toipunut, vaikka mitä – mutta hän ei ollut koko tänä aikana tiennyt, että jossakin, toisella puolen Suomea, eli hänen äitinsä sisko.
Nainen, josta koko suku oli vaiennut.
Yhdeksän vuotta sitten Niina seisoi Kampin metroaseman laiturilla. Kännykkä pirahti. Eno Savosta soitti kertoakseen, että nyt se Seija sitten kuoli. Ja että voisiko Niina lähettää äitinsä nimissä kukkatervehdyksen hautajaisiin.
Kuka ihmeen Seija?
Niina ei ollut koskaan kuullut mistään Seijasta.
Vai oliko sittenkin?
Kerran hoitolaitoksessa asuva äiti oli kysynyt, missä Seija oli. Niina ei tuntenut ketään sen nimistä. Hän ajatteli, että äiti höpisi taas omiaan.
Vuosia myöhemmin Niina alkoi kirjoittaa romaania. Siitä ei tullut mitään; muistivihkojen marginaaleihin alkoi ilmestyä asiaan kuulumattomia kysymyksiä. Miksei Seija-tädistä oltu ikinä puhuttu? Mikä salaisuus oli ollut niin häpeällinen, että koko suku katsoi mieluummin sivuun ja vaikeni hänestä?
Romaani jäi. Hitaasti, mutta varmasti Seijan hahmo alkoi kirjoittautua esiin. Marginaaleista, joissa hän oli koko ajan elänytkin.
Eräänä sohjoisen kosteana talvipäivänä Niina huomasi seisovansa Vaalijalan vanhan hoitolaitoksen edessä Etelä-Savossa. Vaalijala oli alun perin kehitysvammaisille lapsille tarkoitettu hoitolaitos. Seija oli viety tänne jo viisi-kuusivuotiaana, koska tyttö oli kuulemma jotenkin hankala ja karkaili kotoaan.
Mutta oli kai muitakin syitä.
