Niina Kivilä sai yllättävän puhelun kesken metromatkansa: Miksi hän ei ollut koskaan kuullut tädistään?
Kirjailija Niina Kivilä sai tietää, että hänellä oli täti, joka oli suljettu hoitolaitokseen jo alle kouluikäisenä. Tutkimusmatkalla Seijan tarinaan hänelle selvisi, miksi suku ei ollut puhunut tädistä vuosikymmeniin.
Näin jälkikäteen kirjailija Niina Kivilä on miettinyt elämäänsä. Miten oli opiskellut yliopistossa, saanut koulutustaan vastaavan työpaikan, eronnut parisuhteista, sairastanut, toipunut, vaikka mitä – mutta hän ei ollut koko tänä aikana tiennyt, että jossakin, toisella puolen Suomea, eli hänen äitinsä sisko.
Nainen, josta koko suku oli vaiennut.
Yhdeksän vuotta sitten Niina seisoi Kampin metroaseman laiturilla. Kännykkä pirahti. Eno Savosta soitti kertoakseen, että nyt se Seija sitten kuoli. Ja että voisiko Niina lähettää äitinsä nimissä kukkatervehdyksen hautajaisiin.
Kuka ihmeen Seija?
Niina ei ollut koskaan kuullut mistään Seijasta.
Vai oliko sittenkin?
Kerran hoitolaitoksessa asuva äiti oli kysynyt, missä Seija oli. Niina ei tuntenut ketään sen nimistä. Hän ajatteli, että äiti höpisi taas omiaan.
Vuosia myöhemmin Niina alkoi kirjoittaa romaania. Siitä ei tullut mitään; muistivihkojen marginaaleihin alkoi ilmestyä asiaan kuulumattomia kysymyksiä. Miksei Seija-tädistä oltu ikinä puhuttu? Mikä salaisuus oli ollut niin häpeällinen, että koko suku katsoi mieluummin sivuun ja vaikeni hänestä?
Romaani jäi. Hitaasti, mutta varmasti Seijan hahmo alkoi kirjoittautua esiin. Marginaaleista, joissa hän oli koko ajan elänytkin.
Eräänä sohjoisen kosteana talvipäivänä Niina huomasi seisovansa Vaalijalan vanhan hoitolaitoksen edessä Etelä-Savossa. Vaalijala oli alun perin kehitysvammaisille lapsille tarkoitettu hoitolaitos. Seija oli viety tänne jo viisi-kuusivuotiaana, koska tyttö oli kuulemma jotenkin hankala ja karkaili kotoaan.
Mutta oli kai muitakin syitä.
Sodan jälkeen oltiin uupuneita ja kuormittuneita. Senaikaisista sanomalehdistä sai vähän väliä lukea ilmoituksia, miten ”terve ja punakka vauva” tai ”riuska tyttölapsi” annettiin hyvään kotiin. Lapsia oli paljon, mutta maa köyhä ja runneltu. Heidän elättämisensä oli usein vaivalloista, toisinaan mahdotonta. Ja suomalainen hyvinvointivaltio, tuo onnellisen maan perusta, oli vielä alkutekijöissään.
Seija syntyi ensimmäiseen suuren ikäluokan kohorttiin, vuoden 1945 vauvabuumin aikaan. Siksi hänen tarinansa sisältää tavallaan myös laajemman tarinan. Niina näkee Seijan jopa jonkinlaisena jokanaisena. Loppuvuodesta 1945 lapsia syntyi parhaimpina päivinä viisisataa. Ja Seija oli suosittu nimi, 10 179 Seijaa näki päivänvalon 1940-luvulla.
Kehittyvä valtio päätti satsata suuriin instituutioihin, ja Suomesta sukeutui laitosten luvattu maa. Niina kertoo kirjassaan, miten täkäläisten laitospaikkojen määrä haki vertaistaan jopa maailman mittakaavassa: 1970-luvun lopulla yksinomaan mielisairaaloihin oli sijoitettu liki 20 000 potilasta. “Suomeen rakennettiin toinen todellisuus. Sellainen, joka oli katseilta piilossa”, Niina kirjoittaa. Toiseen todellisuuteen siirrettiin ne, jotka poikkesivat liikaa ruodusta. Kehitysvammaiset, mielenterveyspotilaat, liiaksi masentuneet, joskus holtittomasti käyttäytyneet, “kevytkenkäiset” naiset. Ylipäätään vääränlaiset.
Toisin sanoen ei Seijan tarina ollut mikään anomalia, ei mikään poikkeus. ”Seijoja” oli elänyt Suomessa valtava määrä. Eikö heistä pitäisi siis kirjoittaa? Ehkä Seijan tarinan kautta voisi tuoda esiin marginalisoidut ja maailmalta piilotetut ihmiset. Salailu ainakin tuntui väärältä, ahdistikin. Se päti niin Niinan omaan elämään, sukuun kuin koko suomalaiseen yhteiskuntaan. Ehkä hän voisi vaikuttaa siihen, että häpeän ja salailun ketju katkeaisi.
Sitä paitsi kaikesta avoimuudesta huolimatta mielenterveysongelmiin ja vammaisuuteen liittyi yhä häpeää ja vaikenemista. Vaikka yksilöllisyyttä ylistettiin, tuon yksilöllisyyden piti olla sopuisaa ja vaaratonta, ”yleisesti hyväksyttyä” erilaisuutta.
Eikä tällaista, vaikeaa.
Seijan jäljillä tie vei seuraavaksi Harjamäen sairaalaan Siilinjärvelle. A-sairaalassa oli kolme erillistä osastoa, jotka talon väki oli nimennyt ”dantelaisittain” Taivaaksi, Kiirastuleksi ja Infernoksi. Niistä ensimmäinen oli ”kiltti” avo-osasto, viimeinen hyvin huonokuntoisten kehitysvammaisten naisten osasto. Seija oli sijoitettu Kiirastuleen, mielenterveyspotilaiden suljetulle naisosastolle.
Harjamäessä Niina tapasi ensimmäisen ihmisen, jolla oli muistikuva Seijasta. Tällä oli kuulemma ollut tapana kävellä käytävillä kädet selkänsä takana, katse suunnattuna katon rajaan.
Oli kummallista tajuta, että tänne tullessaan Seija oli vasta parikymppinen. Mitä tämä oli mahtanutkaan miettiä? Miten nuori Seija suhtautui naiseksi muuttuneen kehonsa uusiin tuntemuksiin? Kuukautisiin, eroottisiin haluihin?
Jollakin tavoin Seijan jäljillä Niinasta tuntui kuin olisi seurannut myös omaa äitiään. Äitikin eli vuosikymmeniä laitoksessa. Ensin äiti autteli hoivakodin keittiöhommissa, käveli puutarhassa ja popsi viinimarjoja pensaista, kävi läheisessä järvessä uimassa. Mutta jossakin vaiheessa äidiltä otettiin pois rahat ja lompakko. Ovi lukittiin yöksi, kävelyretket ja uiminen kiellettiin. Lopulta äiti siirrettiin paremmin vartioituun laitokseen, jonka ulko-ovessa oli salassa pidettävä ovikoodi.
Mitä tekee laitoksesta laitoksen?
Rutiinit. Standardisoidut toimenpiteet. Laitoksen näkö: steriilit käytävät, joissa lemuaa desinfiointiaine ja lattiavaha; kellontarkat ruokailuhetket, lautasmalliin perunaa, kastiketta ja terveellistä juuresraastetta. Se, että lopulta aika menettää merkityksensä. Äitikään ei enää tiennyt, mikä vuodenaika oli ulkona. Seinäkellon viisarit olivat joka vierailuilla lakanneet liikkumasta. Äiti tuijotti eteensä, yhtä lailla kaukaisuuteen.
– Samalla lailla Seijaltakin vietiin valta päättää omasta elämästään, Niina sanoo.
Hän jatkaa sitten, että tavallaanhan laitos pitää huolta. Seijan lapsuusaikoina viranomaiset ja lääkärit saattoivat varta vasten suositella, että vammainen lapsi sijoitettaisiin hoitolaitokseen – tämä saattaisi haitata muun perheen elämää. Laitoksessa oli tarjolla hoitoa, ruokaa, puhtaat vaatteet ja unta. Laitos oli huolehtiva ja “hyvä”, tunteiden kanssa oli tietenkin niin ja näin. Potilaita oli niin paljon.
Olisiko Seija pitänyt tuoda useammin kotilomille? Yhden kerran Seija oli todistettavasti ollut isänsä kanssa kaupungilla ostoksilla ja isä oli ostanut Seijalle hatun.
Niina Kivilä on hetken hiljaa. Sitten hän muistelee omaa suhtautumistaan vierailuihin äitinsä luokse.
Hän vetkutteli ja viivytteli, ei olisi halunnut millään mennä. Oma tapahtumia ja tulevaisuutta lupaava elämä tuntui törmäävän laitoksen pysähtyneisyyteen ja äidin harhailevaan muistiin. Vierailut siirtyivät. Huono omatunto kalvoi mieltä. Ja syyllisyys.
– Mutta tätä vasten ymmärrän suvun apatian. Ja salailun, koska minäkin jouduin koko lapsuuteni ajan salailemaan sitä, ettei äitini ollut tavallinen äiti. Opin elämään niin, että asiaa ei koskaan käsitelty. Minäkin siis puhuin jatkuvasti asian vierestä ja ohitse.
Kun äiti kuoli, Seijan etsiminen oli myös surutyötä. Oli kuin sisarukset olisi saatettava muutoinkin yhteen kuin niminä hautakivessä.
Lopulta Niina päätyi sinne, minne Seija viimeiseksi siirrettiin, Vehkakodin palvelutaloon Kaaville. Seijan muuttaessa sinne elettiin 90-luvun alkua, ja lama kurmuutti Suomea. Siitä Seija ei välttämättä tiennyt mitään.
Vasta täällä Seijan tuntematon elämä alkoi avautua.
Niina tapasi ihmisiä, jotka olivat tunteneet hänen tätinsä pitkän aikaa. Eikä heidän muistikuviensa Seija ollut se omiin maailmoihinsa uppoutuneena kuljeksiva kummallinen, puhumaton nainen. Vaan Seija, joka piirsi, lauloi kirkkaalla sopraanoäänellä, herkutteli makealla ja pukeutui näyttävästi. Seijalla oli esimerkiksi täyspunainen asu. Punainen hattu, punainen helminauha ja punaiset kengät. Mikä näky se olikaan!
Yhtäkkiä, vanhuuden kynnyksellä, Seijan elämään ilmaantui ilon ja merkityksen sävyjä.
Vehkakodissa Niina sai lopulta tietää, mikä Seijaa oli vaivannut. Diagnoosi oli sama kuin hänen äidillään, joka oli joutunut laitokseen jo silloin kun Niina oli teini-ikäinen. Skitsofrenia.
Hoitajien kahvipöydässä Niina kysyi Seijan tunteneilta, mitä täti olisi mahtanut tuumia ajatuksesta, että hänestä kirjoitetaan oikein kirja.
Hoitajat hymyilivät. He uskoivat, että Seija olisi ollut hankkeesta oikein mielissään.
Ja nyt kun kirja on nähnyt päivänvalon, Niinalla on tunne jonkinlaisesta tehtävän täyttämisestä.
Se nainen, jota ei aiemmin ollut, on nyt.
