Image

Pehmeäkätisten saunaseura

Pehmeäkätisten saunaseura

Miesten kerhossa nainen on maisema, synnyinkoti, kotiliesi ja aittapolku. Lepopaikka miesjoukon hierarkiasta. Tässä maailmassa nainen auteurina on luonnoton ilmestys, kirjoittaa Kaarina Hazard.
Teksti Kaarina Hazard
Kuvat Vilma Pimenoff
Mainos

Elokuva-alahan alkoi, kun tiedotuskomppanian miehet menivät töihin kuvaamaan ja meillä on vuosikymmeniä, kun vain yksi nainen on ohjannut. Siellä on ollut semmoinen, että jos miehet eivät tässä poterossa seiso, niin Viipuri menetetään.” – Suomen elokuvasäätiön entinen toimitusjohtaja Irina Krohn Huomenta Suomi -ohjelmassa 21.3.2018.

Tämän maailman lauritörhösiä ja panurajaloita on helppoa ymmärtää. Hehän arvatenkin alun perin olivat niitä herkkiä poikia, taiteellisia, joita esteettinen kiinnosti. Oikeiden miesten matkaan nuo sodan päätteeksi syntyneet miehet eivät koskaan ehtineet, eivät joutuneet rintamalle, mutta sitäkin enemmän saivat sotajuttuja kuunnella. Semmoisia, missä oikeille miehille kävi kamalia asioita.

Herkkinä poikina varmaankin jo he nuorina ymmärsivät, ettei heillä niihin mittelöihin olisi asiaa, ei vaikka sota olisi kohdalle osunut. He olivat esteetikkoja, taiteellisia poikia, pehmeäkätisiä, liiankin taipuvaisia omasta mielestään. Oikeiden miesten seura oli liian rajua, liian kulmikasta, liian voimaa vaativaa. Heidän onnekseen aika riensi, tuli modernismi ja uudet tuulet. Esikuvat, jotka kertoivat, että kulttuuri ja kaunotaiteet, ne voivat olla miehen ammatti. Siellä saattoivat hekin loistaa, juttelevat pojat.

Maripaitaisten miesten maailmassa ei tarvinnut syödä rautaa ja paskantaa kettinkiä, arvoa ja uskottavuutta löytyi muutenkin. Elokuvakerhot, vallankumoukset, hipit. Pehmeäkätisille miehille oli kysyntää ja vientiä, sitä paitsi seksi – ei tarvinnut kuin puhua, kirjoittaa, sommitella kuvia ja jo kelpasi. Sodan vaatima äkäinen toimintakyky ja kuri menivät muodista, arvoon tuli aistillisuus, ihmissuhteet ja kulinarismi, juro ojankaivuu sai väistyä seurustelu-

upseerin hyveiden tieltä. Ja senhän nämä uudet miehet osasivat, nimittäin suhdeverkot ja seurustelun! Siellä ne suhasivat, täynnä uutta, käyttökelpoista taituruutta.

Kun Törhönen vuosikymmeniä myöhemmin promeneerasi valtavaa matkapuhelinmötikkää kanniskellen pitkin Helsingin Espaa, oli hänellä kädessään kova kalu, johon ei monella pojalla ollut rahaa eikä rohkeutta. Oli osuvaa, että esikännykkää raahasi mukanaan juuri Törhönen, sillä juuri se oli hänen arvonsa: kommunikaatio. Sen hän osasi. Myöhemmin elokuvataiteen laitoksella juuri tästä syystä Törhöstä kehotettiin sietämään: hän toi rahaa taloon.

Ja miten raha tuli? Hyvillä suhteilla. Supliikilla. Vakuuttamalla toiset miehet pyörryksiin. Sillä sitä miesten maailma on: toisten miesten vakuuttamista. Ja sitä hän teki, kabineteissa ja kokouksissa. Toisessa ruudussa porhalsi Rajala, kynti omaa sarkaansa tehden elämänuransa siitä, että esittää miimisesti muita miehiä.

Kerran toisensa jälkeen hän on mennyt toisten miesten nahkoihin, eläytynyt heihin, luonut oman näyttämönsä, jonka keskellä hän on keikaroinut milloin Waltarina milloin Ahona. Hän on näytellyt kulttuurin suurmiehiä läpi ja sillä tavoin saanut toiset miehet katsomaan itseensä, ja miten mainio tapa se onkaan: ei toisia miehiä uhkaava, pikemminkin viihdyttävä, mutta tarpeellinen kuitenkin, koska viihdettäkin sikari-illoissa tarvitaan. On selvää, ettei Rajala voi ymmärtää käyttäneensä valtaa kehenkään, koska eihän hänellä arvatenkaan ole omasta mielestään ollut valtaa ollenkaan – toisten miesten armon varassa hän tässä kekkaloi ihan muina Sillanpäinä, ne ovat ne toiset niitä merkkimiehiä, ne joita hän esittää, ei hän itse.

Äijien keskinäisessä hierarkiassa joka miehen on löydettävä jokin paikka, eivätkä kaikki voi olla sankareita, tarvitaan peesaajia myös, kakkosmiehiä, hupiveikkoja, hiljaisia ja äänekkäitä. Niin syntyy miesporukka. Ja mikä naisten osa tässä kaikessa on? Ei mikään.

Tässä miesten keskinäisen arvonannon leikissä naisilla ei toden totta ole muuta kuin semmoinen arvo, mikä nyt jollakin korealla tavaralla on. Muiden miesten katseet kiinnittävä nainen on syytä saada katsomaan juuri minua, jotta muut miehet huomaisivat, kuinka valmis tuo hemaisevin pimu on juuri minulle antautumaan, minulle, ei muille. Koska miehiä on paljon ja heidän makunsa vaihtelee, selvää on, että hemaisevuuden täytyy olla geneeristä, jotakin sellaista, jonka kaikki miehet tunnistavat, jotakin kyllin helppoa: kaula-aukko, hameenhelman lyhyys, korkeat korot, punatut huulet. Kun nainen tässä asetelmassa liikahtelee, on hän sääret ja hän on tissit, hän on hymy ja aulius, koska ne ovat merkkejä jotka kaikki muutkin miehet tunnistavat. Naiselle on myös muita rooleja, hän voi olla äiti ja hän voi olla kotiliesi, joka huoltaa haavat ja hämmentää puuron, myös tämä geneerinen nainen porukassa tunnistetaan, mutta koskaan nainen ei voi olla hän. Sellainen nainen olisi erityinen, partikulaari, henkilö, eikä sellainen asia toimi miesten keskinäisen pelin kappaleena, ei voi olla valuuttaa siinä liikkuvassa hierarkiassa, jossa miehen arvo riippuu toisten miesten nyökyttelystä ja hyväksynnästä. Tässä systeemissä naiset eivät pysty miehiä nostamaan eivätkä laskemaan, vaan ne ovat toiset miehet niitä, jotka päättävät, onko veljistä yksi saunaseurakelpoinen vai eikö ole.

Naiset voivat voidella sämpylän, tarjota kuumaa mehua, parsia hihansuun; he voivat taputtaa kentän laidalla, tuoda, viedä ja toimittaa; he voivat olla kaukana häämöttävä palkinto tai he voivat olla lämmin syli, johon aina palata. Naiset voivat ymmärtää, he voivat olla salaperäisiä, he voivat olla lähtökohta ja päämäärä, mutta pelikentille he eivät kuulu. Naiset ovat se laaja maa, jossa miesten tarina tapahtuu. Ja tämmöisenä heitä voi ylistää: Ilman maisemaa ei olisi mitään! Ilman kotiliettä ei olisi taistelua, ilman palkintoa ei olisi kilpailua! Mutta itse areenalla heillä ei ole mitään tekoa, koska – mitä ihmettä he keskellä näyttämöä tekisivät? Hehän ovat se kulissi, jota vasten miesten toiminta hahmottuu. Nainen on unikuva, haave, päämäärä, pokaali, synnyinkoti ja aittapolku – listaa voisi jatkaa loputtomiin, jos ei itse olisi nainen ja nukahtaisi.

Mies on tarina, nainen on maisema. Nainen on lähtöpiste, päätepiste ja jokin kuoppa siinä välissä, sillä tiellä jota mies matkustaa. Ei ihme, jos eivät miehet tajua, mitä naiset oikein valittavat liian kapeista rooleistaan. Hehän ovat tarinoissa juuri semmoisina kuin kuuluukin olla! Utuisina unikuvina, palkintoina, äidinhelmoina, miehen matkaa ryydittävinä yllättävinä tissipareina. Itse tarina, itse matka, tapahtuu miesten silmille ja miesten kesken – toiset miehet ovat ne, jotka lopulta arvioivat, oliko juttu hyvä, oliko se mitään siinä keskinäisessä arvostuksessa, jossa miehet toinen toisiaan asemiin asettelevat. Miesten tunteet kertovat maailman tilan, naisten tunnelmointi on geneeristä huminaa. Koska naiset ovat maisema, humina ja taustavalo, mitä ihmettä täällä vänistään, jos vähän tissistä puristaa, sehän on vain taustafondin uloke. Eihän se nyt siitä kulu. Ei kai se perse pahaksi mene, jos sitä vähän kommentoi. Minähän palvon naisia! Niin nuoria ne ovat, niin kimmoisia, ja jos niihin jokin vähän sattuukin, ne palautuvat heti koska ovat niin joustavia! Po-joing, nehän ovat kuin kumipallot ja saavat kenet tahtovat. Minähän vain anon, olen naisten armon varassa!

Niille miehille, joiden elämänpiirin syvä ydin on toisissa miehissä, joiden elämä rakentuu miesten keskinäisen arvonannon hauraaseen haarukkaan, on aivan turha kentän laidalta huudella että nainenkin on ihminen. Niin onkin, he vastaisivat, ja vielä enemmän, ja siinä sitä taas ollaan. Ajatus naisesta vertaisena, kaltaisena, samanlaisena sammuttaa miestenkeskisen dynamiikan, eikä sille elämänsä rakentanut voi tietenkään siitä luopua. Se olisi enemmän kuin uskonnosta, isänmaasta tai kielestä luopumista. Se olisi luopumista siitä, mikä minänä tunnetaan. Ei ihme, että Panu Rajala sanoi opiskelijoiden kirjelmöinnin olleen jotakin mitätöntä, joka ei antanut aihetta enempiin toimenpiteisiin. Ei ihme, että Törhönen arvelee jonkun muun suorittaneen hänen seksuaalisen häirintänsä. Ei ihme, ettei Aku Louhimies kuullut, vaikka naisnäyttelijät kuinka hänelle puhuivat.

Jotta miestenkeskisen elämän eläneet miehet tajuaisivat käyttäneensä valtaansa väärin, heidän pitäisi ensin tajuta, että tilanteessa, josta puhutaan, ylipäänsä oli valtaa läsnä. Ja sen he ymmärtäisivät, jos näissä tilanteissa olisi ollut paikalla muita miehiä, koska valta jakautuu miesten kesken. Mutta koska tilanteissa, joista heitä soimataan, he ovat olleet naisten kanssa kahden, on tilanne ollut heidän kannaltaan katsottuna vallasta vapaa – arvatenkin suorastaan rento. Juuri siinä nimenomaisessa tilanteessahan valtaa ei lainkaan ollut läsnä, ei toisia miehiä ollenkaan, ei heidän katseitaan arvioimassa toimintaa. Valta oli kokonaan poissa! Siinä oli vain hän itse ja sitten se nainen.

Eivät miehet vain siksi tahdo naisilta valtaa pidättää, etteivät tahtoisi runsaudestaan jakaa, vaan siksi, että naisten seura on heille lepoa miesjoukon hierarkiasta. Naisen seurassa sielu virkistyy!

Miksi ihmeessä he tahtoisivat, että se ainoa seura, jossa heidän ei tarvitse kilpailla ja päteä, muuttuisi sekin siksi samaksi, jossa heidän pitää päivät pääksytyksen kilvoitella? Meillä kaikilla on sellainen olo, että olemme saaneet liian vähän. Emme näe etuoikeuksiamme muuta kuin pakon edessä, emmekä herää omaan asemaamme ennen kuin se meille sormella osoitetaan. Että minäkö olisin käyttänyt valtaa väärin – minähän vain olen yrittänyt selviytyä! Ettäkö minä olisin ollut paha – minähän olen itse uhri!

Eivätkä nämä miehet tässä hädässään yksin jää, monet rientävät tueksi. Koska monista tuntuu, että jos mies murtuu, kaikki murtuu, Kollaa ei kestä ja Karjala menetetään aina uudelleen. Monelle – niin miehelle kuin naiselle – miesten koossa pysyminen, heidän eheytensä, on koko kansakunnan olemassaolon ehto ja siksi kaikki, mikä miestä voi järkyttää, on rumaa ja ehkä maanpetos. Ja miehen eheyttä kun pitää suojella, ei sanamuodoissa säästellä: päänsä puskasta nostaneet naiset haukutaan niillä pahimmilla nimillä, jotka yhteisestä vasusta löytyvät, ja useinhan nämä nimitykset, verbit ja kuvailut ovat tuttuja sieltä, missä järjestystä uhkaavat naiset on aina osattu nimetä ja sormella osoittaa – susinartut ja saksalaisten huorat, se musta nainen bussissa, joka kehtasi istua.

Kun nainen ottaa käteensä kynän tai kameran ja alkaa katsoa maailmaa, hänestä tulee auteur, tekijä, ja hän asettuu väärälle puolelle: alkaa gobeliinin aplikoinnin sijasta katsoa gobeliinia. Mikä se semmoinen on? Luonnoton olento. Ei ihme, että tekijä- ja sanojanaiset saavat kuulla olevansa eikäypäisiä naisia: rumat lutkat. Se, että kovin pilkka aina uudelleen kohdistuu naisen kroppaan, ei tietenkään ole mikään vahinko. Se käy muistutukseksi siitä, että nainen on koska tahansa vaihdettavissa toiseen naiseen – ei hänellä ole persoonaa, tekijyyttä, nimeä, ei saa olla, koska hänen kuuluu olla maisema. Jos nainen kuvailee, miltä jokin näyttää, on se vastenmielistä ja luonnotonta, koska silloin maisema alkaa puhua.

Lue myös: Kekkonen, Mieto ja Jäätteenmäki - naisnäyttelijät kertovat toiverooleistaan.

Julkaistu: 17.5.2018