Kun kevät saapuu Pariisiin, en näe täällä metron lutikoita, enkä vieläkään häiriinny rotista kaduilla
Kun puistot kukkivat, se kaunistaa jokaisen meistä, kadulle kelpaavaksi, muodinmukaisesti eläväksi. Varakkaan ja varattoman, kirjoittaa Jussi Parviainen.
Ja Jumala tietää, että kun kevät tulee Pariisiin, täytyy alhaisimmankin kuolevaisen tuntea itsensä paratiisin asukkaaksi, kirjoitti Henry Miller.
Tarpeellista suomalaisen itsetuntoa haki täältä myös Tove Jansson kertomalla, että Pariisi on juuri oikea paikka nuijia loputkin alemmuuskompleksinsa.
Muuten ei pärjää, sanoi Tove.
Tai kuten loistava Olavi Paavolainen, kirjoitan kirjeissäni Pariisista minäkin, etten rakasta kaupunkia siksi että se on kaunis vaan siksi, että se mahdollistaa elämän omana itsenä. Mahdollisuuden olla luova.
Minäkin sain vuosi sitten tulla Pariisiin, juuri kevään ja huhtikuun aikaan.
Keväthuumani sisällä oli työni tulevassa elokuvassa, jonka kuvaamisen saan tässä huhtikuussa aloittaa.
Saankin siis kaksi huhtikuuta, ja täydellisen Pariisin kevään – tuplana ja kuumana.
Viime keväästä asti olen kävellyt ja opiskellut tätä kaupunkia, kulttuuria ja sen historiaa, yli neljäntuhannen kilometrin matkan, ainakin.
Enkä edelleenkään löydä Pariisista sitä virhettä, josta Suomessa joskus kirjoitetaan.
”Pariisilainen suostuu syyllistämiseen, ehkä se paljastaa omituisen huonon ranskalaisen omatunnon tai täydellisesti alistetun kansalaisuuden.”
Kun kevät saapuu, en näe täällä metron lutikoita, vieläkään enkä häiriinny rotista kaduilla.
En häiriinny ulkomaalaisista juopoista makaamassa Rue de Rivolin jalkakäytävällä kaikkien haittana. En mieti pariisilaisina myöskään Roman Polanskin vanhentuneita syytteitä, joita kaivetaan yhä oikeuteen, lopulta mahdollisina kunnianloukkauksina.
Enkä kavahda mielenosoittajia, kun kuvaan heitä ja ihmettelen karnevaaliaan.
Mietin, miksi mielenosoitukset eivät kohdistu suurten tavaratalojen ovivartijoiden järjettömään asiakkaiden ratsaamiseen, jossa liki jokaisen asiakkaan ostoskassit avataan ja haetaan todennäköistä varkautta. Ja se tehdään turhaan, eihän kukaan edes voisi tai uskaltaisi sellaiseen tässä arroganssin kinoksessa. Mutta pariisilainen suostuu syyllistämiseen, ehkä se paljastaa omituisen huonon ranskalaisen omatunnon tai täydellisesti alistetun kansalaisuuden.
Mutta mikään näistä ei ole virhe Pariisissa, kaikki on vain ajan virhettä. Kaduille alituisesti nousevissa mielenosoituksissa marssivien huutojen ja banderollien mukaan koko ajassa ole mitään kunniaa, eikä valehtelulla takarajaa. Niitä myydään Suomessakin muka ranskalaisina uutisina.
Lopultakin vain kevät on tosi politiikassakin. Kun puistot kukkivat, se kaunistaa jokaisen meistä, kadulle kelpaavaksi, muodinmukaisesti eläväksi. Varakkaan ja varattoman.
Pariisi suuntaa kohti olympialaisia. Jo nyt turvatoimet ja Pariisin peseminen tällä oudoksuttavat. Tämä on ulkoa tullut vaikutus. Kohta kuullaan taas sankkoina laumoina saapuneiden amerikkalaisten turistien Oh my God! -huutoja.
Ulkomaalaisetkaan eivät silti ole virhe Pariisissa, vaikka Suomessa he sitä voisivat ollakin.
Kevään saapumisen hengessä ystäväni, aasialainen kerjäläismummo on lakannut varpaan- kyntensä ferrarinpunaisiksi, lakalla, jossa on helmiäistä.
Huhtikuussa maailma on hetken virheetön, etenkin Pariisissa.
