Toivottavasti tämä kirja aloittaa järkevän keskustelun maataloudesta
Maatalous on määrittänyt Suomea koko historiamme ajan, mutta kukaan ei tiedä, mitä sille pitäisi tehdä, kirjoittaa Venla Rossi.
Kun pohditaan, mitä tarkoittaa suomalaisuus, siirrytään usein aivan liian nopeasti sellaisiin teemoihin kuin vaikkapa epäsosiaalisuus, keskikalja tai vaalea paahto. Näiden kaikkien asioiden takana kun on yksi ja sama juurisyy, joka selittää niin suomalaisen kansanluonteen kuin kansallismaiseman erityispiirteet.
Se on tietenkin maatalous.
Suomesta on tullut tämä tällainen maa, koska täällä on ollut juuri tietynlaista maataloutta. Esimerkiksi käsitys suomalaisista eristäytyvinä ihmisinä on pohjimmiltaan lähtöisin 1700-luvun isojaosta. Silloin talot sijoitettiin keskushallinnon ideologisella päätöksellä suomalaisella maaseudulla kauas toisistaan. Nykyään sitä pidetään luonnollisena asiana, vaikka kyseessä oli oman aikansa aluepolitiikka. Esimerkiksi Etelä-Ranskassa myös maaseudulla asutaan pienissä, tiiviissä kylissä.
Suomi sen sijaan on pitkien välimatkojen maa. Filosofi Tuomas Nevanlinna on sanonut, että juuri tästä syystä Suomessa on alettu harrastaa esimerkiksi ralliautoilua, keihäänheittoa ja hevimusiikkia. Ne ovat kaikki sellaisia asioita, joista voi täysin siemauksin nauttia, kun naapurit ovat kaukana. Ilmaston syytä taas on se, että Suomessa maatalous tarkoittaa valtaosin maito- ja lihatiloja. Kasvukautemme ei ole pitkä, mutta kylmäketjuissa olimme jo satoja vuosia sitten lyömättömiä.
Maatalous on koko ajan ollut myös politiikan polttopisteessä. Ukrainan sodan myötä siitä on tullut entistäkin tärkeämpää. Poliitikot puolueesta riippumatta ovat alkaneet puhua huoltovarmuudesta. Tuore tietokirja kuitenkin paljastaa, että suomalainen maatalous on kovaa vauhtia ajautumassa umpikujaan.
”Maanviljelijöitä kannustetaan yhdellä tukimuodolla lopettamaan ilmaston kannalta haitallisten turvepeltojen käyttö, mutta toisaalta tukea saa myös uusien turvepeltojen raivaukseen.”
Olen toimittajana kirjoittanut ruuasta pitkään ja paljon. Mutta kun aloin loppukesän kuumana päivänä lukea Tuuli Orasmaan erinomaista kertovaa tietokirjaa Maaseudun tulevaisuus, menin hieman pois tolaltani. Teos paljasti, että en tiennyt suomalaisesta ruuantuotannosta juuri mitään.
En ollut millään lailla perehtynyt esimerkiksi suomalaiseen maataloustukijärjestelmään. Paljastui, että se on ristiriitaisuudessaan mitä kiehtovin poliittinen purkkaviritys: samaan aikaan huvittava ja traaginen osoitus siitä, mihin päädytään, kun ensin soudetaan ja sitten huovataan vuosikymmenestä toiseen. Maanviljelijöitä kannustetaan yhdellä tukimuodolla lopettamaan ilmaston kannalta haitallisten turvepeltojen käyttö, mutta toisaalta tukea saa myös uusien turvepeltojen raivaukseen. Ympäristöystävälliseen viljelyyn on oma tukensa, mutta toisaalta rahaa saa myös pelkästä peltojen omistamisesta. Ja niin edelleen. Maa- ja metsätalousministeriössä asiantuntijana työskentelevä Orasmaa käy läpi suomalaista maatalouspolitiikkaa ja selittää, miksi ja miten systeemi on syntynyt.
Ilahduttavasti teokseen on mahtunut mukaan myös henkilökohtainen taso. Orasmaan vanhemmat ovat maanviljelijöitä jo 11. sukupolvessa. Kirjailija itse on kuitenkin muuttanut kaupunkiin ja toiminut pitkään erilaisissa ympäristöjärjestöissä. Hän yrittää aidosti ajatella asioita eri osapuolten näkökulmasta.
”Orasmaa kuvaa teoksessaan, miten hän alkaa kohtaamisten myötä tuntea yhä enemmän empatiaa viljelijöitä kohtaan.”
oletteko te jotain vihreiden agentteja?
Niin Orasmaalta ja valokuvaalta kysyttiin, kun he vierailivat kymmenillä suomalaisilla maatiloilla. Lause paljastaa, miten vaikeaa keskustelu maatalouden tulevaisuudesta on. Ilmastosyistä muutoksia on pian pakko tehdä, mutta monet viljelijät suhtautuvat niihin nihkeästi. Orasmaa kuvaa teoksessaan, miten hän alkaa kohtaamisten myötä tuntea yhä enemmän empatiaa viljelijöitä kohtaan. Moni heistä tekee pitkiä päiviä olemattomalla palkalla ja tuntee samaan aikaan, että mediassa maanviljelijöitä syyllistetään jatkuvasti.
Kirjassa puhutaankin paljon paitsi faktoista, myös tunteista. Se on virkistävää, sillä suomalainen poliittinen keskustelu yrittää aivan liian usein kieltää tunteiden olemassaolon ja niiden tärkeän roolin siinä, millaisia päätöksiä päädytään tekemään.
Keskustelu maataloudesta on silti yksi tunteellisimmista jankkauksista, mitä tästä maasta löytyy. Kaikki tuntuvat kaivautuneen poteroihinsa niin syvälle, että on mahdotonta tehdä minkäänlaisia myönnytyksiä.
Toivottavasti tämä kirja toimii jonkinlaisena alkuna järkevämmälle keskustelulle. Suurin valta Suomessa kun on aina ollut sillä, joka päättää maatalouspolitiikasta. Ja jos poliitikoilta puuttuu jatkossakin halu tai kyky tehdä järkeviä kokonaisratkaisuja maatalouden uudistamiseksi, niin ei hätää: varmasti MTK:n tai S-ryhmän kaltaisilla toimijoilla on pari ideaa.
