”WTF, eikö se saatana kuollut vieläkään” – Parantumattomasta sairaudestaan vuosi sitten kirjoittanut Katriina Huttunen palasi kirjoittamaan
Katriina Huttunen kirjoitti Imageen vuosi sitten neljä esseetä parantumattomasta sairaudestaan. Tämä kirjoitus on jatkoa sarjalle.
WTF, eikö se saatana vielä kuollutkaan. Eikö se kuollut vieläkään. Näillä sanoilla lupasin aloittaa tämän esseen jos sen joskus kirjoittaisin. Valitettavasti ei. Siellä se sätkii menemään pitkin Hietaniemen hautausmaata joka päivä niin kuin aina ennenkin. Tai ei ihan niin kuin aina ennenkin: askel painaa ja tissihiki tiivistyy. Myös muuttoliike on pysähtynyt ja nyt se on asunut samassa kämpässä ennätykselliset kaksi vuotta ja risat. Huolestuttavaa stagnaatiota. Ja silti tämä yhden naisen pieni tuotantolaitos suoltaa maailmalle pohjoismaista käännöskirjallisuutta niin kuin aina ennenkin.
On meneillään viimeinen aktiivinen työvuoteni. Jäin vanhuuseläkkeelle syksyllä 2023 ja pääsin heti juoksemaan imusolmukesyöpätutkimuksesta toiseen. Samanaikaisesti sain syliini Jon Fossen, vuoden 2023 Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajan. Silmukka kiristyi kaulani ympärille krooniseksi lymfaattiseksi leukemiaksi, parantumattomaksi verisyöväksi. Siitä huolimatta Fossen tuotannosta ilmestyi suomeksi ensin kalastajan syntymästä ja kuolemasta kertova pienoisromaani Aamu ja ilta, sitten hänen pääteoksensa Septologian kolmesta niteestä ensimmäinen. Septologia on 896 sivua pitkää proosaa taiteesta ja kuolemasta ja uskosta vailla ainoatakaan pistettä, elämäni vaativin toimeksianto, ajankohtana jolloin tilani on prekäärimpi kuin koskaan.
Ja mikä paradoksaalisinta, näinä suurtyöttömyyden aikoina jopa syöpäsairaalle vanhuuseläkeläiselle tarjotaan kesäduunia.
