Oppitunteja eläville – Luova hulluus tempoilee Kansallisteatterissa, kun näyttelijät pääsevät vauhtiin

Kansallisteatterin pienen näyttämön Oppitunteja eläville näyttää kyntensä nopeasti. Alkuun tavallisen oloisen tutkimuslaitoksen arki muuttuu hetkessä absurdiksi, ja paras huumori syntyy monin paikoin siitä, että asiat viedään kunnolla yli. Valtion 1970-luvulla perustamassa salaisessa tutkimuslaitoksessa yritetään saada yhteyttä tulevaisuuteen välinpitämättömien valvojien silmien alla. Suurten läpimurtojen sijaan saaliina näyttää olevan muistopuheita epäonnisille koehenkilöille ja sisäistä valtapeliä, mutta kuitenkin myös yhteyden ja onnistumisen hetkiä. Luovaa hulluutta nähdään niin näyttelijöiden esityksessä kuin myös roolihahmojen elämässä!

Ohjaaja-käsikirjoittaja Akse Pettersson kertoo käsiohjelmassa esityksen lähtökohdan olevan henkilökohtaisessa tyhmyydessä. Aihe nousee lavalla jokuseen otteeseen esiin – välillä enemmän, välillä vähemmän suoraan – mutta silti itse koin tyhmyyden ehkä enemmän inhimillisyydeksi, minkä osa se toki muutenkin on. Näytelmän hahmot ovat paikoin jopa karikatyyrejä, mutta silti he ovat lopulta kovin inhimillisiä loukkaantuessaan, pomottaessaan toisiaan, tehdessään virheitä ja ollessaan epävarmoja. Välillä ollaan hyvää pataa, välillä nillitetään sääntökirjasta puolin ja toisin.

Pettersson hyödynsi esimerkiksi vuonna 2023 Q-teatterin Joitakin keskusteluja merkityksestä -näytelmän kehittelyssä työryhmän improvisaatiota ja tässä hän jatkaa samaa linjaa. Katsojalle tulee tunne, että etenkin kaikkein hulluimmat tempaukset ovat syntyneet leikkisässä kokeilussa, yhdessä testaillen. Metodi onkin epäilemättä toimiva. Esityksen edetessä käy myös ilmi, miksi sitä ei ole haluttu pätkiä väliajalla: tietty flow on oleellinen osa kokemusta.

Näyttelijät pitävät yleisön mielenkiinnon herkeämättä yllä. Joonas Heikkinen tuo energiaa, Katariina Kaitue monipuolisuutta, Heikki Pitkänen nyansseja ja Janne Reinikainen on pokerinaamaisena joukon hiljainen tunnejohtaja. Kiinnostava yksityiskohta on, että roolihahmot on nimetty esiintyjien omilla etunimillä. 1970-luku on tuotu lavalle vaatteissa (pukusuunnittelu Auli Turtiainen) ja pomon toimiston sisustuksessa (lavastussuunnittelu Katri Rentto ja Akse Pettersson), täydellisistä kampauksista puhumattakaan (naamioinnin suunnittelu Minttu Minkkinen). Etenkään Kaituetta ei ole tunnistaa!

Ringa Mannerin ja Karin Mäkirannan upea musiikki ja laulu tarjoavat miellyttäviä suvantovaiheita korkean intensiteetin seassa, ja heitä olisi voinut kuunnella enemmänkin.