Meikäläisiä kutsutaan yhteiskunnan eläteiksi tai vain hieman siistimmin nettosaajiksi
Moni itseään terveenä pitävä ei toivoisi naapurikseen mielenterveyskuntoutujaa. Jokin siis estää sen, että meidät nähtäisiin voimavarana, tärkeänä osa yhteisöä, kirjoittaa Auli Viitala.
Välillä tunnen itseni ihan nollaksi, kun en käy töissä. Olen työkyvyttömyyseläkkeellä, mutta olen vasta 48-vuotias ja tahtoisin antaa panokseni, osallistua.
Tunnetta ei helpota se, että meikäläisiä kutsutaan yhteiskunnan eläteiksi tai vain hieman siistimmin nettosaajiksi.
Välillä taas tunnen itseni ihan kelvolliseksi kansalaiseksi. Se tuntuu niin hyvältä, että olen alkanut kirjata ylös hetkiä, jolloin huomaan, että tekemisilläni on merkitystä.
”Olen paljon kotona, joten ehdin jutella pihalla yksinäisen koululaisen kanssa.”
Yksi tärkeä tehtäväni on toimia naapurintätinä. Olen paljon kotona ja minulla on aikaa, joten ehdin jutella pihalla yksinäisen koululaisen kanssa. Kerran sanoin, että olen menossa äänestämään, ja puhuimme pitkään siitä, miksi vaaleja on ja millä eri perusteilla aikuiset voivat valita oman ehdokkaansa. Hänen kotonaan ei vaaleista puhuttu, ja sain vastata vaikeisiin mutta ihan oikeisiin kysymyksiin.
Muutenkin mietin paljon meidän naapurintätien roolia kasvatuksessa. Kun sanotaan, että koko kylä kasvattaa, ei toivottavasti tarkoiteta torumista tai sääntöjen noudattamista. Paljon suurempi merkitys on sillä, kun aikuinen koukistaa polvensa ja oikeasti kuuntelee. Suuntaa myönteisen katseen lapseen, ihailee uusia taitoja ja yleistä kekseliäisyyttä. Pohtii ratkaisua, jos lapsella on pulma, ja tarjoaa tukea ja apua.
Saatoin kerran ukkosta pelkäävän kouluun. Bussin käyttöä harjoittelevat ovat erityissuojeluksessani. Minulla on aikaa jäädä väärällä pysäkillä, jotta saan opastettua eksyneet takaisin oikeaan suuntaan.
Joskus istun kauppakeskuksen penkillä, ja ihan aina viereen asettuu joku, jolla on tarina ja tarve kertoa se.
Viimeksi kuulin muistoja lapsettoman ikämiehen naapurista, joka oli neulonut lahjaksi lapasia ja tullut niiden kanssa kahville turisemaan. Oli nähty pihalla päivittäin ja juuri aiottu yhdessä elokuviin, kun naapuri oli kuollut. ”Hän oli hieno ihminen”, mies huokaisi.
Minä olin kiitollinen siitä, että olin saanut kuulla tarinan, mutta myös siitä, että tunsin hetken olevani nainen paikallaan.
Ehkäpä tehtäväni tässä yhteiskunnassa on istuksia juttelemassa yksinäisten kanssa. Voin myös auttaa kauppakassien kanssa. Kenties se riittää?
”Ikävä kyllä päättäjät näyttävät tekevän kaikkensa kansan jakamiseksi jyviin ja akanoihin.”
Mielenterveysbarometreissa toistuu vuodesta toiseen kaksi teemaa: Moni mielenterveyskuntoutuja tuntee itsensä turhaksi tai osattomaksi.
Ja moni itseään terveenä pitävä ei toivoisi naapurikseen mielenterveyskuntoutujaa.
Jokin siis estää sen, että meidät nähtäisiin voimavarana, tärkeänä osa yhteisöä. Tai jos ei tärkeänä niin ainakin ihan ookoona.
Sopiva riittää hyvin, kaikkien ei tarvitse olla super.
Ikävä kyllä päättäjät näyttävät tekevän kaikkensa kansan jakamiseksi jyviin ja akanoihin. Osa-aikaista työtä tekeviä ja muita joutilaampia rankaistaan ”laiskottelusta”, asenne tuntuu olevan, että vain tehokkailla ja menestyneillä on väliä.
Mutta se ei ole totta. Meillä kaikilla on väliä!
