Ohittaminen jäisellä tiellä on sekopäistä hommaa – välillä tuntui, kun ovenkahva olisi kolahtanut kylkeen

Kävin päiväseltään Lappeenrannassa tammikuun alussa. Yritin hoitaa 450 kilometrin keikan päivänvalolla, mutta vihkoonhan se meni. Paluumatkalla piti ajaa tunti pimeässä. Pimeyttä voi juuri ja juuri sietää, mutta kanssa-autoilijoiden käytöstä ei sitten millään.

Kun lähdimme aamulla Espoosta, vallitsi siisti pakkaskeli. Lämpö oli viitisen astetta miinuksen puolella, ja taivas melkein kirkas. Jossain Porvoon jälkeen alkoi ripotella kevyttä lunta, ja samalla lämpö laski kymmeneen miinusasteeseen. Mikä pahinta, huomasin, että tien pinta oli paikoitellen jäässä. Niinpä päätin ajaa todella maltillisesti ja muistaa erityisellä tarkkuudella ne kuuluisat turvavälit. Kun rekka etenee pöllyävällä lumella, se vetää perässään aikamoista huntua. Mistään ohituksista on mielestäni ihan turha haaveilla.

Jotkut rakkaat kanssakulkijat ohittivat kuitenkin meidät, ja sitten viidenkymmen metrin päässä jyränneen rekan. Joko rautaisella ammattitaidolla tai moukan tuurilla – mene ja tiedä. Lappeenrannan kävijät muistavat, että Kouvolan jälkeen ohjelmassa on tällainen mahtava keksintö, jota kutsutaan leveäkaistatieksi. En tiedä, mitä tämän osuuden suunnittelusta vastannut insinööri on aikanaan päässään pyöritellyt, mutta lopputulos on pelottava. Leveäkaistatien ideahan on siinä, että ohitukset sujuvat, vaikka vastaan tulee autoja. Tielle mahtuu kesäkelillä rinnakkain 3-4 autoa, ja meno on aikamoista rulettia. Talvella puhutaan painajaisesta.

Kun lähdin paluumatkalle, taivaalta ripsutteli lunta, tie lumen alla oli ajoittain jäinen. Elettiin perjantain iltapäivää, ja monilla näytti olevan kiire sekä länteen että itään. Ihan valehtelematta voi sanoa, että möngin penkan reunalla, ja nopeusmittarissa oli korkeintaan 80 km/h.

Minut ohitettiin kymmeniä kertoja ja vastaantulevassa liikennevyöryssä harrastettiin samaa hulluutta. Välillä tuntui, kun meidät ohittaneen auton oikeanpuoleinen ovenkahva olisi kolahtanut automme kylkeen. Pöyristyttävintä oli seurata, miten terävillä liikkeillä nämä ohitustieteen maisterit autojaan ohjastivat.

Pääsin selkä märkänä Kehä Kolmoselle, ja ajattelin, nyt on pahin takana. Seurasin silmä kovana edessä vilisevien autojen liikkeitä, ja sitten bingo! Harmaa VW Golf lähti pyörimään vaakatasossa, osui reunakaiteeseen, ja ponnahti takaisin ajoradalle. En edelleenkään käsitä, että miten tästä tilanteesta ei kehittynyt ketjukolaria.