Apu

New York myrskyn jälkeen

New York myrskyn jälkeen

Hurrikaani Sandy pysäytti New Yorkin hetkeksi, mutta vaikuttaako se pysyvästi mihinkään?
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Matt Carr
Mainos

Jälkeenpäin on vaikea ymmärtää, miksi kukaan ei uskonut tuhon tulevan. New Yorkin kaupunki on rakennettu saarille, ja vaikka sen rakennukset nousevat korkeuksiin, sen maaperä ei nouse. Varoituksia oli kuultu jo kauan.

Silti myrsky yllätti Florence Arthur Nealin, joka siivosi viime viikon torstaina galleriaansa Brooklynin Red Hookissa. Se yllätti gallerian naapurin viinikaupan pitäjät Jeff ja Triciann Bottan, joiden ensimmäisen kerroksen asunnon sohvat, stereot ja kirjat kastuivat käyttökelvottomiksi ja jääkaappi yritti paeta veden mukana keittiöstä. Se yllätti jopa Robert Deligdishin, jonka teräslankaa valmistava konepaja sijaitsee Red Hookissa aivan meren äärellä vastapäätä Manhattania.

Sandy yllätti heidät, vaikka tuho oli tulla jo vuosi sitten. Oikeastaan se yllätti heidät juuri siksi, että Irene ei tullutkaan.

Kun hurrikaani Sandy tuhosi tietään pitkin Karibiaa ja lähestyi New Yorkin kaupunkia toissa viikon lopulla, viranomaiset ja meteorologit alkoivat kyllä puhua siitä. Tiedotusvälineet antoivat kahden säärintaman yhteentörmäykselle hassuja nimiä: Frankenstorm, Snowicane, Hyvää HELLoweenia! Pormestari ja kuvernööri kehottivat rantojen asukkaita lähtemään kodeistaan. Metro suljettiin jo myrskyn saapumispäivää edeltävänä iltana ja koulujen ilmoitettiin olevan kiinni myrskypäivänä maanantaina.

Irene teki kuitenkin hoputuksen tehottomaksi. Vuosi sitten kaupunkia uhannut hurrikaani ohitti sen lopulta, ja kaupunkilaiset uskoivat myös Sandyn tekevän samoin.

– Ei mikään valmistanut meitä tähän, Deligdish sanoi seistessään konepajansa edustalla.

Hän ei totellut evakuointikäskyä ja näki vesien syöksyvän merestä pitkälle sisämaahan. Kaikki yritykset suojella taloja olivat turhia. Suolavesi turmeli koneet ja trukit. Sisällä pajassa apeat työntekijät vaeltavat märän hallin keskellä.

– En tiedä, onko minulla enää työpaikkaa, yksi heistä sanoo vaisusti.

Deligdishillä ei ollut tulvavakuutusta.

– Näin jälkikäteen ajateltuna se oli virhe.

Jälkikäteen tiedämme myrskyn voiman. Se runteli Jamaikaa, Haitia, Kuubaa ja muita Karibian maita jättäen satojatuhansia kodittomiksi. Yhdysvaltoihin saavuttuaan se katkaisi sähköt 8,5 miljoonalta kotitaloudelta ja romutti rakennuksia pitkin New Jerseyn rannikkoa. Manhattanin eteläosa eli ilman sähköjä viisi päivää, ja viikko myrskyn jälkeen yli neljäkymmentä newyorkilaista oli löydetty kuolleina.

Yhdysvallat on toki tottunut myrskyihin. Maata riepottelee joka vuosi noin tuhat tornadoa ja muutama hurrikaani, mutta yleensä ne riehuvat maan etelä- ja keskiosissa. New Yorkin kaupunki ei ollut kokenut Sandyn tasoista myrskyä vuosisataan.

Sandy kohteli alueen asukkaita epätasa-arvoisesti. Puoli kaupunkia kuuli tuulen ulvovan ikkunoissa, mutta katseli tulvissa ajelehtivia autoja, vedestä täyttyviä metrotunneleita ja sähkökatkoista pimeneviä asuinalueita vain televisiosta ja sosiaalisesta mediasta kotinsa lämpimässä turvassa. Toinen puoli sytytti kynttilöitä ja tutki älypuhelimiensa ruutuja pimeässä sähköjen katkettua, pakeni veden nousua ylempiin kerroksiin, ui läpi hyisten virtojen turvaan tai hukkui. Eniten kärsivät rantojen asukkaat. Tuhoaja oli nouseva merivesi, ei niinkään tuuli tai sade.

Kaupungin vuokratalossa Red Hookissa asuva Noemi Cintron kuului epäonnisiin. Hän katseli torstaina ystävänsä Lissette Colonin kanssa kadulla avoimen liikehuoneiston perälle kasattuja röykkiöitä muropaketteja, vessapaperirullia, vaippoja, vesipulloja, vaatekasseja, ruokatölkkejä, maitotonkkia, karkkipaketteja ja voileipäkeksejä. Occupy Wall Street -liike oli luonut normaalisti koululaisia auttavan kansalaisjärjestön tiloihin spontaanin kriisikeskuksen, johon kaupunkilaiset toivat lahjoituksia jatkuvana virtana.

Cintronin naapurustossa ei ollut torstaina sähköä eikä juoksevaa vettä, sillä vesi nousee New Yorkissa ilman sähköpumppuja yleensä vain 6. tai 7. kerrokseen. Suuri osa Brooklynia ja Manhattania jatkoi elämäänsä myrskyn jälkeen manaten vain metrokatkoksia ja kaatuneita puita, mutta Cintron, Colon ja heidän naapurinsa saivat tottua uuteen todellisuuteen. Siinä kavutaan portaita 14. kerrokseen, liikutaan taskulamppujen valossa, käytetään haisevia vessoja ja odotellaan ruokalahjoituksia.

– Minulla on kuusi lasta, Colon sanoi.

– Heillä on koko ajan nälkä, ja pienimmät kysyvät jatkuvasti, mikseivät voi katsoa televisiota.

Hyväosaiset tuhoalueiden asukkaat pakenivat myrskyn seurauksia ystäviensä luo tai hotelleihin, mutta köyhillä ei ole minne mennä – eikä rahaa ostaa ruokaa tuhoutuneen tilalle. Yhdysvalloissa toimeentulotuki tarkoittaa perheelle annettavaa korttia, jolla voi joka kuukausi ostaa tietyllä summalla ruokaa. Cintron ja Colon olivat jo käyttäneet lokakuun rahan, ja ostettu ruoka pilaantui lämpimissä jääkaapeissa.

Cintronin aviomies työskenteli läheisessä New Yorkin ruokaintoilijoiden suosimassa  Fairway-ruokakaupassa. Nyt sen pihalla työnnettiin täysiä ostoskärryjä tulvissa saastunutta ruokaa kohti roskalavaa. Yritys kuljetti Red Hookin pisteen työntekijöitä busseilla töihin muihin liikkeisiin, mutta jos töitä ei ole, palkkaakaan ei tule. Cintron ja Colon toivoivat saavansa kriisikeskuksesta ruokaa, maitoa ja lämpimiä vaatteita.

Manhattanin puolella kaupungin kahtiajako oli erityisen selvä. Raja kulki 39. kadulla. Sen eteläpuoli menetti sähköt, mutta pohjoispuolella myrskyn jälkiä ei juuri huomannut.

Kaikki kaupunkilaiset saivat kuitenkin tottua hetkeksi uuteen normaaliin. Vaikka osa metroista alkoi kulkea pari päivää myrskyn jälkeen, ne eivät ulottuneet Etelä-Manhattanille eivätkä kulkeneet Brooklynin ja Manhattanin väliä. Tunnelit ja sillat ruuhkautuivat, huoltoasemilla taisteltiin hupenevasta bensiinistä, ja jonot busseihin kiemurtelivat korttelien ympäri. Etelä-Manhattanin harvat avoimet ravintolat tai kaupat tunnisti jo kaukaa niiden kupeessa jyrisevien sähkögeneraattoreiden metelistä.

Illalla koko alakaupungin valomaisema muuttui. Talot häämöttivät pimeässä tummina möhkäleinä, ja autoilijat seurasivat katu- ja liikennevalojen puutteessa poliisien valotikkujen liikkeitä. Pimeyden ainoat valot vilkkuivat, heiluivat ja kiisivät pyöräilijöiden renkaissa, kävelijöiden tasku- ja otsalampuissa sekä poliisiautojen katoilla.

Myrsky muistutti newyorkilaisille, että heidän kaunis, korskea ja kuuluisa kaupunkinsa on vain ihmisen luomus. Kimmeltävät pilvenpiirtäjät, trendikkäät ravintolat ja rahaa tahkoava yrityselämä voivat suistua hetkessä kaaokseen. Kun sillat ja tunnelit suljetaan, suurin osa kaupunkilaisista on ansassa. Sandyn jälkeiset riidat huolto-asemilla saivat monet miettimään pahinta: jos kahdeksan miljoonaa ihmistä yrittäisi joskus paeta kaupungista samaan aikaan, tuloksena voisi olla vain mellakoita.

Kolmea lasta rattaissaan Union Squaren aukiolla työntänyt isä kiteytti uhan:

– Ihmiskunta on vain kolmen aterian päässä luolamiehistä. Jos sähköt eivät kohta palaa, tunnelma täällä alkaa muuttua.

Tunnelma oli kuitenkin juuri se, joka newyorkilaisia itseäänkin hämmästytti eniten ensimmäisinä päivinä myrskyn jälkeen.

– Tällaisina aikoina New Yorkin ainutlaatuisuus tulee todella esiin, sanoi Manhattanin East Villagessa sähköttömällä alueella asuva Brina Bishop, joka seisoi kadunkulmassa tyttärensä Violetin sekä ystävänsä Bettinan ja tämän lasten kanssa.

– Ihmiset ovat niin avuliaita.

Sähköjen kadottua Bishopin ystävä jätti heti hänen ovelleen illalliskutsun. Kun Bishop ja Violet kävivät lataamassa puhelimensa erään pankin aulassa, joukko puhelimien lataajia totesi asuvansa samassa naapurustossa ja alkoi tutustua toisiinsa. Sähköpostilistat ja sosiaalinen media välittivät jatkuvia kutsuja vapaaehtoistyöhön, tutut ja tuntemattomat auttoivat kotien siivouksessa, ja vapaaehtoiset kiersivät kerrostalojen ovilla etsimässä yksinäisiä vanhuksia.

Jotkut ravintolat tarjosivat ilmaista ruokaa. Yritykset ja yksittäiset ihmiset vetivät kaduille jatkojohtoja ja sähköpistokkeita, jotta ohikulkijat voisivat ladata puhelimiaan ja tietokoneitaan. Kannettavien generaattoreiden omistajat kulkivat tarjoamassa sähköä vesipumppuihin. Brina Bishop ja Violet törmäsivät myrskyn jälkeisinä päivinä ystäviin joka kadunkulmassa.

– Kukaan ei ole töissä, koska töihin ei pääse tai toimistoissa ei ole sähköä. Koulut ovat kiinni. Lapsille tämä on kuin jatkuva leikkipäivä, Bishop selitti.

Torstai-iltana äiti ja tytär olivat menossa yökylään Bettinan perheen luo, koska näiden asuintalossa oli oma sähkögeneraattori. Sairaanhoitajaksi opiskeleva Bishop aikoi itsekin mennä vapaaehtoistyöhön läheiseen sairaalan, kun Violet menisi isälleen hoitoon Brooklyniin.

Sähkökatkojen jatkuessa kaupungista alkoi kuulua uutisia ryöstelystä ja viranomaisten arvostelu lisääntyi, mutta pääasiassa newyorkilaiset lähestyivät myrskyä tapojensa mukaisesti – lannistumatta. Bar 82 East Villagessa aukesi torstai-iltana sähkökatkosta huolimatta. Valoa saatiin kynttilöistä ja musiikkia pattereilla toimivasta cd-soittimesta. Olut pidettiin kylmänä jäissä. Tiskillä istui hyväntuulinen kaveriporukka.

– Minusta tämä on aivan mahtavaa, Matthew Fitzpatrick julisti.

– Työskentelen mainosalalla, ja palkkani juoksee, vaikkei minun tarvitse mennä töihin. Asunnossani ei ole sähköä, mutta vesi toimii ja voin hypätä bussiin ja matkustaa yläkaupunkiin käyttämään nettiä jossakin baarissa tai kahvilassa. Ja voin juoda koko päivän.

Fitzpatrickin ystävä Patrick Shriner muistutti kerrostaloissa asuvista vanhuksista, joilla ei ole vettä, sähköä tai voimia kävellä portaita ylös ja alas. Hänen 17. kerroksessa asuvat ystävänsä olivat yrittäneet kantaa asuntoonsa vettä sangoissa, jotta heidän trooppiset kalansa eivät kuolisi.

– Mitä ihmettä, Fitzpatrick kysyi. – Antaisivat niiden kalojen kuolla!

Newyorkilaiset pyrkivät myös suhteuttamaan vaikeutensa. Red Hookissa konepajaansa siivonnut Robert Deligdish kärsi myrskystä myös kotirintamalla, sillä hänen talonsa päälle Queensissa kaatui puu. Silti Deligdish ei suostunut pitämään itseään epäonnisena.

– Kaikki on suhteellista. Epäonnea on asua Syyriassa tai menettää perheensä romahtavan talon alle maanjäristyksessä tai jäädä tsunamin uhriksi Japanissa. Me voimme pitää itseämme onnekkaina.

Moni muistutti kaupungin kokeneen kovia ennenkin.

– Me olimme täällä WTC-iskujen ja vuoden 2003 sähkökatkojen aikaan, Gino Piscopo sanoi syödessään pastaa kynttilöillä valaistussa ravintolassaan pimeällä Lower East Sidella. Ruoka kokattiin kaasuhellalla.

– Mitä muuta voi tehdä kuin siivota sotkun ja jatkaa eteenpäin?

Oliko Sandy harvinainen poikkeus, vai osoittivatko se ja Irene, että ilmastonmuutos aiheuttaa jo äärimmäisiä sääilmiöitä niiltä ennen välttyneillä alueilla? Amerikkalaiset ovat olleet eurooppalaisia vastahakoisempia uskomaan ilmastonmuutokseen, ja syksyn presidentinvaalikampanjoissa ilmastosta ei puhuttu lainkaan.

Tutkijat ovat kuitenkin varoittaneet newyorkilaisia merenpinnan noususta jo kauan. Viime vuonna julkaistu raportti kuvaili juuri Sandyn kaltaista katastrofia pelottavan tarkasti. Sandyn jälkeen New Yorkin miljardööripormestari Michael Bloomberg ja osavaltion kuvernööri Andrew M. Cuomo sanoivat kumpikin uskovansa, että New Yorkin on varauduttava Sandyn kaltaisiin myrskyihin myös tulevaisuudessa.

Tiedotusvälineet, arkkitehdit ja tutkijat julkaisivat heti ehdotuksia New Yorkin turvallisuuden parantamiseksi. Kaupungin edustalle voisi rakentaa kosteikkoja imemään tulvavesiä, kanaaleissa kannattaisi kasvattaa ostereita virtauksien kesyttämiseksi ja metrojen sisäänkäynneille pitäisi rakentaa tulvaportteja. Vettä imevät katukiveykset, ruohokatot ja maanalaiset sähköjohdot saivat kannatusta. Rantavallit ja  tulvapadot ilmestyivät kaupunkilaisten sanastoon. Esimerkkinä mainittiin usein Hollanti.

Kiinteistönvälittäjät ennustivat ostajien tutkivan vastedes tarkkaan, sijaitseeko asunto evakuointialueella, onko rakennuksella oma sähkögeneraattori ja miten talon viemäröinti on hoidettu. Rakennusmääräyksiin odotettiin muutoksia.

Kun sähköt alkoivat viikonloppuna palata Etelä-Manhattanille, kaupunkilaisten Facebookiin, Twitteriin ja sähköposteihin tipahteli iloisia ilmoituksia olojen normalisoitumisesta. Ravintolat ja museot kutsuivat ihmisiä taas asiakkaikseen, Broadwayn musikaalit jatkuivat, ja koulut aukesivat. Kaikkialla myrsky ei kuitenkaan ollut ohi vielä lauantainakaan.

Sal Leonen televisiohuone näyttää siltä, kuin se olisi hylätty jo kauan sitten. Tympeänharmaa sohva seisoo keskellä huonetta vanerilevyjen ja epämääräisen roinan peittämänä. Taulut ovat tippuneet seiniltä, viinipulloja lojuu siellä täällä, ja vesi valuu katosta lerpattavista eristeistä ohuina noroina lattialle. Baaritiskin tilalla on vain romahtanut kaapinrotisko. Lasihyllyt ovat yhä paikallaan seinällä, mutta yksi viskipulloista on noussut ylös, kääntynyt ympäri ja laskeutunut hyllylle ylösalaisin kahden pullon väliin.

Keittiön kaapistot ovat irronneet seinästä, astiat lojuvat pitkin huonetta, ja muta on peittänyt kahvinkeittimen. Pesukone ja kuivuri makaavat kyljellään. Kaikkialla on harmaata, märkää mönjää, ja huoneet haisevat merilevälle.

Vielä vajaa viikko sitten Leone katseli seinällä yhä roikkuvaa taulutelevisiota kellarihuoneissaan. Sandy täytti hänen Queensissä Rockawayn niemimaalla sijaitsevan omakotitalonsa alimman kerroksen huoneet vedellä kattoa myöten. Rockawaylle ajaa Manhattanilta noin tunnin, ja metro tuo kaupunkilaiset kesäisin sen rannoille uimaan ja surffaamaan. Paikallisten talot vaihtelevat pienistä kesäasunnoista jykeviin ja vauraisiin omakotitaloihin.

Leonen koti on jykevä talo. Ulkoapäin vauriot eivät näytä kovin pahoilta, vaikka katua reunustavat jätesäkit ja sekalaiset roskakasat. Leonella olikin onnea: vesi ei noussut talon kahteen ylimpään kerrokseen. Alueella ei ole sähköä, ja Leone ja hänen vaimonsa Laura nukkuvat Salin veljen lattialla Brooklynissa, mutta ainakin talo on asuttava, kun sähkö joskus palaa.

– Naapurini sanoi sähköjen palaavan ehkä kuuden viikon kuluttua, Leone kohauttaa olkiaan.

– Se on hinta, jonka maksamme rannalla asumisesta. Kyllä me kaikki tiedämme vaarat, mutta silti haluamme asua täällä.

Eläkkeellä oleva ravintoloitsijapariskunta aikoo rakentaa kellarinsa uudestaan.

Muutaman kilometrin päässä Rockawayn kärjessä tuhot ovat vielä suuremmat. Breezy Pointin irlantilaisamerikkalaisella ja palomiesten suosimalla alueella näkyy joka puolella lautakasoiksi romahtaneita tai perustoiltaan irronneita taloja, veden täyttämiä talonsa kadottaneita kellareita ja portaita, jotka eivät enää johda minnekään.

Likaiset autot nojaavat toisiinsa parkkipaikoilla sikin sokin kuin lasten pysäköiminä, ja osa niistä on noussut veden mukana vesipostien päälle tai vajonnut kuoppiin. Kuistit ovat vaeltaneet korttelien päähän alkuperäisestä talostaan.

Lauantaina alueen asukkaat kantavat taloista huonekaluja ja jätesäkkejä. Tiet lainehtivat kellareista pumpattavasta vedestä. Sotilaat, palomiehet ja avustusviraston työntekijät kiertävät katuja.

Pahimmin kärsineiden talojen luona ei seiso ketään – ei ole mitään pelastettavaa. Rantabulevardilta aukeaa musta ja avara alue: sadan talon rykelmä, joka paloi myrskyn aikana. Jäljellä on vain perustuksia, teräsvaijereita ja tuhkaa. Metallilevyt rapisevat tuulessa, ja raunioilla kiipeilee muutamia ihmisiä.

Kaksi miestä katselee yhtä korventuneita neliöitä.

– Tämä oli hänen kotinsa, toinen miehistä sanoo seuralaisestaan. Kodin omistaja ei katso vieraita, vaan kääntyy ja kävelee puhumatta pois.

Toisen neliön kohdalla pariskunta tuulitakeissaan osoittelee raunioita. Mies silittää naisen selkää, ja nainen niistää.

– Meillä on pari kuukautta aikaa päättää, yritämmekö rakentaa talon uudestaan, mies sanoo hiljaa.

Manhattanilla valmistaudutaan juhlimaan valaistua ja lämmitettyä lauantai-iltaa. Rockawaylla ei juhlita vähään aikaan.

Teksti Anu Partanen

Kuvat Matt Carr

Artikkeli julkaistu Avussa numero 45/2012.

Julkaistu: 9.11.2012