Kirja ja sairauteni sen opettivat: Neulomisesta voi olla vaikeampi luopua kuin työelämästä

Kaksi vuotta sitten sain diagnoosin harvinaisesta sidekudos­sairaudesta, jonka nimi on systeeminen skleroosi. Oireet olivat alkaneet jo puoli vuotta aiemmin. Eniten ne tuntuivat käsissä.

Olen sairastellut paljon lapsesta saakka. Silti vasta skleroosin myötä tajusin, mitä tarkoittaa ”arjen toimintakyky”. Yhtäkkiä käteni eivät toimineet kunnolla: voima hävisi ja kipeät sormet jäykistyivät. En saanut kauluspaidan nappeja kiinni, ripsiväri­putkiloa auki tai sukkahousuja jalkaan.

Lääkityksen myötä oireet helpottivat, mutta en suhtaudu enää samalla tavalla käsiini. Yritän suojella niitä: lämmittelen, jumppaan ja lepuutan. On todennäköistä, että jossain vaiheessa tilanne huononee.

Liityin diagnoosin saamisen jälkeen Facebookin Sklerolaiset-vertaistukiryhmään. Sain sieltä vinkkejä ja tietoa siitä, mitä sairautemme voi aiheuttaa – myös henkisesti. Ryhmässä kirjoitettiin, millaista on sairastaa sairautta, jota muut eivät oikein ymmärrä. Sellaista tukea olin toivonutkin.

Yhtä asiaa en osannut odottaa. Ryhmässä puhuttiin tosi paljon neulomisesta. Teema nousi säännöllisesti esille, kun ihmiset kertoivat, että he eivät enää pysty tekemään käsitöitä. Suru oli sananmukaisesti käsinkosketeltavaa. Tuntui, että neulomisesta luopuminen oli monelle vaikeampaa kuin sairaseläkkeelle jääminen.

En tajunnut sitä ollenkaan.

Lähdin Espanjaan juuri ennen joulua. Ajattelin, että lukisin mielelläni lento­koneessa jotain kevyttä. Niinpä valitsin kirjan, jolla oli vaaleanpunainen kansi ja höpsö nimi: Neuloosi. Ajattelin, että kyseessä olisi ehkä samanlainen teos kuin toimittaja Laura Frimanin parin vuoden takainen Tauko, jossa hän kertoi humoristisesti vuoden mittaisesta vaatteidenostolakostaan.

Kävi ilmi, että ei ollut.

Ylipistonlehtori ja uskontotieteilijä Tiina Mahlamäki kirjoittaa Neuloosi-tietokirjassa kyllä omasta, jo puolen vuosi­sadan mittaisesta suhteestaan neulomiseen. Lisäksi hän kertoo neulomisen historiasta, yhteiskunnallisesta merkityksestä ja ennen kaikkea siitä, mitä kaikkea käsityöt ovat niiden tekijöille vuosisatojen aikana merkinneet. Mahlamäki referoi väitöskirjoja, tarkastelee keskiaikaisia maalauksia neulovasta Neitsyt Mariasta ja pohtii nykyajan neulomisbuumin keskiluokkaisuutta.

Kirjassa on myös omakohtainen taso. Kun Mahlamäki saa tiedon, että hänen äitinsä on saanut sairaskohtauksen, yksi hänen ensimmäisistä ajatuksistaan on: nyt äiti ei enää koskaan neulo.

Tutkitustikin käsityö on rauhoittavaa ja laskee verenpainetta. Mahlamäelle neulominen on myös tapa käsitellä surua ja luopumista. Hän keskustelee neuletöistä äitinsä kanssa tämän sairaalavuoteen ääressä ja antaa äidin kokeilla heikentyneillä sormenpäillään lankojen karheutta. Samalla jutellaan neulomismuistoista ja katsotaan valokuvia valmistuneista villapaidoista.

Lukija alkaa ymmärtää, että kyllä, tämä voi olla vaikka työelämää tärkeämpi asia.

Mahlamäki on ammatiltaan uskontotieteilijä, ja hän hahmottelee teoksessaan myös ajatusta neulomisesta uskonnollisuuden muotona. Näkökulma tuntuu aluksi hieman kummalliselta: eivät kai käsitöiden tekijät nyt sentään mikään kultti ole.

Yhteyksiä alkaa kuitenkin löytyä. Nykyajan neulojilla on monenlaisia yhteisöjä: ompeluseuroja, käsityömessuja, netin ryhmiä ja keskustelupalstoja. Heillä on myös oma sanastonsa sekä rituaaleja ja perinteitä, jotka on usein opittu oman perheen tai suvun jäseniltä. Käsitöiden tekeminen on monille myös keino nousta arjen yläpuolelle.

Suomessa on viime vuosina nähty melkoinen neulomisbuumi. Samaan aikaan perinteisen uskonnollisuuden merkitys on vähentynyt. Mahlamäki kirjoittaa, että maailman maista Suomessa, Norjassa ja Islannissa neulotaan eniten.

Käsitöiden näkeminen henkisenä toimintana on Mahlamäen mukaan osa laajempaa yhteiskunnallista muutosta, jossa korostuu yhteisön sijaan yksilö. Silti neulominen on pitkään ollut myös hyväntekeväisyyden ja yhteisöllisyyden muoto. Edelleen suomalaiset neulovat ukrainalaisille sotilaille, turvapaikanhakijoille ja keskosvauvoille.

Perinteisesti käsitöitä tekemällä on valmistauduttu suuriin elämänmuutoksiin. On valmistettu vaatteita vauvan syntymää odotellessa tai täytetty kapioarkkua. Mahlamäki taas kuvaa omakohtaisesti rituaalia, joka liittyy elämän päättymiseen. Kirjan loppupuolella sekä Mahlamäen anoppi että äiti kuolevat. Hän neuloo molemmille taivassukat, jotka puetaan perinteisesti vainajien päälle arkkuun. Väri valikoituu persoonan mukaan. Anopille marjapuuron­punaista lankaa, äidille valkoista ja pehmeää.

Kantapää on monelle neulojalle hankala. Taivassukkiin sitä ei tarvita, Mahlamäki muistuttaa. Niillä kun ei koskaan kävellä.

Tiina Mahlamäki: Neuloosi (Into, 2023)