En ollutkaan koira vaan ihmiskissa

Keskiviikkona 11.3.2020 heräsin levottomista unista: koronapaniikki levisi maailmalla ja oli tarkoitus matkustaa Istanbuliin. Aamupähkäilyni ratkaisi matkaseuran viesti: hän ilmoitti olevansa vatsataudissa.

Kun havahduin sohvannurkasta siihen, ettei kukaan tarvitsisi minua yli neljään vuorokauteen, edes lapset, tajuntaan pulpahti kauan hautunut haave hiljaisuusretriitistä. Poikkeustilan hämminki ja kuninkaallinen rauha liukuilivat sisuskaluissa, kun laadin sääntöjä hiljaisuudelle. Istumisen lisäksi saisin katsoa viestit aamuisin, juosta ilman musiikkia, kävellä, käydä kaupassa, tehdä muistiinpanoja. Lukemisesta oli vaikeinta linjata: päädyin lopulta siihen, että meditaatiokirjallisuus kävisi, muu ei.

Tyypillistä kyllä hiljaisuuden loppuminen ahdisti jo ennen sen alkamista.

Neljän päivän kotiretriitistä muodostui yksi elämäni syvimmistä kokemuksista. En oikein osaa sanoa, miksi en keskellä arkea useammin istuskele puolta tuntia lattialla, noustakseni sitten sängylle katselemaan ikkunasta puita ja niiden takaa häämöttävää tornitaloa, kunnes nukahdan, havahdun, torkun, ja viimein herään ihanaan paleluun, keskelle rauhaa, josta aina nousee jotakin kiinnostavaa: kuvia, tekstiä, musiikkia.

Kai kaltaiseni amatööri pääsee syvään mielenrauhaan vain, kun vapaata aikaa on edessä niin paljon, ettei sen loppumista aivan tosissaan osaa pelätä.

Muistan, miten huimaavalta – melkeinpä syntiseltä – tuntui, kun kesken retriitin tarkistin puhelimen ja alkoi vaikuttaa siltä, että koko seuraava viikko saattaisi muuttua etätyöksi. Siinä vaiheessa mielikuvitus ylsi korkeintaan jo sinänsä utopistiselta tuntuneeseen viikkoon, ei todellakaan mihinkään kahteen vuoteen, joiden aikana ihminen saattaisi päätyä ajattelemaan itseään ihmiskissana, joka on onnistunut esittämään koiraa peräti vuosikymmenien ajan.

Etätyöaika on jo muinaishistoriaa, mutta sisäisen kissuuteni sisäistäneenä olen oppinut karsimaan edelleen loma-aikani sosiaalisesti minimiin. Kun vielä harjoittelin, karkasin parikin kertaa yksin Pohjois-Norjaan, jossa oli helppoa väistellä eteen ilmaantuvia sosiaalisia kommervenkkejä.

Kiistaton tosiasia: mikään ole niin suurta ylellisyyttä (kissankin vaistot nyrjäyttävien omien jälkeläisten seuran lisäksi) kuin epämääräisen pitkä sarja häiriöttömiä päiviä, täydennettyinä öillä jolloin saa nukkua juuri niin paljon kuin on tarpeen.

Sosiaaliset kontaktinsa hallittavina annoksina ja omilla ehdoillaan nautiskelevalle ihmiskissalle muiden kanssa olemiseen liittyy melkein aina riskejä. Etenkin ihmiskoirat tulevat iholle vaatimuksineen ja päähänpinttymineen, ne säntäilevät ja vievät hapen, niiden mielialat aaltoilevat villisti ja ennakoimattomasti. Vasta yksin ollessaan ihmiskissa voi luopua maskistaan, joka estää luovan virtauksen ja siis kaiken todella arvokkaan.

Marika Riikonen tiivistää ilmiön kirjassaan Yksin, kiitos siteeraamalla esseisti Rebecca Solnitia, jonka mukaan yksinoloa ei niinkään leimaa muiden ihmisten poissaolo kuin jonkin muun läsnäolo. Tuota jotain muuta voisi kai kutsua sisäiseksi elämäksi, jonka kultivoimiseen keskitytään hämmästyttävän vähän. Michael Harris puhuu kirjassaan Solitude kai suunnilleen samasta asiasta yksinolon taitona, joka muuttaa tyhjät päivät tyhjiksi kankaiksi.

Siinä, miten luotettavasti kankaat vapaapäivinä täyttyvät merkityksestä ja onnesta, on jotakin melkeinpä pyhää. Herään, luen, juon kahvia, hengittelen, käyn ehkä juoksemassa metsässä ennen ruokaa. Alan kehrätä, uppoan. Kitaran talla kaipaa säätämistä, vanhat päiväkirjat lukemista ja negatiivit digitointia. Kirjat kuiskivat hyllystä houkutuksiaan, ja jos niihin tarttuu, on kohta jo kirjoitettava. Tanssiakin voisi. Sitten olisikin taas jo maltettava nukkua, ennen seuraavaa ihmeellistä seikkailua. (Variaatio teemasta: kesälomalla pohjoisessa voi kääntää kellon ympäri, hiippailla tunturin rauhassa koko yön lintuja kuvaten ja nukkua päivän tullen autossa tai teltassa sen verran kuin huvittaa.)

Välillä sitä sentään jo osaa vain istuskella ja katsella ympäriinsä, arjen keskelläkin. Tiedä vaikka joskus vielä oppisi uppoamaan, oikein kunnolla, ilman mitään retriittejä tai edes lomia.