40 vuotta sitten Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton välit olivat hyytävät ja ydinsodan pelko leimasi arkeamme.

Suurvaltojen välit ovat jälleen surkeat. Ydinaseet taas ovat paremmassa käyttökunnossa kuin koskaan. Miksi emme enää pelkää ydinsotaa?

Sokaiseva, silmäluomet läpäisevä välähdys. Puhdasta väritöntä kirkkautta, joka nielee näkyvistä kaiken muun. Räjähdys vapauttaa energiansa lämpönä, paineena ja säteilynä. Tulipallo laajenee silmänräpäystä nopeammin.

Kun aloin jälleen pelätä pommia, helmikuussa 2022, sijoitin mielessäni nollapisteen tänne. Seison sumuisessa talviaamussa Santahaminan sotilasalueen portilla ja katselen portilta etelän suuntaan, pitkin Santahaminantietä.

Jos nollapiste olisi tuolla, muutaman sadan metrin päässä näkymättömiin jäävän kasarmialueen keskellä, sekunnin murto-osissa välähdyksen jälkeen minuun osuisi räjähdyksen lämpöaalto, joka olisi ennen sitä pyyhkäisyt varuskunta-alueen yli ja Santahaminan päiväkodin ja ala-asteen läpi.

Äärimmäinen kuumuus leimauttaisi vihreän välikausitakkini tuleen, kärventäisi partani, kulmakarvani ja pipon alta roikkuvan pitkän tukkani. Suojaton iho palaisi kolmannen tai neljännen asteen palovammoille.

Reilu sekunti räjähdyksestä paineaalto iskisi portilla leimuaviin sotilaspoliiseihin, henkilöautoihin ja minuun.

Ydinkärjen räjäyttäminen maan pinnan yläpuolella on tarkkaa tiedettä. Jos ja kun tuhon pitää maan pinnalla olla mahdollisimman suurta, sopiva räjähdyskorkeus on olennainen.

Oletetaan kuvitelmani ydinkärki 20 kilotonnin kokoiseksi. Sellainen räjähdys olisi jonkin verran suurempi kuin Hiroshimassa ja aavistuksen pienempi kuin Nagasakissa toisen maailmansodan loppuhetkillä. Nykyisessä ydinasehierarkiassa kyseessä olisi taktinen ydinase, yleensä sellaisten kerrotaan huolettomasti olevan alle kilotonnista noin sataan kilotonniin, siis viisi kertaa Nagasakin pommin kokoisiin.

Jos kasvoton räjäyttäjä haluaa aiheuttaa mahdollisimman suurta tuhoa mahdollisimman laajalla alueella, 20 kilotonnin räjähdykselle hyvä korkeus on puoli kilometriä tai hieman enemmän.

Paineaaltoon nimittäin liittyy ovela efekti, jonka ymmärsivät jo Manhattan-projektin tutkijat noin 80 vuotta sitten. Nollapisteestä paineaalto lähtee leviämään joka suuntaan jokseenkin pallon muotoisena. Kun se osuu maahan räjähdyspisteen alapuolella, se paitsi litistää ja repii auki kasarmit ja vartiokopit myös heijastuu takaisin ylös ja sivuille, suurin piirtein puolipallon muodossa.

Kun tämä heijastunut paineaalto sulautuu niin sanottuun ensisijaiseen paineaaltoon, syntyy tuhoisa ilmaseinämä, joka syöksyy ulospäin nollapisteestä.

Valtavan raju ilmanpaineen vaihtuminen repäisisi auki Santahaminantien varressa seisovat asuinkerrostalot, hirmumyrskylukemia pilkkanaan pitävä tuuli katkoisi lämpöaallon tuleen sytyttämät männyt niiden pihoista.

Portilla se pyyhkäisisi minut, sotilaspoliisit, vartiokopit ja parkkeeratut autot sillalle, meren jäälle tai pitkin rantakallioita. Noin 800 metrin säteellä nollapisteestä paineaalto käytännössä hävittäisi myös vahvat kivitalot.

Melkein kahden kilometrin säteellä paineaalto särkisi asuinrakennukset, suuri osa ihmisistä loukkaantuisi tai kuolisi. Kilometrin säteellä nollapisteestä tulisi niin kuuma, että puu syttyisi tuleen. Kolmannen asteen palovammoja syntyisi yli kahden kilometrin päässä.

Räjähdyspisteestä suihkuaa joka suuntaan ionisoivaa säteilyä. Noin puolentoista kilometrin säteellä suojattomat ihmiset – ja eläimet – saisivat säteilyannoksen, joka todennäköisesti tappaisi kuukauden sisällä.

Sotilasalueen portille ei saavu äärimmäinen kuumuus, paine ja säteily vaan tavallinen suomalainen keski-ikäinen mies, mitä vähän keskimääräistä pidempi. Tommi Koivula kertoo portin sotilaspoliiseille, millä asialla minä liikun.

Parisataa metriä ylämäkeen ja sisään ruman toimistokerrostalon alaovista. Näin olemme Maanpuolustuskorkeakoulussa. Koivula riisuu päällystakkinsa ja pikkutakkinsa, ja kiipeämme portaat toisen kerroksen pienehköön neuvotteluhuoneeseen.

Koivula on MPKK:n strategian professori. Hän pohtii työkseen sitä, miten suurvaltojen suhteet ja voimien tasapaino ovat muuttuneet ja muuttuvat. Osa tuota yhtälöä ovat ydinaseet.

Toisen maailmansodan jälkeen rakennettu valtava ydinasearsenaali synnytti suurvaltojen välisen kylmän sodan kauhun tasapainon. Se veti rajat sille, miten Yhdysvallat ja Neuvostoliitto sotivat. Sekä toi lukemattomien ihmisten aivoihin kytevän ajatuksen siitä, että kaikki voi loppua milloin vain.

Ydinaseet rajaavat edelleen sotimista, mutta ovatko nämä rajat enää samat kuin ennen? Ja ovatko ydinaseet nykyään vähemmän vaarallisia kuin ennen, vai miksi tuntuu siltä, ettei niitä pelätä kuten ennen?

Tätä olen tullut kysymään Koivulalta.

Synnyin vuonna 1979 ja muistan ydinsodan pelon yhtenä lapsuuden peruskokemuksista. Joitakin vuosia minua vanhempi Koivulakin muistaa huolen ydinaseista lapsuudestaan ja nuoruudestaan.

Pelko alkoi kuitenkin hiipua jo kylmän sodan loppuvuosina. Vuonna 1986 Yhdysvaltain presidentti Ronald Reagan tapasi Neuvostoliiton johtajan Mihail Gorbatšhovin Islannissa Reykjavikissa. Siellä sovittiin keskimatkan ohjusten kiellosta.

”Se oli uniikki saavutus. Suurvallat pystyivät sopimaan kokonaisen asejärjestelmän kieltämisestä.”

Neuvostoliitto kaatui muutama vuosi myöhemmin. Pelon ydinsodasta korvasi huoli siitä, että sosialistisen suurvallan sekavilta raunioilta ydinaseita päätyisi vääriin käsiin, esimerkiksi terroristeille.

Uhkana jopa ydinterrorismi on kuitenkin kaukana koko maailman sivilisaation tuliseen nieluunsa ahmaisevasta täysimittaisesta ydinsodasta.

”Seurasi yli 30 vuotta syvää rauhaa Euroopassa. Ydinaseongelma painui taka-alalle.”

Jos kansalaiset unohtivat ydinaseet, ydinasevallat eivät.

Kylmän sodan jälkeen ydinaseiden määrä toki väheni reilusti. Enimmillään ydinkärkiä ja -pommeja oli vuonna 1986 maailmassa yli 70 000. Tukholman kansainvälinen rauhantutkimusinstituutti Sipri arvioi, että viime vuoden alussa ydinaseita oli noin 12 500.

”Suurvaltojen ajattelussa ja strategiassa ydinaseet eivät menettäneet merkitystään. Niitä ylläpidettiin ja niitä kehiteltiin. Venäjäkin pystyi ylläpitämään ydinaseitaan myös huonoina aikoina.”

Koivula arvioikin, että vaikka ydinaseita on vähemmän kuin kylmän sodan aikana, ne ovat modernimpia ja paremmassa käyttökunnossa. 12 500 ydinasettakin riittää hyvin hävittämään kaiken järjestäytyneen ihmiselämän maapallolta.

Jos aseistusta on aivan riittävästi pelättäväksi, ehkä suurvaltojen suhtautuminen ydinaseisiin on erilaista?

Ainakin joukkotuhoaseen määritelmästä on tullut hämärämpi. Taloussota, kyberhyökkäys tai tekoälyn käyttäminen aseena voi vahingoittaa talousjärjestelmiä, sähköverkkoja tai teknologista infrastruktuuria.

Ihmisiä ei höyrysty, pala ja murskaannu kuten ydinaseiskussa, mutta pidemmällä aikavälillä vaikkapa tietyn maan talouden murentaminen voi johtaa suureen inhimilliseen kurjuuteen ja kuolemiinkin.

Onnistuneesta kyberhyökkäyksestä on esimerkki Stuxnet-virus, joka vahingoitti 2010-luvun alussa vakavasti Iranin ydinaseohjelmaa. Hyökkääjästä ei ole varmuutta, mutta vahvimmat epäillyt ovat Israel ja Yhdysvallat.

Taloustaistelua taas käy juuri nytkin Venäjää vastaan myös Suomi, osana Euroopan unionia. Venäjään kohdistetuilla talouspakotteilla pyritään näivettämään maan mahdollisuudet ylläpitää teknologisesti monimutkaisia systeemeitä, kuten lentokoneita ja niiden vaatimaa tukiverkkoa. Aseteollisuuden vaatimasta teknologiasta puhumattakaan.

Tällainen konflikti hämärtää tietenkin itse sodankin määritelmää.

”Von Clausewitz määritteli sodan niin, että sillä pakotetaan toinen taipumaan meidän tahtoomme”, Koivula sanoo.

Strategian professorin toki sopiikin kerran haastattelussa siteerata ehkä tunnetuinta sotateoreetikkoa, preussilaista Carl von Clausewitzia. Vaikka Clausewitzin ajattelu sopii edelleen osaltaan nykyaikaan, vielä paremmin sitä saattaa kuvata weaponisation of everything, termi, jonka on kehittänyt Venäjän-tutkija Mark Galeotti.

Toisin sanoen kaikkea voi käyttää aseena, kuten Venäjä käyttää myös miehittämillään Ukrainan alueilla sijaitsevia ydinreaktoreita.

Ydinaseiden uniikki asema rapistuu. Kynnys ydinaseiden käyttöön on selvästi korkeampi kuin hämärämpien menetelmien: ydinaseita on käytetty ihmisten tuhoamiseen vain kaksi kertaa maailman historiasta, ja Hiroshiman ja Nagasakin pommittamisesta tulee tämän vuoden elokuussa jo 74 vuotta.

Ydinaseesta tuli nopeasti Nagasakin jälkeen tabu, joka vain vahvistui, kun kukaan ei turvautunut siihen uudelleen.

Jos näin on, miksi julkisuudessa spekuloidaan toistuvasti Venäjän ja Naton mahdollisella sotilaallisella konfliktilla?

Vielä kylmän sodan aikaan Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain suora sotilaallinen yhteenotto tarkoitti ihmisten ajatuksissa – ja mitä ilmeisimmin myös eri osapuolten esikunnissa – melkein väistämätöntä ydinaseiden käyttöä ja siten pohjoisen pallonpuoliskon kaupunkien katoamista vetypommien välähdysten hehkuvan maton alle.

Kuitenkin Naton jäsenvaltioiden turvallisuus taataan edelleen viime kädessä ydinaseilla. Koivula muistuttaa, että Nato on myös pitänyt kiinni mahdollisuudesta käyttää ydinaseita ensimmäisenä. Samoin Nato on määritellyt pysyvänsä ydinaseisiin nojaavana puolustusliittona niin pitkään kun maailmassa on ydinaseita.

Myös Venäjä kertoo julkisesti olevansa valmis käyttämään ydinaseita, jos maa on vakavassa vaarassa.

Samaan aikaan suurvaltojen välit ovat huonontuneet. Varsinkin Venäjä toimii aggressiivisesti, räikeimpänä esimerkkinä hyökkäys Ukrainaan.

”Venäjä haluaa horjuttaa voimassa olevaa monenkeskistä järjestelmää. Yhdysvallat vastaa tiivistämällä liittolaisuuksiaan, myös Kiinaa vastaan. Kilpailun aikakautta on eletty noin 15 vuotta.”

Satulatuolistrategi ja julkisuudessa viihtyvä pundiitti – parhaimmillaan nämä ominaisuudet löytyvät samasta ihmisestä – tietenkin kiihtyy miellyttävästi pohtiessaan sosiaalisessa mediassa venäläisten prikaatien ja Naton nopean toiminnan joukkojen väkivaltaista tanssia Suwałkin käytävässä.

Jostain syystä ydinaseet yleensä unohtuvat näistä kuvioista.

Koivula arvioi, ettei pelotteen vaikutus ole hiipunut. Julkinen puhe kuumasta sodasta Naton ja Venäjän välillä on vain puhetta.

”Lännessä puhutaan paljon Venäjän lisääntyneestä uhkaavuudesta. Suuri osa puheesta on tarkoitettu herättämään omaa väestöä siihen, että syvä rauhan aika on ohi. Venäjä on aidosti uhkaava.”

Vaikka molemminpuolisen tuhoutumisen uhka on olemassa edelleen kylmän sodan malliin, tilanne on kuitenkin varsin erilainen.

Kylmässä sodassa oli kysymys yhteiskuntajärjestysten ja maailmankatsomusten kamppailusta, joka nähtiin sekä lännessä että idässä nimenomaan eksistentiaalisena taisteluna. Lopulta toinen puoli voittaisi ja toinen häviäisi.

Tähän kamppailuun kiskoutui mukaan jollakin tavalla melkein jokainen maa maailmassa. Ja vaikka suurvaltojen välinen sota vältettiin, miljoonia ihmisiä kuoli ja kärsi kylmän sodan synnyttämissä yhteenotoissa ja tilanteen jälkikouristuksissa ympäri maailmaa.

Ukrainan sotaa pidetään helposti uniikkina suurena eurooppalaisena ihmisten hävittämisenä, mutta kylmän sodan hiipumisen jälkeen Jugoslavia hajosi ja seuranneissa itsenäistys- ja sisällissodissa kuoli noin 130 000–140 000 ihmistä. Muutaman sadan kilometrin päässä Wienistä, Budapestista ja Roomasta.

Nykyisen vastakkainasettelun ulottuvuudet ovat kylmää sotaa vaatimattomammat. Suuri osa, ehkä suurin osa, maailman maista on Ukrainan sodan suhteen puolueettomia tai vähintään välinpitämättömiä. Vaikka Venäjän on epäilemättä aggressiivinen ja laajenemishaluinen valtio, se on sitä erityisesti johtajansa Vladimir Putinin takia.

Kyse ei ole maailmanjärjestysten taistelusta vaan roistovaltioksi ryhtyneen alueellisen suurvallan pitämisestä aisoissa.

”Vaikka kilpailu on kiistämätöntä, minkään suurvallan olemassaolo ei ole uhattuna”, Koivula sanoo.

Siis jos sitä ei välttämättä halua panna vaakalaudalle käyttämällä ydinaseita.

Ydinasevallalle ydinase on käyttökelpoinen niin kauan kuin sitä ei käytä. Tai kuten Koivula muotoilee:

”Ydinaseelle käy käyttämisen jälkeen kuin uudelle autolle autokaupasta ulosajettaessa. Arvosta lähtee heti neljännes pois.”

Sitä paitsi vaikka ydinaseilla ei ole hyökätty Nagasakin jälkeen, niitä on käytetty. Kuten sotilaallisesta tutkijasta ydinasevastaiseksi aktivistiksi liukunut Daniel Ellsberg muotoili: ydinase on kuin vastapuoleen suunnattu ladattu pistooli.

Esimerkiksi Venäjä on epäilemättä hyötynyt ydinaseistaan Ukrainan-hyökkäyksessään. Putin varoitti hyökkäyksen alettua muita sekaantumasta asiaan, muuten luvassa olisi sellainen vastaus, jota ei ole koskaan koettu. Tämä tulkittiin niin, että Putin uhkaa ydinaseiden käytöllä.

”Venäjä pyrki näin painostamaan Ukrainaa ja kansainvälistä yhteisöä. Ja ehkä ilman ydinaseita Ukrainaa olisi autettu nopeammin ja tehokkaammin”, Koivula pohtii.

Toisaalta Ukrainan sotilaallisessa avustamisessa on toistuvasti ylitetty sellaisia punaisia viivoja, joiden rikkomisesta Venäjä on varoittanut: Ukraina on saanut raskaita raketinheittimiä, taistelupanssarivaunuja, ohjuksia ja sille on ainakin luvattu hävittäjäkoneita.

Kostoa ei ole tullut.

”Kortin arvo kuluu, kun uhkauksia ei toteuta.”

Mutta voisiko Venäjä edes käyttää ydinaseita mitenkään järkevästi, edes siinä tapauksessa, että järkevyyden käsitettä venytetään huomattavasti? Yhdysvallat varautui CNN:n mukaan loppuvuonna 2022 siihen, että Venäjä iskee Ukrainaa vastaan taktisella ydinaseella. Tuolloin Ukrainan vastahyökkäys oli vauhdissa ja venäläisiä yksiköitä vaarassa joutua saarretuiksi.

Tilanne laukesi diplomaattisesti, Kiinan ja Intian painostuksen auttamana. Yhdysvallat puolestaan lupasi äärimmäisen rajua vastaiskua tavanomaisella aseistuksella, jos Venäjä käyttäisi ydinasetta.

Siitä, oliko ydinisku oikeasti lähellä, ei ole tietoa.

”Useimmat analyytikot ovat sitä mieltä, ettei Venäjän kannata käyttää taktisia ydinaseita taistelukentällä. Ei ole mitään yksittäistä voimakeskittymää, jonka tuhoaminen auttaisi voittamaan sodan. Alueella tuulee yleensä lännestä itään, joten laskeuma voisi tulla Venäjälle.”

Tosin, Koivula lisää, Venäjällä on maailman suurin ja monipuolisin valikoima taktisia ydinaseita ja monenlaisia keinoja toimittaa niitä haluttuun paikkaan. Washington Postin jutussa ydinaseasiantuntija Hans Kristensen arvioi, että todennäköisesti Venäjä käyttäisi Iskander-ohjusta, jos se haluaisi hyökätä taktisilla ydinaseilla. Mutta kuten Kristensenkin sanoo, jos ydinaseita käytetään, mitä tahansa voi tapahtua.

”Ydinaseen paradoksaalinen perusluonne on se, että se on arvokkain, kun sillä ei tee mitään. Silloin sen käytöllä voi uhata ja se toimii pelotteena mahdollista hyökkääjää vastaan”, Koivula sanoo.

Tämä on ydinsotaa pelkäävälle huojentava ajatus. Siinä toki lähdetään oletuksesta, ettei kukaan toimi järjettömästi.

Voin kuvitella äärimmäisen tuhon äärimmäisen helposti. Tulipallo nousee ilmakehässä ylöspäin. Kohoava ilmamassa vetää maasta pölyä, tuhkaa ja savua, pallo litistyy, sisus työntyy ylös ja sivuille, mutristuu. Oranssia hehkuaan kadottavasta massasta muodostuu sienipilvi, joka kohoaa parinkymmenen kilometrin korkeuteen.

Olen kyennyt tällaiseen ajatusleikkiin jo ala-asteiässä, varmaan aiemminkin. Elin lapsuuteni 1980-luvulla. Siihen aikaan ydinsodasta puhuttiin julkisuudessa, joskus muutenkin. Visuaalista ärsykettä mielikuvituksekas ja utelias lapsi löysi helposti: lehdistä, televisiosta, ties mistä opaskirjasista.

Nyt internetissä on Nukemap, ydinvoiman ja -aseiden historiaan perehtyneen yhdysvaltalaisprofessori Alex Wellersteinin aikaansaannos. Siinä voi valita paikan kartalta, sanotaan Helsingin rautatieaseman, ja ydinkärjen räjähdysvoiman, esimerkiksi 800 kilotonnia, joka voisi olla venäläisen liikkuvalta laukaisualustalta lähetettävän Topol-ohjuksen ydinkärki.

Sitten vain painetaan Detonate-nappia.

Megatonniluokkaa lähestyvä räjähdys parin kolmen kilometrin korkeudessa Helsingin yllä käytännössä tuhoaisi kaupungin. Paineaalto iskisi koko Helsinginniemelle niin rajuna, että vahvatkin rakennukset repeäisivät palasiksi, sortuisivat tai raunioituisivat. Täystuhon raja menisi lännessä Lauttasaaren sillalla, idässä Kalasataman ja Kulosaaren välissä, pohjoisessa jossain Alppiharjun ja Pasilan välillä.

Ehkäpä tarkoilla rajoilla ei olisi väliä, sillä puun tuleen sytyttävä lämpöaalto olisi pyyhkäissyt jo ennen sitä Laajasaloon, Viikkiin, Pohjois-Haagaan ja Keilalahteen saakka. Kaikki suojattomat kärsisivät kolmannen asteen palovammoja Matinkylässä, Paloheinässä, Malmilla ja Meri-Rastilassa saakka.

Ne ovat yleensä kivuttomia, sillä iho palaa niin syvälle, että kipuaistimuksia kuljettavat hermonpäät tuhoutuvat.

Siinä tulee samalla niin sanotun taktisen ja strategisen ydinaseen ero esiin. Taktinen ydinase panisi maan tasalle osan Helsinkiä, strateginen ase koko kaupungin.

Taktisten ydinaseiden voimakkuus vaihtelee tavattoman paljon. Esimerkiksi Yhdysvaltain Eurooppaan sijoittamat B61-ydinpommit ovat sekä taktisia että strategisia aseita. Ne ovat niin sanottuja dial in -ydinaseita. Julkisuudessa olevien tietojen perusteella ydinräjähdyksen voimakkuuden voi valita 0,3 kilotonnista jopa 400 kilotonniin.

Vertailun vuoksi: vuonna 2020 Beirutin sataman tuhoisa räjähdys, joka muun muassa hävitti 300 000 ihmisen kodit, oli voimakkuudeltaan ehkä juuri 0,3 kilotonnia.

Taktisten aseiden voimakkuus on kutenkin juuri ja juuri niissä rajoissa, että niitä periaatteessa voisi käyttää taistelukentällä tai vaikkapa liikenneyhteyksien hävittämisessä. Strategisilla aseilla voi yrittää tuhota vaikkapa vihollisen ohjussiiloja tai maahan kaivettuja komentokeskuksia. Tai kaupunkeja.

Toinen neuvotteluhuone, toinen keski-ikäinen tutkija. Mika Perkiömäellä on ruutupaita, lyhyt parta, urheilukello ranteessa ja silmälasit otsalla. Perkiömäki on tutkijatohtori Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutissa. Hän tutkii Venäjän mediaa, ympäristödiskurssia ja suhdetta uusiutuvaan energiaan, mutta hän on myös perehtynyt eurooppalaisten näkemykseen ydinturvallisuudesta ja sen muutokseen.

”Muistan sen ydinsodan pelon lapsuudessa monestakin asiasta. Se oli tosi vahvasti arjessa läsnä. Jos kuuli, että lentokone lentää jossain, ajatus oli, että nytkö se alkaa. Tietoisuus siitä, että tällaista voi tapahtua, oli koko ajan.”

Ydinsodan uhka ja kylmä sota työntyivät populaarikulttuuriin. Vuoden 1982 Euroviisuissa sekä voittaja- että jumbokappale kertoivat sodan pelosta ja rauhankaipuusta. Saksan Ein Bisschen Frieden voitti, Suomen Nuku pommiin jäi viimeiseksi.

Ydinuhkan kokemus olikin aidosti sukupolven tai useammankin henkistä omaisuutta, Perkiömäki päättelee. Näin oli etenkin vielä 1980-luvun alkupuolella. Tuolloin Neuvostoliiton joukot taistelivat Afganistanissa, jonka kapinallisia Yhdysvallat tuki ja aseisti. Yhdysvalloissa presidentiksi nousi Ronald Reagan, joka viljeli sotaista retoriikkaa.

”Mun suomettuneessa lapsuudessa kylmä sota henkilöityi Reaganiin. Ja Neuvostoliitossa Brežnevin kuoltua valtaan tuli Andropov, kovan linjan edustaja. Ja sen jälkeen samanlainen Tšernenko.”

Pystyyn kuivuneet politbyroon dinosaurukset eivät kuitenkaan kestäneet neuvostojohtajina kuin yhteensä reilut pari vuotta.

”Kaikki muuttui, kun Gorbatšov tuli valtaan.”

Tuli Reykjavikin huippukokous, perestroika ja glasnost. Berliinin muuri murtui, Neuvostoliitto hajosi.

”Lähdettiin ylioptimistiseen suuntaan. Tuli Francis Fukuyaman kirja historian lopusta. Oli aivan aito usko siihen, että ydinaseita ei enää tarvita, niistä voidaan hankkiutua eroon.”

Toisin kävi.

Yhdysvallat ja Venäjä toki vähensivät ydinkärkiensä määrää hurjasti, mutta kun niitä oli lähtöjään kymmeniä tuhansia, varaakin oli vaarantamatta kykyä hävittää mahdollinen vihollismaa perinpohjaisesti. Samalla ydinaseet levisivät. Intia, Pakistan ja Pohjois-Korea hankkivat itselleen ydinaseen kylmän sodan päättymisen jälkeen.

Jotkut myös menettivät. Kun Neuvostoliitto hajosi, se jätti perintönään ydinaseita Venäjän lisäksi muihin seuraajavaltioihin. 1990-luvun alussa esimerkiksi Ukrainalla oli ydinaseita, tosin epäselvää oli, oliko sillä keinoa ja kykyä käyttää niitä.

Vuonna 1994 Ukraina luovutti aseensa Venäjälle, kun länsimaat ja Venäjä lupasivat vastineeksi taata Ukrainan turvallisuuden.

Esimerkkinä ydinaseriisunnasta Ukrainan tapaus on kehnonpuoleinen. Oma ydinase kun on tähän saakka suojannut ulkovaltojen hyökkäykseltä.

Nyt Venäjän armeija taistelee Ukrainan maaperällä sitä puolustavia ukrainalaisia vastaan ja tuhansia kuolee. Suurvaltojen välit ovat ainakin yhtä heikot kuin kylmän sodan hyisinä aikoina.

Miksei ydinsodan pelko puske läpi samoin kuin nelisenkymmentä vuotta sitten?

Koska kansalaisyhteiskunta on kovin toisenlainen, sanoo Perkiömäki. 1980-luvun alussa ydinsodan uhkaa piti yllä Euroopassa aktiivinen ryhmä kansalaisia. Samat ihmiset, jotka ajoivat ydinaseriisuntaa, kuuluivat monesti myös ydinvoiman vastaiseen liikkeeseen ja ympäristöliikkeeseen. Joka tapauksessa nämä kolme ryhmittymää toimivat yhdessä ja vahvistivat toisiaan.

”Tämä piti ydinsotadiskurssia yllä julkisuudessa.”

Nykyään vastaavaa kolminaisuutta ei ole. Rauhanliike on kuihtunut marginaalitoiminnaksi, jota somen syvää päätyä matalammallakin saatetaan epäillä Putinin kätyriputiikiksi. Ympäristöliikkeen huomiosta valtaosan vie huoli ilmastokriisistä.

Ehkä on niinkin, että ihmisten mieliin mahtuu yksi eksistentiaalista tuhoa lupaava uhka kerrallaan. Julkisuudessa se on kuitenkin viime vuodet ollut ilmaston katastrofaalinen lämpeneminen.

”Yleensä on vain se yksi uhka, joka hallitsee. En sano, etteikö niitä mahtuisi ihmisen ajatuksiin useampia, mutta jos on jo olemassa yksi eksistentiaalinen uhka, mitä toinen tuo lisää?”

Kun aiemmin ydinaseiden vastustaminen saattoi olla ydinvoiman vastustusta, nykyisessä kertomuksessa ydinvoima onkin lääke vallitsevaan eksistentiaaliseen uhkaan, siis ilmastonmuutokseen.

Mutta kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, se miehitti sekä Tšernobylin voimala-alueen että Zaporižžjan ydinvoimalan. Venäjä käyttää voimaloita tuki- ja suoja-alueina omille joukoilleen.

”Tämä rikkoo räikeästi Geneven sopimuksia. Eikä tällaista ole tapahtunut koskaan ennen: rauhanomaisista ydinlaitoksista on tullut eräänlaisia ydinaseita. Se sekoittaa erottelua. Voiko enää puhua ydinvoimalan käytöstä rauhanomaisesti, jos sitä voi käyttää näin?” Perkiömäki kysyy.

Täydellinen tuho paitsi kauhistuttaa, myös kiehtoo. Youtubesta löytyy kilotonneittain kuvamateriaalia vanhoista ydinkokeista. Välähdyksiä, tulipalloja, sienipilviä. Koe nimeltä Teapot Apple 2 (miten kotoinen, söpö nimitys 29 kilotonnin ydinräjähdykselle) sisälsi testin vaikutuksista rakennuksiin, autoihin sun muihin.

Ensin lämpöaalto humauttaa lautapäällysteisen seinän maalit tuhkaksi ja palokaasuiksi, sitten paineaalto rysäyttää seinän halki ja kaataa tiilisen savupiipun. Saman tien räjähdyksen synnyttämä ilman ylösvirtaus imaisee paineaallon takaisin sinne, mistä se on tullutkin.

Mieleen tulee levän liike kirkasvetisen järven matalassa rantavedessä.

Edestakaisin tuntuu kulkevan suhteemme myös ydinaseisiin ja sodan pelkoon. Ehkä pelko on tulossa takaisin kuin ydinräjähdyksen paineaalto. Netflixiin ilmestyi maaliskuussa uusi laaja dokumenttisarja, Atomipommi ja kylmä sota. Amazon julkaisee huhtikuussa tietokonepeliin perustuvan Fallout-sarjan, joka tapahtuu ydinsodan jälkeisessä maailmassa. Ja tietenkin viime vuoden suuria elokuvatapauksia oli Oppenheimer.

Kun Suomi liittyi Natoon, suhteemme ydinaseisiin muuttui valtiona, vaikka sitä ei ehkä moni tullut silloin ajatelleeksi. Eihän ydinaseistakaan paljon lyhyessä Nato-keskustelussa puhuttu.

Aiemmin olimme vain potentiaalinen ydinsodan uhri. Nyt olemme Naton ydinasevarjon alla. Ydinaseista on siis meille hyötyä. Mutta kasvoiko vaara? Jos sota tulee, lisääkö ydinaseliittoon kuuluminen riskiä joutua ydinaseiskun kohteeksi?

Tähän Tommi Koivula vastasi Santahaminan harmaana päivänä, ettei meille ole hajuakaan siitä, mihin Venäjän tai muiden ydinasevaltojen aseet on tähdätty ja mitä niillä suunnitellaan tehtäväksi.

Mutta Koivulan näkemys selvästi oli se, että ydinaseiden käyttö on hyvin epätodennäköistä, sillä käyttäjän on todella vaikea hyötyä siitä.

Toisaalta Mika Perkiömäki oli kiinnittänyt huomiota siihen, miten monissa puheissa taktisten ja strategisten ydinaseiden välille on vedetty tarkkaa rajaa. Siksikö, ettei taktisen aseen mahdollinen käyttö tuntuisi maailmanlopulta?

Voi myös olla, että katsomme väärään suuntaan. Kenties todellinen ydinuhka ei olekaan Ukrainan teurastuskentillä vaan Kashmirissa, jossa Intian ja Pakistanin joukot käyvät melkein säännöllisiä minisotia. Molemmat maat ovat melko tuoreita ydinasemahteja. Ja sellaisina kenties vakiintuneempia suurvaltoja herkempiä oikeasti käyttämään aseitaan.

Suomessa sodan uhka on otettu viime vuosikymmenien syvän rauhan aikanakin vakavammin kuin Euroopassa keskimäärin. Asevelvollisuutta ei purettu, väestönsuojeluun on suunnitelmat.

Miten siis kävisi, jos alun ydinpommifantasiassa en seisoisikaan Santahaminan portilla, vaan olisi siinä väestönsuojassa, jossa minun pitäisikin olla. Siis perheeni kanssa kerrostalomme pyöräkellarissa, josta pyörät, lastenvaunut, stigat ja sukset olisi ehkä ehditty heitellä piha-asfaltille sateen kasteltavaksi.

Kymmeniä ihmisiä ahtaassa, ikkunattomassa tilassa. Maan järähdys, valot sammuvat. Huutoja ja itkua, kännyköiden valoja.

Kellarissa pitäisi pysytellä mielellään vuorokauden ajan, jos talo ei sattuisi syttymään tuleen. Olisiko kenelläkään edes vettä mukanaan? Kellarissa on vessa, mutta vedenjakelu olisi poikki. Ulosteämpärit haisisivat, moni joutuisi makaamaan kylmällä betonilattialla.

Vuorokauden jälkeen ulos voisi ehkä mennä. Kotona ikkunat olisivat rikki, parketilla vettä, joka voisi olla saastunutta. Jääkaapin sisältö haisisi, pakastin vuotaisi lattialle.

Sitten uuteen maailmaan etsimään juomaa ja ruokaa, jota laskeuma ei olisi saastuttanut.

Mieluummin sen jättää kokematta.

Ehkä lähimpänä ydinsotaa maailma oli vuonna 1962 Kuuban kriisin aikana. Tuho vältettiin. Kun Neuvostoliiton pääsihteeriltä Nikita Hruštšovilta kysyttiin, kuka voitti, hän vastasi, että järki voitti.

Ydinaseiden käytössä ei tosiaan ole järkeä. Toisaalta juuri Hruštšovin järjetön uhkapeli oli johtaa niiden käyttämiseen vuonna 1962.

Niin kauan, kun maailmassa on sekä järjettömiin päätöksiin kykeneviä johtajia että ydinaseita, pieni pelko voi olla paikallaan.

Lähteet: David Ellsberg: The Doomsday Machine: Confessions of a Nuclear War Planner (Bloomsbury, 2017) Nukemap, Yhdysvaltain hallituksen ohje säteilyhätätapauksiin, Wilson Center: Ukraine and Soviet Nuclear History, Center for Arms Control and Non-proliferation: Fact Sheets, Nuclear Weapons, Washington Post: Here are the nuclear weapons Russia has in its arsenal, CNN: US prepared ‘rigorously’ for potential Russian nuclear strike in Ukraine in late 2022, officials say.