Länsimainen psykiatrinen hoito ei toimi, väittää Tomi Bergström – Maailmalla hehkutetaan Torniossa kehitettyä mallia, miksi sitä ei käytetä Suomessa?

Yhdestä asiasta teini-ikäinen Tomi Bergström oli varma. Hän halusi isona filosofiksi. Espoossa varttuneen Bergströmin mielipuuhaa nuorena oli pohtia kysymyksiä, joihin ei löytynyt itsestään selviä vastauksia. Sellaisia kuin hulluus. Bergströmistä tuntui, että hulluuden uhka varjosti jollain lailla kaikkien ihmisten elämää, vaikka oikeastaan koko asiaa oli mahdoton määritellä. Mitä hulluus oli ja mistä se johtui? Näihin kysymyksiin kukaan ei osannut vastata. Mutta eihän filosofilta kukaan odotakaan vastauksia, riittää, kun osaa kysyä tarpeeksi hyviä kysymyksiä.

Lukion jälkeen Bergström kuitenkin arveli, että filosofin työllistymismahdollisuudet olisivat heikot. Niinpä hän päätti tehdä kompromissin työelämän ja kiinnostuksen kohteidensa välillä. Opiskelualaksi valikoitui psykologia.

Yliopistossa Bergströmille opetettiin, että hulluus on leimaava sana. Kyse oli hengenvaarallisesti sairaista ihmisistä, jotka tarvitsivat mielenterveyshoitoa. Sellaista heille saattoivat tarjota ainoastaan koulutetut ammattilaiset, ennalta määriteltyjen roolijakojen ja menetelmien mukaan.

Tänä päivänä Bergström työskentelee Jyväskylän yliopiston tutkijatohtorina ja Lapin hyvinvointialueen mielenterveyspalveluissa vastaavana psykologina. Hän on väitellyt psykoosin hoidosta, ja viime vuonna hän julkaisi tietokirjan Mieletön häiriö – Psykiatrian ongelma ja ratkaisu. Bergström ei enää usko kaikkea, mitä yliopistossa opetettiin. Hän on ruvennut kysymään yhä enemmän kysymyksiä, vähän kuin teininä.

Osa niistä kysymyksistä kyseenalaistaa koko modernin, länsimaisen psykiatrian.

Tomi Bergstöm kuvattiin Torniossa Keroputaan psykiatrisessa sairaalassa, joka on rakennettu 1960-luvulla. Sairaala on nykyään tyhjillään ja toiminnot siirretty Kemiin Länsi-Pohjan psykiatriataloon.

Puhelimesta kuuluu, miten Tomi Bergström, 33, vetää ensin henkeä sisäänpäin. Ehkä hän valmistautuu.

– Niin….tämähän on moninainen kysymys, ja täytyy muistaa, että monet kyllä myös hyötyvät hoidosta.

Kysymys koskee väitettä, jonka Bergström esitti tuoreessaan tietokirjassaan: että psykiatrinen hoito, sellaisena kuin sitä Suomessa enimmäkseen toteutetaan, ei toimi. Että hoidosta voi monissa tapauksissa olla jopa enemmän haittaa kuin hyötyä.

Miksi ihmeessä?

– No, meillähän hoito kohdistuu yksilöön ja ennen kaikkea hänen oireisiinsa. Vaikka pitäisi aina katsoa elämäntilanne ja ne tekijät, jotka pahaa oloa aiheuttavat. Diagnoosi on kuitenkin yleensä vain lista oireista, ei se vielä selitä, miksi oireet ovat syntyneet.

Kun ihminen saa mielenterveysdiagnoosin, se vaikuttaa siihen, miten hänen käytöstään jatkossa tulkitaan. Erityisesti vakavien mielenterveysongelmien, kuten psykoosin ja skitsofrenian kohdalla, kaikki potilaan käytös nähdään herkästi vain sairauden oireeksi. Juurisyyt jäävät selvittämättä ja psykiatrinen hoito toimii vähän kuin särkylääke: poistaa oireita väliaikaisesti.

Mielenterveyspuolen diagnooseissa vaarana on myös medikalisaatio. Se tarkoittaa ilmiötä, jossa normaalit elämään tai ihmisen persoonaan kuuluvat reaktiot tai piirteet patologisoidaan eli nähdään jonkinlaisen sairauden tai häiriön oireina. Näitä reaktioita voivat olla esimerkiksi suru, ahdistus, ujous tai ylivilkkaus.

Esimerkiksi neuropsykiatriset diagnoosit (kuten autismin kirjo ja ADHD) ovat yleistyneet viime vuosina. Syyksi on esitetty vuoroin käsiin räjähtänyttä ruutuaikaa ja toisaalta lisääntynyttä tietoisuutta. Välillä on puhuttu hieman halventavaan sävyyn ”muotidiagnooseista”.

Bergström taas ajattelee, että neuropsykiatristen diagnoosien yleistyminen kertoo enemmän nyky-yhteiskunnan koventuneista vaatimuksista.

– Psykiatria on historian aikana toiminut ja toimii edelleen normien ja normaalin portinvartijana. Jos yksilö ei kykene vastaamaan yhteisön vaatimuksiin, niin lopulta voi käydä niin, että hänet diagnosoidaan ja häntä aletaan hoitaa esimerkiksi lääkkeillä, jotta hän suoriutuisi niistä paremmin, hän selittää.

Näin voi käydä esimerkiksi ylivilkkaille lapsille, joilta nykyisessä koulujärjestelmässä odotetaan paljon itseohjautuvuutta. Myös aikuiset ovat alkaneet puhua ominaisuuksistaan yhä enemmän lääketieteen kielellä. Diagnoosista on tullut asia, jota monet toivovat. Tämä on Bergströmin mielestä kaksijakoista. Hän ei kuitenkaan halua syyllistää yksilöitä. Psykologi alkaa puhelimessa pohtia, miten asettelisi sanansa mahdollisimman varovaisesti.

– Tässä pitää nyt olla tarkkana…Kun siis tietysti psykiatrian tavoitteena tulee olla yksilöiden auttaminen. Mutta milloin kyse on auttamisesta ja milloin taas siitä, että ihmiset doupataan suoriutumaan esimerkiksi työelämän kohtuuttomista vaatimuksista?

Bergström lisää vielä, että hänestä jokaista, joka kokee tarvitsevansa tukea ja apua, on syytä auttaa – oli diagnoosia tai ei.

Aikanaan Torniossa kaikki työntekijät koulutettiin työn ohessa psykoterapeuteiksi. Nykyään sama ei enää onnistu.

Suomalaisista harva tietää Jaakko Seikkulan nimen, mutta maailmalla hänet tunnetaan. Mielenterveysalalla vitsaillaan, että Seikkula on niin kuuluisa, että esimerkiksi Japanissa tiedetään Suomesta tasan kaksi asiaa: muumit ja Seikkula. Hänet maineensa perustuu ensisijaisesti ”Keroputaan ihmeeseen” eli avoimen dialogin hoitomalliin.

Seikkula aloitti psykologinuransa Torniossa, Keroputaan sairaalassa. Alueella sairastettiin tuohon aikaan poikkeuksellisen paljon skitsofreniaa, enemmän kuin missään muualla Euroopassa. Seikkula ja hänen kollegansa loivat 1980- ja 1990-luvulla uudenlaisen mallin, jolla näitä potilaita hoidettiin. Tulokset olivat huikeita, parempia kuin missään koskaan: noin 80 prosenttia hoidettavista parani pysyvästi.

Tomi Bergström kuuli Keroputaan ihmeestä yliopistossa vuonna 2010. Se tuntui hänestä kiehtovalta: että pienessä lappilaisessa sairaalassa mielenterveysongelmia lähestyttiin eri tavalla kuin missään muualla maailmassa. Siitä piti lähteä ottamaan selvää. Sillä tiellä hän on edelleenkin. Bergström on asunut Torniossa jo vuosia ja perustanut perheen pohjoisessa.

Mitä avoimen dialogin malli käytännössä tarkoittaa?

Ensinnäkin sitä, että mielenterveyden häiriötä pidetään ensisijaisesti yhteisön, ei yksilön ongelmana. Siksi kaikkiin hoitotapaamisiin pyydetään mukaan potilaan läheiset. Sekä potilasta että läheisiä pidetään hoitohenkilökunnan kanssa tasaveroisina keskustelijoina.

Ja toiseksi: myönnetään, että mielenterveysongelmaa ei voi lopullisesti määritellä eikä edes ratkaista, mutta sitä voidaan pohtia yhdessä.

– Vähän sellaista uuden aallon perheterapiaa. Herätellään keskustelua eri näkökulmista ihmisten välille, Bergström selittää.

Eikä ole ehkä yllättävää, että Bergströmin mielestä suomalaisen mielenterveyshoidon pitäisi ottaa enemmän oppia avoimen dialogin mallista. Miksi niin sitten ei tehdä, jos tuloksetkin puhuvat mallin puolesta?

– No, kukaan ei ole profeetta omalla maallaan, Bergström sanoo.

Profeetalla hän ei viittaa itseensä, vaan ennemminkin Jaakko Seikkulaan. Tämä on kysytty kouluttaja ja luennoitsija eri puolilla maailmaa – mutta ei niinkään Suomessa.

Avoimen dialogin mallin toteuttaminen maanlaajuisesti vaatisi sitä, että koko mielenterveyden hoidon järjestelmä mullistettaisiin. Ehkä on ymmärrettävää, että se tuntuu joidenkin mielestä hieman liian rajulta uudistukselta.

Myöskään Torniossa avoimen dialogin malli ei toteudu samalla tavalla kuin aikaisemmin.

Malli vaatii paljon perhe- ja psykoterapian prosessikoulutusta, jota julkisella puolella ei tänä päivänä juuri järjestetä. Aikanaan Torniossa kaikki työntekijät koulutettiin työn ohessa psykoterapeuteiksi. Nykyään sellainen ei enää onnistu, sillä psykoterapeuttien koulutusta hallinnoidaan eri tavalla.

Ja on kysymys myös asenteista.

– Täällä pohjoisessakin on sukupolvenvaihdos meneillään. Hoitokulttuuri muuttuu. Sosiaali- ja terveysalan peruskoulutukset eivät välttämättä anna riittäviä valmiuksia dialogisen hoitomallin toteuttamiseen, ja sen omaksuminen vaatii usein poisoppimista totutuista tavoista ajatella ja tehdä mielenterveystyötä.

Keroputaan sairaalan käytävät ovat tyhjentyneet.

Mitä sitten pitäisi tehdä, jos koko järjestelmän uudistaminen ei onnistu? Ja onko nyt ylipäätään oikea aika vaatia uudistuksia, kun koko terveydenhuoltojärjestelmä natisee liitoksistaan resurssien puutteessa?

Tässäkin kysymyksessä Tomi Bergström on vastarannan kiiski. Hän sanoo, että psykiatrisen hoidon ongelmia ei ratkaista lisäämällä resursseja, vaan järjestämällä jo olemassa olevat resurssit paremmin. Tällä hetkellä esimerkiksi Kelan kuntoutuspsykoterapiaa ja muita tukia varten kirjoitettavat lausunnot työllistävät Suomen psykiatreja kohtuuttoman paljon.

Lisäksi hoitotyöhön tulisi löytää kokonaisvaltaisempi ote, vaikka se ei aivan Keroputaan mallin mukainen olisikaan.

– Että ei keskityttäisi niin paljon vain niihin diagnooseihin ja oireisiin. Vaan kohdattaisiin aina ihminen ihmisenä. Pohdittaisiin, että mikä hänen omassa elämäntilanteessaan aiheuttaa ongelmia ja mikä siinä voisi olla tukena.

Bergström toivoo myös, että mielenterveystyötä ylipäätään kehitettäisiin alhaalta eli ruohonjuuritasolta ylöspäin, potilaiden ja heidän läheistensä tarpeiden mukaan. Niin hän itse yrittää työssään vastaavana psykologina tehdä.

Kollegoitaan hän kannustaa olemaan uteliaita ja kyseenalaistamaan, myös omaa toimintaansa. Sopiiko tietty työtapa todella tähän tilanteeseen? Miksi ajattelen tästä potilaasta näin? Voisiko joku toinen lähestymistapa olla mahdollinen?

Bergström on siis palannut nuoruutensa harrastuksen pariin: kysymään kysymyksiä, joihin ei yleensä löydy vastauksia. Mutta kun ihminen tulee psykiatrin, psykologin tai psykoterapeutin vastaanotolle, hän ehkä toivoo juuri sitä.

Että olisi mahdollisuus löytää ne vastaukset itse.