Image

Jyrki Lehtolan essee Naantalin asuntomessuilta: "Messukylässä kaikki on hetken täydellistä, koska ihminen ei vielä asu täällä"

Jyrki Lehtolan essee Naantalin asuntomessuilta: "Messukylässä kaikki on hetken täydellistä, koska ihminen ei vielä asu täällä"
Asuntomessut on unelmien keskiarvo ja haave paremmasta elämästä. Niin myös tämän kesän messuilla Naantalissa, kirjoittaa Jyrki Lehtola.
Julkaistu: 10.8.2022

Raisio

Kell’ onni on, se onnea kaupatkoon.

YK:n onnellisuusraporteissa Suomi on ollut maailman onnellisin maa viisi kertaa peräkkäin. ESPI Rating Finlandin Kuntarating 2019 -tutkimuksen mukaan Naantalissa asuvat Suomen toiseksi onnellisimmat asukkaat, mikä tekee naantalilaisista maailman onnellisimpia ihmisiä heti kauniaislaisten jälkeen.

Raisiolla on tähän huomautettavaa. Se haluaa tienvarsimainoksellaan varoittaa Naantalin Asuntomessuille saapuvia: ”Älä kulje onnesi ohi. raisio.”

Varoitus on kirjoitettu kahdella fontilla, kahdella värillä ja Raisio pienellä alkukirjaimella, koska 55-sivuisen Raision brändikirjan mukaan ”pieni alkukirjain edustaa yksilöllisyyttä ja rajoja rikkovaa brändi-identiteettiä”, kuulkaapa lapset, kun kerron, millaiseksi työ muuttui lopun lähestyessä.

Raisiolla on vielä tehtävää. Loppusijoituspaikakseen Naantalin ovat valinneet sekä Muumit että presidentit. Tunnetuimpia raisiolaisia ovat ne, jotka eivät halunneet elää Raisiossa.

Asuntomessut on yli 50-vuotias brändiklassikko, joka ei tarvitse brändikirjaa, vain tyhjän alueen täytettäväksi unelmien keskiarvolla. Luonnonmaan saaren Lounatuulen messualueella odottaa 37 juuri uunista tullutta rakennusta heitettynä metsään, joka ei enää ole metsä saaressa, jota ei ymmärrä saareksi, ja täällä messualueella juoksee orava, eikä edes se uskalla hyppiä tuoreille, koskemattomille, kiiltäville, puhtaille katoille ja terasseille, vaikka siltä puut vietiinkin.

Onni

Lopen kunta on mahdollisesti myös pohtinut omaa tienvarsimainostaan varten, miten onnen voisi kaupallistaa, tullut siihen tulokseen, että turhaa, mutta kun kirjaimet oli jo ostettu, päätynyt mainoslauseeseen ”Tontti tonnilla”.

Onnellisten Suomessa onni on yhdelle kävely kevätillassa Helsingin Kallion monitasoharhojen läpi kalliiseen keitto­komeroon ostamaan netistä melunvaimennuskuulokkeita, jotta naapurin itku ei enää kuuluisi Karunan hentojen sointujen läpi.

Toiselle onni on jalkojen alle lahoavan sukumökin terassilta aukeava järvinäkymä, ”täällä lepää sielu”, joka ei ole tehnyt päivääkään töitä. Kolmannelle onni on oma tuttu nojatuoli, jolla on istunut 40 vuotta ja vielä se kestää, hyvin kestää, vaikka näyttääkin kuin olisi joutunut margariinilla itsensä voidelleen kissalauman sarjaraiskaamaksi. Neljännelle onni on uusi tuoli, maksoi 15 000 euroa, niin hyvältä näyttää, että lapselle joutui huutamaan, kun se sille istahti.

Lopen kunta on oikeassa. Onni on mitä on, turha toivo, ontto sana, metafyysinen versio kausiflunssasta, tulee ja menee, mesoaa turhaan, antaa vääriä hälytyksiä, päätyy jossitteluun, olisi pitänyt tehdä avioehto, vastata kun äiti soitti, lahjoittaa köyhille se t-paita, jonka rinnassa luki, mitä onni on.

Kaupunki

Onko mahdollista toteuttaa kokonainen alue, joka parantaisi sinne muuttavien elämää? Arkkitehtuurin historia on täynnä siihen tähtääviä suunnitelmia, mutta uuden rakennuksen, uuden alueen ja vanhan ihmisluonnon kohtaamista ei voi mallintaa CAD-ohjelmalla.

Naantalin asuntomessujen Luonnonmaa on saari, jonka Lounatuuleksi nimetylle alueelle on rakennettu 36 taloa ja yksi saunarivitalo varakkaille, yritteliäille, toiveikkaille, ylemmälle ja alemmalle keskiluokalle. Kaikki on valmiina: sähköt, vesi, aurinkopaneelit ja maalämpö, ”tulevaisuuden jätehuoltoa” edustava jätteenlajittelukeskus ja veneranta, josta hurauttaa pelkissä uimahousuissa joulukuussa töihin.

Lounatuulen asuinalue on maastoon heitetty luksuslähiö: post-pandeeminen kylä, jonka pimeinä iltoina valaisevat siniseksi tietokonenäytöt ja jättiläisille suunnitellut tv-ruudut.

Asuntomessualueet nousevat usein kaupunkien ytimien ulkopuolelle, koska tyhjyys täytyy täyttää. Ne kuuluvat pandemian jälkeiseen ja seuraavaa pandemiaa ennakoivaan globaaliin kehitykseen, jossa kaupunkia ei enää tarvita asumiseen.

Lounatuulen kaltaiset keinotekoiset asuinalueet valokuitukaapeliin liitettyinä antavat toivon siitä, että jos pääsee pakoon, toivoa on.

Ennen toivon synnytti ihmismassojen täyttämä kaupunki, joka tarjosi rajattomat mahdollisuudet haastavampaan tai helpompaan työelämään, verkostoitumiseen, yrittämiseen, harrastuksiin, kulttuurin kokemiseen, internetiä edeltävään kelluskeluun tuoteavaruudessa. Suurten kaupunkien asuntojen hinnat ovat nousseet jo sellaisiksi, että sinne jäävät vanhusten, tarttuvien tautien ja maanalaisten pommisuojien lisäksi vain ne, joille siirtyminen pikkukaupungista suurempaan on todistus der Wille zur Machtista, sekä ne, joille perintöasunto tai veltto työelämä suo kylliksi aikaa kuvien ottamiseen Ekbergin kahvilan pullasta.

Kaupunki tulee muuttumaan lomakohteeksi yhä useammalle. Lounatuulesta ajaa kymmenisen minuuttia Naantalin vanhaan kaupunkiin, 25 minuuttia Turkuun. Turusta pääsee nopeasti Helsinkiin tai Tampereelle, kivaa oli, keväällä uudestaan, ei Tukholmassakaan jaksa loputtomiin hypätä, ja Helsinki on pienempi, nähty parissa päivässä.

Sekä kaupunkiin että maaseutuun kuuluu epätäydellisyys. Äänet, pöly, lika, katu-, julkisivu-, katto- ja putkiremontit, rotat, hiiret, lahoavat perustat, vuotavat rännit, myyrät, punkit, sairaudet, kuolema, koko petollinen luonto ja sen kyky tuhota ja tappaa.

Messukylässä kaikki on hetken täydellistä, koska ihminen ei vielä asu täällä. Kuukauden aikana 100 000 messukävijää kiertelee täällä katselemassa, että onni, nyt sen ymmärrän, näyttää samalta kuin maailma neutronipommin jäljiltä.

Väylät

Lounatuulen asuntomessualue on rakennettu viuhkamaisesti niin kuin asuinalueita nykyään rakennetaan.

Asuntomessualueen läpi kulkee päätie, jonka – karkeasti ottaen! – vasemmalla puolella asuvat hyvätuloisemmat taloissaan ja oikealla puolella hieman huonotuloisemmat rivitalo- ja vuokra-asunnoissaan. Jos eläisimme vanhoja kunnon aikoja, oikeanpuoleiset asunnot olisivat vasemmanpuoleisten talojen palvelija-asuntoja, ja niin voi vielä ollakin tuloerojen räjähtäessä tai kun Land Rover Defender ei lähde liikkeelle, mutta onneksi tien oikealla puolella asuu automekaanikko, joka korvaukseksi työstään saa korjaamolleen uuden logon ja palaverilupauksen brändikirjasta.

Lounatuulen eri puolilla elävät keskiluokan ääripäät, joista toisten autot seisovat aamuruuhkassa matkalla kohti Turun työpaikkaa, ja toisten autot talleissaan, koska joidenkin työ on sillä lailla vaativampaa, että sen voi suorittaa puolialastomana atriumissa.

Lounatuuli haarautuu hyvätuloisten puolella kahdeksi tienpätkäksi vasemmalle ja päättyy vuokra-asuntoihin sekä umpikujaan – ehkä hieman laiskaa osoittelua! – oikealle.

Englannin kielessä on hupaisan deleuze-guattarilainen käsite ”desire lines”, ”halulinjat”, jolla tarkoitetaan ajan myötä muovautuvia polkuja, kun kahden pisteen väliä aletaan kulkea toisin kuin suunnitelmissa on määritelty. Onnellisten Suomessa ei enää suuria haluja tulisi olla, koska kaikki on saatu, ja siksi ”desire lines” kääntyy meillä oikopoluksi.

Lounatuuli on valitettavasti rakennettu niin tiheään, että sen potentiaaliset oikopolut voivat johtaa vain yhden asunnon takaovesta toisen asunnon takaovelle niin, että oikopolku olisi ”desire line” vain käsitteen banaalin genitaalisessa merkityksessä.

Tai ehkä metsikköön kasvaa hiljalleen lukuisia oikopolkuja, kun lasisissa taloissa on kasvanut ylitsepääsemättömäksi halu olla jossain, minne kukaan ei näe ja jossa ei näe ketään.

Ihminen ei ole Lounatuulessa mysteeri vaan päivitys.

Lasi

Tätä valtavien ikkunoiden, terassien, liukuovien, lasipaviljonkien, loputtoman lasin, lasin, lasin, läpi­näkyvyyden ja julkisuuden määrää!

Ne ovat rakentaneet tänne Instagram-lähiön, noin 100 hengen paikallistelevision näyttämään aamusta aamuun Takaikkuna-versiota, jossa melkein jokainen talo on kodin lisäksi tv-ruutu.

Lounatuulen talot ovat lähekkäin, monet lähes vieri vieressä, ja niiden terassit sekä ikkunat päätyvät osoittamaan golf-kentän, meren ja metsikön lisäksi toisiin ikkunoihin, terasseihin, pihoille ja teille.

Ihminen ei ole Lounatuulessa mysteeri vaan päivitys.

Noilla on ruoka-aika aina, joka päivä, 18.30, snadisti anaali meininki syömisessä.

Tuo nainen yrittää juoda perheeltään salaa minttuviinaa, kun luulee, ettei henki silloin haise, mutta me muut näemme kaiken, niin kuin näemme myös naisen puolison raivaamassa aamupäivisin omaa oikotietään parin talon päähän.

Pitääkö tuon miehen istua kaikki päivät ikkunansa ääressä? Toisen yksinäisyys häiritsee luonnosta nauttimista.

Asunnoissakaan ei ole turhia ovia ja esteitä, vaan useimmat niistä ovat yhtä suurta tilaa, koska ovet ja seinät keskeyttäisivät nykyarkkitehtuurin taikasanan ”flow”. Kun kaikki virtaa, mikään ei ole viemässä huomiota siitä, ettei ole mitään. Yhdessä talossa läpinäkyvyys on viety niin pitkälle, ettei vanhempien makuuhuoneessa ole ovea, koska jossain vaiheessa jokainen meistä kuitenkin traumatisoituu.

Tunnetuimpia lasitaloja on vuonna 1951 valmistunut Farnsworth House, jonka Mies van der Rohe suunnitteli ystävälleen Edith Farnsworthille viikonloppukodiksi.

Farnsworth hyväksyi suunnitelmat, mutta todellisuus tuli vastaan, kun joutui asumaan kodin sijasta Mies van der Rohen pään sisällä. Talossa oli kylmä, kaikki näkyi kaikkialle, minne täällä voi laittaa edes roska-astian?

Farnsworth oli raivoissaan: ”Halusin jotain ’merkityksellistä’, mutta sain vain lipevää, valheellista hienostelua. Mies van der Rohe puhuu ’vapaasta virtaavasta tilasta’, mutta todellisuudessa kaikki voi olla vain tietyllä tavalla.”

Farnsworth haastoi Mies van der Rohen oikeuteen. Siellä käytiin keskustelu, joka kulkee haamun lailla pitkin Lounatuulen taloja:

Mies van der Rohe: ”Less is more.”

Edith Farnsworth: ”Me tiedämme, että vähemmän ei ole enemmän. Se on ainoastaan vähemmän!”

Kun kaikki on järjestyksessä ja paikallaan, mitään ei voi tehdä, koska muuten kaikki ei ole järjestyksessä ja paikallaan.

Nykyarkkitehtuuri

Nykyarkkitehtuurille tyypillisen läpinäkyvyyden vastaparina on nykyarkkitehtuurille tyypillinen halu pitää sisätiloissa lähes kaikki näkymättömissä.

Keittiöt ovat täynnä samanlaista tummaa puuta, jonka taakse on piilotettu jääkaappi, pakastin, mikro, tiskikone, ruoat, ruokailuvälineet, kaikki mikä voisi keskeyttää aneemisuuden flow’n.

Ja koska modernin talon moderni asukas ei syö, hänellä ei ole ruoansulatustoimintoja: Muutama vessa on sen näköinen kuin olisi astunut sisään minimalistiseen galleriaan, jossa on meneillään liiankin itsetyytyväisen laiska tutkielma Duchampin Suihkulähteestä.

Talojen sisätilat ovat ärsykevapaita; understatement, joka huutaa, kirkuu ja mesoaa olevansa understatement. Kun kaikki on samaa pintaa, kun ornamenteista on luovuttu, kun ikkunat ovat katosta lattiaan, kun rikkovat yksityiskohdat puuttuvat, katse ei pysähdy mihinkään, se liikkuu edestakaisin ja etsii turhaan kliinisestä, minimalistisesta pinnasta tarttumakohtaa – edes yksi uloke, yksi virhe! — johon pysähtyä. Kesällä voi sentään katsoa ulos, mutta syksyllä ja talvella luonto toistaa valkoisena tai sysimustana asuntojen linjojen tyhjyyttä.

Tämä ei ole Naantalin messutalojen erityisominaisuus vaan vuosikymmeniä vallalla ollutta nykyarkkitehtuuria, jossa käsityö on korvattu tehdasvalmisteisilla komponenteilla, lämpö kylmyydellä, historia nykyhetkellä ja jossa kauneus, koristeellisuus tai ilo ovat turhuuksia suhteessa siihen, miten asioiden tulee olla, ja vuosikymmenten saatossa tätä tyhjyyttä on alettu pitää ideaalina asumisen tapana.

Kun kaikki on järjestyksessä ja paikallaan, mitään ei voi tehdä, koska muuten kaikki ei ole järjestyksessä ja paikallaan. Ei täällä voi edes laiskotella, laiskottelu on lähtökohtaisesti pyöreää, hyllyvää, muodotonta, ei sovi asunnon linjojen kanssa. Onneksi on arkkitehtuuriin sulautuva MacBook, ja kas, taas ollaan siinä Le Corbusierin talossa, joka on ”kone, jossa asutaan” mutta ei eletä.

Muutamien vuosien takainen mielisairaalavalkoisuus on sentään vaihtunut tumman puun synkkyyteen, mutta muuten kaikki on edelleen, kuten Tom Wolfe kirjoitti vuonna 1981 arkkitehtuurista, jonka ”valkoisuus & valoisuus & ohuus & puhtaus & niukkuus” ajaa asukkaan sensorisen deprivaation partaalle.

Vuokrataloissa kaikki on paremmin. Ikkunoiden alle lat­tialle mahtuu istumaan katseilta piiloon; terassi on terassi, ei tila kesäteatterille; keittiön tunnistaa keittiöksi jääkaapista, koska keskiluokalle ihminen ei ole absoluuttinen henki vaan pala lihaa.

Teinit

Pandemiatutkimuksissa on havaittu kotikaranteenin ärsykevajeen vaurioittaneen vauvojen aivojen kehitystä. Lounatuulen asukkaiden kannattaakin viedä itsensä ja lapsensa kehityksellisistä syistä pitkiksi ajoiksi asunnoistaan läheiseen metsikköön kohtaamaan niitä monimutkaisempia, epäsäännöllisempiä ja hajonneita muotoja, joita asunnoissa on pyritty välttämään.

Ikkunoista ja terasseilta näkyvä luonto antaa paljon aikuisille, jotka tietävät, että Jumala loi luonnon aikuisen hyvinvointipuhetta varten: luonnosta löytää rauhan, siellä sielu lepää, mieli rauhoittuu, stressi katoaa, vauhti hidastuu, mitä näitä nyt on.

Lapset ja teinit eivät osaa valehdella tuolla tasolla itselleen. Niille luonto on este elämän edessä. Kouluun on matkaa, harrastuksiin on matkaa, kavereille on matkaa, kaikkialle on matkaa, elämä alkaa luonnon tuolla puolen.

Heinrich Böllin mukaan emme opi elämästä niinkään koulussa kuin matkatessamme kouluun. Böll tosin viittasi lapsuuteensa Kölnissä natsivallan aikana, mutta ajatus sopii myös koulumatkaan Naantalin marraskuisena tiistaiaamuna.

Kun nuoren kasvuun liitetään vielä Lounatuulen läpinäkyvyys, mitään ei voi tehdä salaa edes silloin, kun vanhemmat ovat poissa. Naapurissa on aina vartija, joka kuulee melun ja ottaa todisteeksi kuvan japanilaisen puutarhan geometrisille kiville päätyneen oksennuksen sopimattomuudesta alueen arkkitehtoniseen kokonaisajatteluun.

Ehkä nuoret lopulta muovaavat Lounatuulen vahvimmat halulinjat eli oikotiet. Ne tulevat viemään jonnekin, jonne kukaan ei näe, ja ehkä siellä on kuusi, jonka alle voi kyhätä majan niin, että suurinta onnea ja vapautta on elää hetki kuin koditon.

Toinen vaihtoehto on kiipeillä Kuparivuoren alueen Fingridin 20 000–110 000 voltin suurjännitetolpissa, minkä monet Naantalin yläkouluikäiset ovat valinneet harrastuksekseen.

Siemailu

Suurin osa messualueen asunnoista on rakennusliikkeiden tai palkattujen ammattilaisten sisustamia. Mikään niistä ei ole vielä koti vaan joko idea kodista tai siitä, miltä kodin tulisi näyttää, ettei se häiritsisi arkkitehtuuria, joka ei näytä miltään.

Omistusasunnot on suurimmaksi osaksi sisustettu sensorisen deprivaation periaatteita kunnioittaen, vuokra-asunnoissa on keskinäisiä eroja. Niihin on sijoiteltu enemmän arkkitehtuurin aneemisuutta rikkovia tavaroita (varmaan siksi, että köyhemmät tunnetusti pitävät rihkamasta), poikkeavuuksia, turhuuksia; mahdollisuuksia siitä, että vielä elää niitäkin anakronismeja, joille koti on muutakin kuin paikka tuijottaa ja huoltaa sen tyhjyyttä.

Vuokra-asuntojen sisustuksessa myös vihjataan, mihin Lounatuulen tapaisilla asuntoalueilla kaikki voi päätyä. Keittiöpöydälle on sisustettu kuohuviinipullo, tiskipöydälle punaviinipullo, kylpyhuoneen ammeen viereen samppanjakulhoon samppanjapullo.

No nimenomaan hyvinkin! Kun on kesä, kun on vieraita, kun on tullut saunasta, kun aurinko laskee, kun aurinko nousee, kun sataa, kun ukkostaa, kun on uusi vene, kun vene hajosi, kun on illalliset, ja kun on syksy, kun on vieraita, kun on vihdoin yksin, kun kaikki on hetken hyvin, kun kaikki on taas huonosti, kun on tullut saunasta, kun sataa, kun on pimeää, kun vituttaa, ja kun on talvi ja on vain lunta ja pimeyttä ja kylmyyttä ja velvollisuuksia ja kun on tullut saunasta ja kun vituttaa, ja kun on kevät, kun aurinko alkaa helliä, kun luonto alkaa kukkia, kun linnut laulavat, kun on tullut saunasta, kun vitutus hetkeksi hellittää… voi siemailla viiniä, koska naapurikin siemailee, koska senkin naapuri siemailee.

Naantali on ”Suomen aurinkoisin paikkakunta”. Siksi aurinkoa kunnioitetaan asuntomessutaloissa niin kuin Lounatuuleen olisi talojen lisäksi heitetty tuntematon shintolaisuuden lahko.

Tätä terassien määrää! On katettuja terasseja, katto­terasseja, isoja terasseja, tosi isoja terasseja, salaterasseja, pikkuterasseja, moniosaisia terasseja, puolikatettuja terasseja, kattamattomia terasseja, lasiterasseja, atriumpihoja, suomen kielessä pitäisi olla satoja sanoja terassille.

Mikäs on terassilla istuskellessa, kun on aurinkoinen kesääääää Onnelassa! Terassit ovat käteviä ja monitoimisia, niillä voi ottaa aurinkoa, siemailla Volter Kilpeä, opettaa lasta konttaamaan, kontata itse, hyväillä uusia perunoita, grillata, syödä, tanssia, järjestää illallisia ja juhlia ja tupaantuliaisia ja ristiäisiä ja lakkiaisia ja pikkulinnun hautajaisia ja juhlia, juhlia, juhlia ja, no, nyt maistuisi viski, kun kaikista näistä juhlista jäi putki päälle.

Luonto

Lounatuuli on luontoa kunnioittaen rakennettu asuin­alue, ja kivaltahan se luonto täältä terassilta näyttää, sisälläkin kaikki on toistaiseksi – lupaan rakas, että aina on! – niin täydellistä, uutta, samaan aikaan näyttävää ja huomaamatonta, kun sieltä puuttuvat luontoon kuuluvat hankaluudet, virheet, poikkeamat ja yllätykset niin, että talo Lounatuulessa on kodin sijasta pikemminkin lomakohde, todellakin ansaittu, ja lomakohteissa, no, niissä siemaillaan, etenkään jos muuta ole kuin luonto, meri, tuul… SWIIIISH-SPLÄTS!

Ei ollut ensimmäinen kerta! Luonnolla on ikävä tapa tunkea itsensä sinne, missä sitä ei kaivata. Niin kuin loputtomiin ikkuna-, terassi- ja paviljonkilaseihin, joihin luonto heijastuu, ja lintu lentää kohti sekä itseään että päättymätöntä luontoa ja aamuisin terassin lattia on epäsiisti joukkohauta.

Ja kauanko voi merta tai metsikköä tuijottaa ennen kuin se on nähty? Kuinka paljon sielu voi tyyntyä ennen kuin se on kuollut?

Yleisen käsityksen mukaan loputtomiin. Meri antaa aina uutta, koska olennaista ei ole meri vaan se, joka meren kokee: meri tyynnyttää, meri tuo rauhan sieluun, meri voimaannuttaa, meri lohduttaa, meri maistuu Chablis’n kanssa, meri suhteuttaa, merta katsellessa ajatukset lentävät, huolet katoavat, maailma asettuu paikoilleen, nyyyyyyyyt on hyvä.

Sitten on ihmisen luonto, jonka koelaboratorioita asuntomessualueet ovat.

Ihminen

Kokonaiskuvallisesti Lounatuulen alue palautuu kahteen populaarikulttuuristakin tuttuun tapaa elää.

Ensimmäinen on amishien ja mennoniittojen kaltaiset tiiviit uskonnolliset yhteisöt, joissa pyritään noudattamaan yksinkertaisempaa, valtakulttuurista poikkeavaa elämäntapaa. Lounatuulessa yksinkertainen elämä tosin näkyy vain yhdenmukaisessa, korkeamman tahon määräämässä arkkitehtuurissa ja sisustuksessa, omaa kirkkoakaan yhteisöllä ei ole, eikä sitä tarvitakaan, kun jokainen talo on oma kirkkonsa.

Toinen on USA:n 50- ja 60-luvun parinvaihtolähiöt, jotka ovat tulleet tällä vuosituhannella takaisin, ja Lounatuulessa parinvaihto on kuin kotiin astuisi, kun teidän vaimo herää meidän kotona ja minä herään teidän kotona, ja meillä kaikilla on näissä taloissa olo kuin omasta kodistaan heräisi.

Niin kuin useimmat asuntomessualueet Lounatuuli on kokeilu sosiaalisesta utopiasta, ja arkkitehtoninen yritys utopiaan on aina vedonlyömistä siitä, milloin ihminen muuttaa sen dystopiaksi.

Mitä tapahtuu, kun nelisenkymmentä toisilleen tuntematonta pariskuntaa, perhettä, yksinasuvaa, vihreää, vasemmistolaista, kokoomuslaista, rasistia, heteroa, homoa, sukupuoli ei tosiaankaan oo binääri homma, uskovaista, sadomasokistia, hysteerikkoa, flegmaatikkoa, militanttia, ateistia ja yksi vaari heitetään samaan aikaan asuntoalueelle, joka on Hitchcockin Takaikkunan luuppi.

Satakunta toisilleen tuntematonta ihmistä vierekkäin, loputtomat terassit, ihmisen luonto. Jänniä kohtaamisia luvassa! Kerrostalossa kuulemme vain naapurin äänet, lähekkäin rakennetuissa terassitaloissa ei voi välttyä naapurin kasvoilta, ja kas, nyt ne irvistävät, ja niitä vastapäätä ovat toiset kasvot, ja niiden kasvojen suu, se on väsymätön.

Ja – ihan totta! – tuota terassien määrää, ei sitä voi tuhlata pelkkään istuskeluun.

Musiikkilaitteetkin on hankittu ulos, ja kuka nyt ei haluaisi kuulla, kun tässä tuttavaperheen kanssa grillataan – vegaaninaapuri, soooori, oma oli valintas! – ja luukutetaan Popedan Lihaa ja perunaa, myöhemmin saatte kuulla sen yhteislaulunakin.

Ja ne grillaajien naapurit, ihme miesprinsessat, ne olivat rakennuttaneet jättiterassin vain siksi, että siellä voisi järjestää joogameditaatioleirejä, voisitteko laittaa musiikkia hiljemmalle, rasvan käry haittaa meditointia, ”En kaipaa vierelleni prinsessaa!/ Mä tiedän, ongelmia niistä saa!/ Usko pois että onnellinen olen vaan!/ Kun saan lihaa ja perunaa!”.

Ei niin, että urkkisin naapureita, en tietenkään, mutta vastapäisen talon asukkailla näyttäisi rakas olevan huomattavasti virkeämpi ja sanoisiko spontaanimpi seksielämä kuin meillä, eilenkin tekivät sen terassilla, tule kulta tähän, niin jutellaan… mitä… etkö sä voi olla edes yhtä keskustelua juomatta?

Jos yksi väärinkäsitetty lauseenpätkä synnyttää vihan sosiaa­lisessa mediassa, jos toisen leivänsyönnin äänet junassa ajavat huutamaan yleisönosastoon, mitä kaikkea voi aiheuttaa naapurin ryhmäjooga, liha ja peruna, väärinajoitettu sarjaorgasmi tai luonnevikainen koira, joka saa kävellä vapaana kuin kauhuelokuvassa, kun aitojakaan tänne ei ole pystytetty?

Kun uhriutuminen ja sietokyvyn vähyys ovat nousseet tavoiteltaviksi eettisiksi asenteiksi, eläminen Lounatuulen tapaisissa pseudoyhteisöissä johtaa helposti pihaparlamentteihin, hätäkokouksiin, avoimiin ja suljettuihin someryhmiin, jokaisen asukkaan vartijaroolitukseen ja kaikkialta kuuluvaan supatteluun ihmisluonnon omana äänenä.

Uudet rakennukset ovat yksinkertaisia ja helppoja: yhdistelmä insinööritaitoa ja imitaatiota. Uudet asuinalueet ovat huomattavasti monimutkaisempia ja vaikeampia hallita. Tässä voi olla eräs syy siihen, miksi yhä useampi kokee mielekkääksi viettää talvetkin asuntovaunussa tai paketti­autossa. Elämä on parhaimmillaan nopea tapa päästä pakoon sekä ihmisiä että valintojaan.

Messujen huolella rakennetusta täydellisyyden hetkestä saa varmasti ideoita mutta vielä enemmän voimaa.

Asuntomessut

Erään Lounatuulen talon parivuoteen yöpöydälle on aseteltu paksu kirja ja sen päälle lukulasit. Kirja on Volter Kilven 900-sivuinen romaani Alastalon salissa, joka kertoo kuudesta tunnista, kun saaristolaiskylän miehet kerääntyvät vähän juttelemaan parkkilaivan rakentamisesta. Kirjassa on sivun mittaisia virkkeitä, tajunnanvirtaa ja näkökulmien vaihtoja, joku haluaa selkeästi kiteyttää yhteen sisustusesineeseen jotain olennaista Lounatuulesta.

Asuntomessut ja venemessut ovat messuista syvällisimpiä. Ne tarjoavat unelmia, pohdintaa siitä, voiko noin elää, pitäisikö meidän, miksi ei, miksi, Volter Kilpi whaaat.

Naantalin asuntomessuille odotetaan sataatuhatta kävijää, mikä tuntuu vaatimattomalta suhteessa kaikkeen siihen, mitä Asuntomessuilta saa. Asuntomessut kannustavat toivoon, olisipa isot ikkunat, tai tyytyväisyyteen, onneksi ei ole. Parhaimmillaan ne saavat aikaan jo pois ajaessa keskustelun siitä, miten elää, miksi, mitä on onni, millaisten seinien sisällä haluaisit kulta kuolla.

Totta kai asuntomessutkin ovat muuttuneet 50 vuodessa uudistajasta rakennusliikkeiden esittelytilaisuudeksi, mutta niin olemme me kaikki muutkin, ihmisluonto nyt vain on sellainen, että muiden tulisi pysyä neitseinä, kun itse makaa alasti yhä uusissa asennoissa käytettynä kauppatavarana.

Asuntomessuilla kaikki on nähtävissä ja ymmärrettävissä. Ei ole moottoreita, erityisspeksejä, hevosvoimia, hämäriä numeroita hahmotettavaksi. Kaikki on silmien edessä, ja kun katsoo kyllin kauan, kaikki muuttuu jatkuvasti kiinnostavammaksi.

Messujen huolella rakennetusta täydellisyyden hetkestä saa varmasti ideoita mutta vielä enemmän voimaa.

Kotona odottaa piha, jonka nurmi pitäisi leikata, teipillä korjattu aita, takapiha on täynnä turhaa paskaa, joka ei mahdu minnekään, saunan uuden suihkuhuoneen kaato on tehty päin helvettiä, ikkunanpuitteet rapisevat maalista, ovenkahvat tippuvat lattialle. Lohduttavaahan se on, koti, joka on asukkaidensa näköinen, kun meitä vaivaa selkäkipu, kihti, vatsassa odottava pommi, polvet eivät kestä, pää ei jaksa. Jos asuisi tällaisessa täydellisessä talossa, täytyisi tehdä jotain itselleenkin, mutta sitten olisi tämän talon näköinen ihminen, näin on parempi.

30 euron pääsylippu on hintansa arvoinen kaikesta tästä. Lippu on reilun kympin kalliimpi kuin Kirjamessuilla, mutta niistä ei saa kuin muistutuksen, että mikään ei muutu; että edelleenkin jatkaa valehtelua itselleen ja muille. Siksi niiden yhteydessä on usein viini- ja ruokamessut: nousuhumalassa tai vatsa täynnä ei niin jaksa välittää valheistaan, historia on täynnä läskejä juoppokirjailijoita sitä todistamassa.

Asuntomessuilla ei valehdella itselleen, siellä katsotaan vakavissaan mahdollisiin maailmoihin. Koska nykyhipit ovat paitsi laiskoja myös autottomia, Asuntomessut on tapahtuma ironian tuolla puolen, täällä ei liian tarkkaan valittujen silmälasien takaa naureskella toisten valinnoille.

Suomessa on järjestetty asuntomessuja vuodesta 1970. Jokaisen asuntomessualueen kuuluisi olla Unescon suojeltava maailmanperintökohde dokumentoimassa haaveiden, pettymysten, minäkuvien, yksilöllisyyden ja aikakäsityksen historiaa pohjoisen arjessa.

Artikkelia varten tutustuttiin yheksään messujen yhteensä 37 kohteesta.

Kirjaudu ja lue
Haluatko lukea koko jutun?
Voit jatkaa lukemista kirjautumalla palveluun. Lukeminen on maksutonta.
Kommentoi »