Muistisairaus ei anna automaattisesti lupaa perusoikeuksien rajoittamiseen – Asiantuntijan mukaan suurin osa ongelmista ratkeaisi lievemmillä keinoilla
Myös ikääntyneellä muistisairaalla on itsemääräämisoikeus, jota voidaan rajoittaa vain erittäin pätevistä syistä. Usein omaiset eivät tiedä, että laki ei salli heidän estää muistisairaan vapaata liikkumista tai puhelinsoittoja.
Aikuisen itsemääräämisoikeutta pidetään luovuttamattomana – paitsi silloin, kun ikääntynyt omainen sairastuu muistisairauteen.
– Emme kuitenkaan voi päätellä mitään ihmisen päätöksentekokyvystä tai oikeudellisesta toimintakyvystä korkean iän ja muistisairausdiagnoosin perusteella, sanoo vanhuusoikeudesta väitellyt tohtori Henna Nikumaa.
Nikumaalla on kokemusta käytännön hoitotyöstä. Hän ymmärtää omaisten huolen, kun muistisairaan asioihin ei voida puuttua itsemääräämisoikeuden takia. Itsemääräämisoikeus on kuitenkin perusoikeus, ja perusoikeuksia voidaan rajoittaa vain laissa säädetyin perustein. Nämä perusteet puuttuvat vanhustenhuollosta. Lakia itsemääräämisoikeudesta on valmisteltu pitkään.
– Toistaiseksi toimintaohjeita voi hakea erityisesti eduskunnan oikeusasiamiehen ratkaisuista. Jos mikään lievempi keino ei riitä, voidaan henkilön perusoikeuksia rajoittaa, kun kaksi ehtoa täyttyvät yhtä aikaa: henkilö ei itse ymmärrä ratkaisunsa, päätöksensä tai valintansa merkitystä ja seurauksia ja henkilön toiminta tai toimimatta jättäminen vaarantaa vakavasti hänen tai muiden ihmisten terveyden, turvallisuuden tai omaisuuden.
Rajoitustoimet voivat olla mahdollisia ympärivuorokautisen asumispalvelun yksiköissä, joissa niitä pystytään valvomaan koko ajan. Kotihoidossa niitä ei voida käyttää lainkaan.
”Onko kokeiltu sängyn laskemista lattiatasoon tai patjan siirtämistä lattialle?”
Lainsäädännön puuttuminen aiheuttaa pulmatilanteita hoivakotiarjessa. Perustuslain mukaan henkilön liikkumista ei saa rajoittaa ilman lakisääteistä perustetta. Siten hoitaja rikkoo lakia joka kerta, kun hän lukitsee hoivakodin ulko-ovet estääkseen vanhuksia lähtemästä yön selkään.
– Samanaikaisesti yhtä totta on se, että tietenkin hoitajan on asiakkaan suojaamiseksi tehtävä niin, jos edellä mainitut kaksi ehtoa täyttyvät tuossa tilanteessa, Henna Nikumaa toteaa.
Hän kehottaa hoitohenkilökuntaa aina ensin punnitsemaan, voidaanko ongelmatilanne ratkaista muutoin kuin perusoikeuksia rajoittamalla. Hoivakodeissa nostetaan usein sängynlaitoja ylös, etteivät asukkaat putoa lattialle.
– Onko silloin jo kokeiltu sängyn laskemista lattiatasoon tai patjan siirtämistä lattialle? Kaikki lievemmät keinot on kokeiltava ennen laitojen nostamista, koska kyse on perusoikeuksien rajoittamisesta. Se ei ole pieni juttu.
Nikumaa muistuttaa, ettei edes lääkäri voi antaa varsinaista lupaa perusoikeuksien rajoittamiseen, vaikka hoitajat ja omaiset saattavat niin luulla.
– Lääkäri voi tehdä lääketieteelliseen arvioon perustuvan päätöksen, että asukas voidaan esimerkiksi sitoa tuoliin ruokailun mahdollistamiseksi, jos se on hänen terveytensä kannalta välttämätöntä. Lupaa lääkäri ei voi antaa, ja hoitajat joutuvat joka kerta pohtimaan asian erikseen.
Nikumaa uskoo, että yhdeksän kymmenestä ongelmatilanteesta voitaisiin hoitaa ilman perusoikeuksiin puuttumista. Tärkeimpiä keinoja on asukkaan omannäköisen elämän tukeminen myös hoivakotiympäristössä.
Nikumaa kertoo Orvokista, joka rynkytti ahdistuneena hoivakodin muiden asukkaiden ovia. Lopulta hoitohenkilökunta päätti selvittää, mitä sanomaa, tunnetta tai tarvetta Orvokki käytöksellään viesti. Naisen vanhaa naapuria haastattelemalla paljastui, että Orvokilla oli ollut rakas kissa, jolle hän oli joutunut jatkuvasti avaamaan ovea. Näin Orvokin niin sanottu käytösoireilu sai merkityksen. Hoivakotiin hankittiin kaksi kissaa, joita hoitaessaan Orvokki rauhoittui.
– Näin vältyttiin Orvokin perusoikeuksien rajoituksilta, kuten kemialliselta sitomiselta eli liikkumattomaksi lääkitsemiseltä. Orvokin omannäköisen elämän tukeminen vaikutti kaikkien muidenkin hyvinvointiin.
Kotona asuvan muistisairaan huolestuneet läheiset saattavat kiinnittää hänen takkiinsa salaa gps-paikantimen tai estää häntä soittamasta puhelimella. Tämä on laitonta, ellei henkilö kykene antamaan suostumustaan puuttua tällä tavoin yksityisyydensuojaansa.
Edes oman perheen jäsenillä ei ole automaattista oikeutta hoitaa muistisairaan talousasioita, vaan siihen tulee olla asianmukaiset valtuudet. Jos läheinen on huolissaan muistisairaan raha-asioista, hänen kannattaa tehdä holhousviranomaiselle eli Digi- ja väestötietovirastolle (DVV) ilmoitus edunvalvonnan tarpeesta. DVV:n täytyy selvittää, vaarantuuko henkilön taloudellinen etu vakavasti ja kykeneekö hän huolehtimaan raha-asioistaan.
Edunvalvonnan voi välttää, kun tekee etukäteen edunvalvontavaltuutuksen valitsemalleen henkilölle. Siihen voi kirjata myös hoitoa ja hoivaa koskevia asioita.
– Potilaan yhteyshenkilöksi merkitseminen ei tarkoita valtuuksia päättää potilaan asioista, Nikumaa sanoo.
”Mitä useampi elinvuosi on takana, sitä enemmän on tietoa ja viisautta.”
Jos läheinen huolestuu kotona asuvan muistisairaan ruokailusta, peseytymisestä tai lääkehoidosta, Henna Nikumaa suosittelee tekemään huoli-ilmoituksen hyvinvointialueelle. Sosiaali- tai terveydenhuoltoalan ammattilaisen tulee tällöin tehdä palvelutarpeen arviointi.
– Suomessa ei ole sellaista lainsäädäntöä, että voisimme pakottaa aikuisen ihmisen ottamaan vastaan kotihoidon palveluja. Useimmiten läheisten suostuttelu kuitenkin auttaa.
Aivan viimeisiä keinoja ovat poliisin virka-apu tai lääkärin laatima M1-lähete tahdosta riippumattomaan psykiatriseen hoitoon.
Sairaudentunnottoman muistisairaan oikeudellisen toimintakyvyn arviointi voi olla vaikeaa. Pelkkä omituinen käytös ei ole syy rajoittaa itsemääräämisoikeutta: jokaisella on oikeus syödä joka päivä aamupalaksi suklaata tai kulkea kaupungilla pyjamassa.
– Itsemääräämiskyvyn arviointi tapahtuu kolmella kysymyksellä: Ymmärtääkö henkilö ratkaisunsa, päätöksensä tai valintansa seuraamukset ja merkityksen? Tekeekö hän tietojensa perusteella tai niistä huolimatta itsenäisen päätöksen? Osaako hän viestiä sen? Viestimisen ei tarvitse olla kirjallista tai suullista, vaan valintansa voi kertoa vaikkapa kuvakorttien avulla.
Ikääntyneen muistisairaan arvo ei vähene hänen kykyjensä ja taitojensa hiipuessa. Nikumaa pitää vanhenemista ennen kaikkea kunnia-asiana ja etuoikeutena.
– Mitä useampi elinvuosi ihmisellä on takana, sitä enemmän hänellä on tietoa ja viisautta.
Asiantuntija: vanhuusoikeuden tutkijatohtori Henna Nikumaa, Itä-Suomen yliopisto.
