Olemme perheeni kanssa road tripillä Yhdysvaltojen länsiosassa. Taaksemme on jäänyt esimerkiksi viiniharrastelijoiden ­suosima Napa Valley ja henkeäsalpaavan kaunis ­Yosemiten kansallispuisto. Tämän päivän agendalla on kuitenkin Pohjois-­Amerikan matalin kohta: Death Valley eli ­Kuolemanlaakso.

Keräämme tavaramme motellista, syömme aamu­palaksi vohveleita kertakäyttölautasilta ja ahtaudumme vuokra-­autoon. Ajamme kohti kuivaa aavikkoa. Onneksi autossa on ilmastointi: ­lämpömittarin lukemat kohoavat jo aamulla suomalaiselle epämukaviksi.

Muutaman tunnin jälkeen lähestymme kohdetta. Kuolemanlaaksossa ei juuri ole majapaikkoja, ja aiommekin ehtiä illaksi Las Vegasiin. Ilma kuumenee 44 asteeseen, ja jo autosta nouseminen huoltoasemalla on tuskaista.

Tie kaartelee kohti laakson pohjaa. Kaikki vehreä kasvillisuus on kadonnut, ympärillä on pelkkää erämaata ja muutamia kitukasvuisia pensaita ja puita. Voisi helposti kuvitella, että täällä kuvattaisiin Marsiin sijoittuvia elokuvia.

Ostamme taukopaikalta jäätelöt, jotka on pakko syödä ennätysvauhtia: lämpötila laakson pohjalla on jo melkein 50 astetta. Ulkona on vaikea olla.

Katselen kaukaisuuteen kohti Kuolemanlaakson reunaa. Edessä näkyy jokin pilvi. On kuin iso auto olisi ajanut hiekalla ja nostanut ilmaan hiekkapölyä. Ilmiö on niin kaukana, etten saa parempaa käsitystä tilanteesta vaikka kuinka siristelen silmiä. Huomautan asiasta isälleni, joka toimii kuskina, mutta hänen mielestään asiasta ei kannata huolestua.

Jatkamme matkaamme. Pilveä lähestyes­sämme käy ilmi, että kyseessä on hiekkamyrsky. Edessämme on vähintään sata metriä korkea ja useita kilometrejä leveä puhuri, jossa hiekka lentää hurjalla vauhdilla ympäriinsä.

Isä hidastaa auton vauhtia. Olemme edenneet jo niin pitkälle, ettemme ehtisi muuta reittiä Las Vegasiin tämän päivän puolella.

Päätämme ajaa myrskyn lävitse.

Huristamme eteenpäin, ja pilvi kietoo meidät syleilyynsä. Se on niin tiheä, että ulkona on yhtäkkiä hämärää. Lentävä hiekka saa kaiken näyttämään oranssinharmaalta. Vauhti on pakko tiputtaa lähelle kävelynopeutta.

Näkyvyys on erittäin huono, korkeintaan metrin tai kaksi. Isä ei näe tien reunoja ja pyytää äitiäni katsomaan sivuikkunasta, olemmeko edelleen tiellä.

Tiedän, että mikäli automme hajoaa nyt tai tapahtuu jotakin vastaavaa, apua ei ole lähimaillakaan. Jos joutuisimme pysähtymään, emme voisi nousta autosta: hiekkapuhurista saisi kokovartalokuorinnan. Toisaalta emme voisi jäädä autoonkaan. Siitä tulisi jo muutamassa minuutissa kuuma kuin sauna.

Ilmastointi on pakko sulkea, ettemme joudu ­hengittämään hiekkapölyä. Tilanne on tukala. Myrskylle ei näy loppua.

Vähitellen alkaa vaikuttaa siltä, että hiekka­pilven hämärä heikkenee. Viimein edessä näkyy pilven raja. Olemme – ihme ja kumma – selvinneet autollamme hiekkamyrskyn läpi.

Nauran onnesta, kun kuolemanpelko hälvenee. Helpotuksen tunne saa meidät kaikki hymyilemään. Ehdimme Las Vegasiin hyvin illaksi, ja pystymme siellä jo naureskelemaan ajoreissullemme. Luonnonvoimien kanssa ei ole leikkimistä. n

Tapahtuiko sinulle reissussa jotain tarinan arvoista? Kirjoita siitä noin A4-arkin mittainen juttu ja lähetä teksti osoitteeseen ­mondo@a-lehdet.fi. Julkaistusta jutusta maksetaan pieni palkkio.