Mika Hämäläinen oli alkoholisti, joka lopetti juomisen tultuaan uskoon – Toimittaja Manu Marttinen halusi tietää, miten moinen voi olla mahdollista

”Mitenkäs se uskoontulo oikein tapahtuu?”

Mika Hämäläinen istui syksyllä 2021 Vantaan Martinlaakson seurakunnan ylläpitämässä kristillisessä Toivon pysäkki -katukahvilassa. Hänen seurassaan oli kaksi seurakunnan vapaaehtoistyöntekijää, joille Hämäläinen esitti kysymyksen.

”Minä haluan tulla uskoon. Mitä me nyt teemme?”

Kuopiossa syntynyt Hämäläinen, 51, on Vantaan Korsossa asuva Helsingin kaupungin työntekijä, jonka elämää alkoholi on hallinnut. Ensin nuoruuden viikonloppujen hauskanpitojuomisesta kasvoi pakkomielle ja lopulta alkoholi hallitsi Hämäläisen koko elämää.

Hän sai avopuolisonsa kanssa kaksi lasta jo alle 20-vuotiaana, mutta ne ainoastaan hidastivat alkoholinhuuruista kierrettä. Hämäläinen ei lopettanut juomista, mutta ei juonut lastensa nähden.

Vuonna 2000, eron jälkeen, 26-vuotiaana hän muutti töiden perässä Kuopiosta Vantaalle ja asettui Korsoon asumaan. Lapset jäivät Kuopioon. Perheenisästä tuli viikonloppuisä, josta alkoi hiljalleen muotoutua jonkinlainen Vantaan Irwin Goodman, paikallisen baarin karaokeisäntä, juopuneiden asiakkaiden viihdyttäjä, esijuoppo ja “Korson sheriffi”, jolle kaikki tarjosivat alkoholia, ja joka ei koskaan siitä kieltäytynyt. Päivätöidensä ohella hän oli myös satunnainen laulaja, bänditilavuokraaja, keikkamyyjä ja useamman pienen tai aloittelevan yhtyeen manageri.

Vuoteen 2014 asti Hämäläisellä oli hyvä ja ammatillisesti vaativa työpaikka Finnairilla lentokoneiden jarru- ja pyörätarkastajana. Juomisen aiheuttamilla ongelmilla oli osuutensa esihenkilöiden päätöksessä, kun hänen työnsä päättyivät yt-neuvotteluissa, joissa sadat muutkin saivat potkut.

Potkujen jälkeen säännöllisten töiden tilalle tuli hanttihommia ja lisää vapaa-aikaa, joka pyöri entistä enemmän alkoholin ympärillä. Lisäksi hän käytti silloin tällöin myös amfetamiinia. Päihteiden aiheuttamia ongelmia hän pyrki vastaavasti taltuttamaan masennuslääkkeillä.

Asunto lähti alta maksamattomien vuokrien takia. Ongelmat pahenivat entisestään, kun hänellä havaittiin samoihin aikoihin syöpä, joka onneksi hoitui pienellä leikkauksella. Krooniset kivut kuitenkin jäivät, ja niitä hän lääkitsi alkoholilla. Syöpähoitojensa aikana hän joutui muuttamaan äitinsä luokse Järvenpäähän asumaan, ja yritti siellä päästä irti juomisesta. Muutaman kuukauden kuiva jakso ei elämän suuntaa muuttanut, vaan sama ralli jatkui, kun oma asunto taas löytyi.

Erittäin kostean kesän 2021 jälkeen Hämäläinen heräsi elokuiseen maanantaiaamuun poikkeuksellisen huonovointisena.

Koronan takia monet arkea rytmittäneet puuhat olivat jääneet vähemmälle ja tilalle tuli lähinnä lisää aikaa juopotella. Sen aikaiset omakotitaloalueen talonmiehen tehtävät hän pystyi hoitamaan lähes missä kunnossa tahansa.

Jos päivystyspuhelin ei pirahtanut, oluttölkki sihahti auki. Välipäiviä juomisesta ei enää ollut, vaan hän oli koko ajan joko humalassa tai krapulassa.

Tällä kertaa krapula kuitenkin tuntui niin kammottavalta, ettei Hämäläinen enää uskonut selviävänsä siitä. Hän katseli ulos ikkunasta ja karjui Jumalalta apua pahaan oloonsa. Hän suunnitteli itsemurhaa ja mietti vaihtoehtoja: hirttäytyäkö, hypätäkö alas jostain vai laittaako autoon kaasua?

Ensin pitäisi kuitenkin käydä Alkossa hakemassa rohkaisua ja suunnitella itsemurhaa vielä huolellisemmin.

Hän alkoi kertomansa mukaan nähdä näkyjä, joissa liekit loimottivat hänen jaloissaan ja edessä näkyi kivinen tunneli. Hämäläinen ajatteli, että hän on matkalla helvettiin. Hän meni paniikkiin ja Alkoon lähtemisen sijaan soitti hätäkeskukseen. Ambulanssi vei hänet Peijaksen sairaalaan ja hän päätyi psykiatriselle osastolle kolmeksi päiväksi.

Sairaalahoidossa pahin krapula hellitti ja Hämäläinen sai juomaputken poikki, mutta alkoholismi ei tietenkään kadonnut mihinkään. Lääkkeiden ja muun hoidon turvin hän olisi saattanut pysyä raittiina jonkin aikaa, mutta ennen pitkää jääkaappi olisi taas täyttynyt taas oluella ja siiderillä. Hän ymmärsi päätyneensä syöksykierteensä alimmalle tasolle, ja sieltä pitäisi päästä pois.

Rakas Herra Jeesus. Tiedän, että olen syntinen ja että tarvitsen anteeksiantoa Sinulta. Uskon, että kuolit puolestani syntieni tähden. Kutsun Sinut nyt sydämeeni ja elämääni. Turvaudun Sinuun Vapahtajana ja haluan seurata Sinua Herranani. Jeesuksen nimessä, Aamen”.

Synkästä maanantaiaamusta oli kulunut noin kolme viikkoa. Hämäläinen istui Toivon pysäkin pöydässä kahden vapaaehtoistyöntekijän kanssa ja oli niin nöyrä kuin 47-vuotias mies vain voi ikinä olla.

Toivon Pysäkki on kansainvälisen kristillisen organisaation One Wayn lähimmäistyön katukahvila Vantaan Martinlaakson juna-asemalla. Pysäkin vapaaehtoistyöntekijät pyrkivät auttamaan ihmisiä, joille kristinuskon asiat ovat kaukaisia tai uusia.

He rukoilivat yhdessä. Hämäläinen toisti Syntisen rukouksen sanasta sanaan vapaaehtoistyöntekijöiden kanssa ja haaveili saavansa yhteyden Jumalalaan.

Syntisen rukouksen lukeminen on osa uskoontuloa. Sen tarkoitus on auttaa ihmistä uskonelämänsä alkuun. Uskoontulo edellyttää rukouksen sanoman kyseenalaistamatonta uskomista ja sitä, että tunnustaa olevansa syntinen ja tarvitsevansa anteeksiantoa.

Juuri anteeksiantoa Hämäläinen koki tarvitsevansa. Anteeksiantoa “syntisestä elämästä ja haureudesta”, kuten hän itse alkoholin kyllästämää elämäänsä kuvailee, sekä kaikesta muusta pahasta, mitä hän oli viinapäissään tehnyt muille ja itselleen. Hän halusi uuden mahdollisuuden.

Hämäläinen koki, ettei hänellä ollut muita vaihtoehtoja. Joko hän nyt tulee uskoon tai tekee itsemurhan.

Hämäläinen valitsi elämän ja uskoon tulon, mutta miten uskoon tullaan? Sitä hän mietti ja kyseli asiasta seurakunnan työntekijöiltä. Miten se tapahtuu? Riittääkö rukoilu vai pitääkö tehdä jotain muutakin?

Hämäläinen oli jo monesti ennen Toivon pysäkille päätymistään miettinyt “iänkaikkisuusasioita”. Hän oli jutellut hengellisistä kysymyksistä entisen Finnairin-työkaverinsa, uskossa olevan Vesan kanssa. Juuri Vesalta hän sai vinkin Toivon pysäkistä.

Seurakunnan ihmiset tietävät kokemuksesta, että uskoon tulemista tavoitteleva ei tule kirkkoon hyvänä päivänään, vaan on usein elämänsä pahimmassa alhossa. Juuri sellaisessa Hämäläinenkin oli ja koki olevansa riittävän rikkinäinen saadakseen yhteyden Jumalaan.

Hämäläinen oli kuitenkin uskonasioissa ummikko. Hänen vanhempansa kuuluivat monen suomalaisen tapakristityn tavoin kirkkoon, mutta kotona ei koskaan puhuttu uskonasioista. Nuoruusvuosina vain koulun uskontotunnit olivat antaneet kosketuksen aiheeseen.

Hämäläisen kanssarukoilijat olivat hieman epätietoisia, mitä Hämäläisen pitäisi tehdä uskoon päästäkseen. He näkivät Hämäläisen väsyneestä ja juomisen kuluttamasta olemuksesta, että hän on riittävän rikkinäinen ja nöyrä, että Jumala vastaisi hänelle, mutta mitä vielä pitäisi tehdä. He jatkoivat rukoilemista.

Hetken päästä Hämäläinen tajusi jotain oikeasti tapahtuvan. Hänen kuvailunsa mukaan hänen olonsa keveni, kuin hänen sisällään olisi laitettu valot päälle.

– Sisääni tulvahti lämpö, jota voisin kuvata vaikka Jumalan rakkaudeksi. Tajusin, että minusta lähti viinapiru pois, Hämäläinen sanoo.

Kun Hämäläinen palasi kahvilasta kotiinsa, hän havahtui johonkin ennen kokemattomaan: hänen ei tehnyt enää lainkaan mieli alkoholia.

Hämäläinen istuu Korson keskustassa sijaitsevassa Rodeo Stake Housessa ja valittelee hieman väsymystään. On tammikuun alku ja vuodenvaihteen runsaiden lumisateiden takia hän on monena yönä peräkkäin joutunut lähtemään hälytyskeikalle Helsingin kaduille lumia auraamaan.

Vähän väsyttää, mutta se ei häntä haittaa, sillä elämä on mallillaan. Hän kertoo kiittävänsä Jumalaa joka aamu: enää ei tarvitse olla ravintoissa ja juoda. Kuiville päästyään hän kokeili jatkaa “Sheriffin” elämää ja karaokeiltojen isännöimistä selvin päin, mutta huomasi pian sen olevan mahdotonta. Hän käyttäytyi baarissa muita kohtaan korrektisti ja kohteliaasti, ehkä ensimmäistä kertaa elämässään, mutta ihmiset ympärillä sanoivat hänen olevan sekaisin. Tuttu baarimikkokin kannusti juomaan, jotta Hämäläinen olisi taas hauska oma itsensä.

Hämäläinen on elänyt uutta elämäänsä nyt reilut kolme vuotta. Entisen elämän tilalle on tullut Raamatun lukemista, hengellisen musiikin kuuntelua, ulkoilua, seurakuntatyötä, uusi kaveripiiri ja ystäviäkin sekä ruoanlaittoa, kotityötä ja tietenkin rukoilua. Hän laulaa seurakunnan yhtyeessä ja tekee uutta musiikkia seurakuntalaisista koostuvan bändin kanssa. Myös työt Helsingin kaupungilla sujuvat, kun krapula ei vie voimia eikä humala yöunia. Uusimpana harrastuksenaan hän on aloittanut vesijuoksun.

Sisäinen muutos on merkittävästi suurempi kuin muutokset arjessa. Hän kertoo olleensa aiemmin negatiivinen, kriittinen, katkera, kateellinen, ylpeä ja täynnä vihaa. Ne tuntemukset ovat poistuneet ja tilalle on tullut kaikkea muuta: rakkautta, iloa, rauhaa, itsehillintää, sävyjä, ymmärrystä ja tervettä järkeä.

Alkoholin lisäksi hänen elämästään ovat poistuneet elokuvat, jotka sisältävät väkivaltaa tai erotiikkaa. Myös uutisten seuraaminen on jäänyt vähemmälle. Hämäläinen ei halua pilata mieltään uutisilla, koska ne lähinnä ahdistavat, ja koska kaikki oleelliset uutiset on hänen mukaansa jo kerrottu.

– Minun uutiset ovat Raamatussa. Sieltä näen, miten asiat tulevat menemään. Historia todistaa sen ja minä keskityn elämään tässä ja nyt.

Myös kristinuskon ja tieteellisen maailman ikuisuusväittely maapallon synnystä on saanut Hämäläisen heittämään tiedeihmisten alkuräjähdysteorian romukoppaan. Tilalle on tullut Raamatun luomiskertomus.

Maallikolle uskoontulo kuulostaa ihmelääkkeeltä. Kuka ei haluaisi päästä irti alkoholista, jos se hallitsee elämää, ja saada tilalle rauhaa, iloa ja vastaukset eksistentiaalisen tyhjyyden kokemusta koskeviin kysymyksiin.

Alkoholismi on vakava sairaus, mutta uskoon tulemalla siitä näyttää pääsevän irti kuin sormia napsauttamalla. Hämäläinen tietää, että ei-uskovien on vaikea ymmärtää uskoon tulon aiheuttamaa muutosta, jos ei ole itse kokenut vastaavaa. Hämäläisen mukaan olennaista on nöyrtyminen.

– Minä tulin sellaiseen pisteeseen elämässäni, että en olisi pärjännyt ilman Jeesusta. Jos joku muu tekee samalla tavalla kuin minä, eikä mitään tapahdu, niin en osaa sanoa, mistä se johtuu. Tätä on seurakunnassa usein pohdittu, eikä sitä kukaan oikein tiedä, mistä on kysymys.

Maallikon on myös vaikea hahmottaa uskoon tulon ja oman tahdonlujuuden välistä eroa. Alkoholismista irti pääseminen vaatii erityisen paljon tahdonvoimaa, ja siihen uskoon tullut ihminen vaikuttaa saavan ulkopuolista apua. Silti ihmisen jokapäiväiset valinnat ovat hänen omiaan: menenkö tänään baariin juomaan viinaa vai luenko Raamattua ja lähden kävelylle.

Hämäläinen on jutellut omasta uskoon tulosta monen alkoholistin kanssa ja tietää alkoholismin olevan sairaus, josta on mahdotonta kokonaan parantua. Juominen pitää lopettaa kokonaan. Kohtuukäyttö ei ole mahdollista, koska yksikin juoma voi palauttaa pitkäänkin kuivilla olleen alkoholistin takaisin viinakierteeseen. Hän on itse juonut uskoon tulon jälkeen vain lasin viiniä ja muutaman oluen, mutta kaikilla kerroilla hän on pystynyt jättämään juomisen vain yhteen juomaan ja palaamaan takaisin kotiinsa.

Ulkopuolisesta näyttää kuitenkin siltä, että Hämäläinen aloitti itse juomisen, ja itse hän sen myös lopetti. Hän itse lopulta valitsi tarttua Raamattuun ja päätti olla tarttumatta pulloon.

Hämäläinen ajattelee toisin. Juomisen hän toki aloitti itse, mutta lopettamispäätöstä hän ei tehnyt itse tai yksin. Hän kokee, että Jumala näki hänessä tarpeeksi rikkinäisen ihmisen ja antoi hänelle tarvittavat voimat lopettaa juominen. Toinen ihminen ei olisi voinut häntä enää auttaa.

Ulkopuolinen näkee päälle päin lähinnä juomisen lopettamisen, mutta Hämäläinen kokee muutoksen paljon suurempana. Uusiksi meni koko elämä: arvot, elämäntavat, käsitys hyvästä elämästä ja omasta itsestään. Nyt hän kokee olevansa arvokas ihminen, joka on saanut mahdollisuuden uuteen elämään.

Näin suuri muutos 47-vuotiaana kuulostaa lähes mahdottomalta kiepiltä. Hämäläinen näkee asian niin, ettei hän omalla päätöksellään muuttanut itseään ja ajatteluaan, vaan Jumalan rakkauden kokeminen pakotti hänet muuttamaan elämänsä suunnan myös käytännön tasolla. Arvot ja arki muuttuivat, koska niiden oli pakko muuttua. Arvot löytyivät Raamatusta ja uusi arki seurakunnasta.

Riippuvuuksista irti pääsemisen yhteydessä puhutaan usein siitä, että elämänmuutoksen tulisi kytkeytyä johonkin suurempaan muutokseen tai tavoitteeseen. Kannattaa lopettaa juominen, jotta tulisin onnellisemmaksi, kannattaa lopettaa tupakointi, jotta pysyisin terveenä ja säästäisin rahat vaikka lomamatkaan. Ja niin edelleen. Usein ihmissuhde voi olla tällainen suurempi tavoite: jos nyt en raitistu, menetän tämän rakkaan ihmisen.

Hämäläinen tietää tämän, mutta koki, että uusi rakkaus tai ihmissuhde olisi ollut vain hetkellinen apu. Elämässä tehdyt virheet painoivat ja ahdistivat niin paljon, ettei kumppanilta saatava rakkaus olisi tuonut riittävää voimaa muutokseen.

Ulkopuolelta on helppo ajatella myös näin: ihmissuhteesta ja uskosta toivotaan samoja asioita. Sitä, että on joku, joka rakastaa ja hyväksyy ja jota rakastaa. Voi olla, että Jumala on helpompi löytää kuin kumppani.

Hämäläisen näkökulma on jälleen toinen. Hänen mielestään vain toinen näistä rakkauksista oli kyllin voimakas.