Älypuhelinten epäiltiin jopa tuhoavan kokonaisen sukupolven – Tämä tiedetään sosiaalisen median vaikutuksista nuoriin

Alkuperäiseen englanninkieliseen The Atlanticin juttuun pääset tästä linkistä.

Viime kuun lopulla Yhdysvaltain korkein lääkintäviranomainen julkaisi virallisen varoituksen, jollaisia annetaan vain silloin, kun jokin kansanterveydellinen ongelma vaatii koko kansakunnan välitöntä huomiota. ”Lähes jokainen teini-ikäinen nuori Yhdysvalloissa käyttää sosiaalista mediaa”, julkaisussa todetaan, ”mutta siitä huolimatta meillä ei ole tarpeeksi näyttöä siitä, että se on heille riittävän turvallista”. Vastauksena Bidenin hallinto ilmoitti nimittäneensä uuden viranomaisten välisen työryhmän, jolle on annettu vuosi aikaa laatia lista toimintasuosituksia, joiden avulla pyritään suojelemaan lapsia verkossa.

Tämä saattaa olla lainsäädännöllinen ongelma suurille teknologiayrityksille ja se aiheuttaa hankaluuksia ainakin tiedotus- ja suhdetoiminnan näkökulmasta. Viime vuosina savukemetaforaa on alettu käyttää yhä useammin sosiaalista mediaa koskevassa keskustelussa: kaikki tuntuvat olevan sitä mieltä, että somealustat ovat vaarallisia ja aiheuttavat riippuvuutta, aivan kuten savukkeet. Nuoret jäävät koukkuun. Eräässä vuoden 2021 Yhdysvaltain kongressin kuulemistilaisuudessa, jossa käsiteltiin Facebookin vaikutusta nuoriin, senaattori Ed Markey esitti tämän rinnastuksen Antigone Davisille, joka on Instagramin emoyhtiö Metan varatoimitusjohtaja ja turvallisuusjohtaja. ”Facebook muistuttaa suuria tupakkayhtiöitä. Se tuputtaa nuorille tuotetta, jonka se tietää olevan haitallinen nuorten terveydelle, ja se tuputtaa sitä heille jo varhaisessa iässä”, sanoi demokraattista puoluetta edustava Markey. Vertaus tuntuu nyt entistä osuvammalta, koska se tuo mieleen lääkintäviranomaisen kuuluisan varoituksen vuodelta 1964, jossa todettiin, että savukkeet aiheuttavat todistetusti keuhkosyöpää.

Nämä kaksi ilmiötä ovat tietenkin täysin erilaiset. Kuten eräs aiempi lääkintäviranomainen huomautti, savukkeet tappavat ihmisiä aiheuttamalla hengenvaarallisia tauteja. Sosiaalista mediaa syytetään yhtä huolestuttavasta, mutta vähemmän suorasta vaikutuksesta: nuorten masennuksen ja itsemurhayritysten rajusta kasvusta viimeisen 15 vuoden aikana, mitä American Academy of Pediatrics ja muut merkittävät lääketieteelliset järjestöt ovat kutsuneet ”kansalliseksi hätätilaksi”. Yhdysvaltain tautikeskus CDC:n tuorein suuntauksia koskeva selvitys osoittaa, että ”jatkuvaa alakuloisuutta tai toivottomuutta” kokevien yläkoululaisten ja lukiolaisten osuus oli noussut 28 prosentista 42 prosenttiin vuosien 2011 ja 2021 välillä. Luvut tyttöjen ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen osalta olivat vieläkin karummat (57 ja 69 prosenttia vuonna 2021). Sosiaalinen media on ymmärrettävästi ollut yksi niistä paikoista, joista vanhemmat ovat etsineet selitystä asialle. Viime vuonna Pew Research Centerin tutkimuksessa havaittiin, että yli puolet amerikkalaisista vanhemmista oli ainakin jossain määrin huolissaan siitä, että sosiaalinen media voi aiheuttaa mielenterveysongelmia nuorille – 28 prosenttia oli ”äärimmäisen” tai ”erittäin” huolissaan. Nuoret ovat itsekin huolissaan, ainakin toisistaan. Noin kolmasosa Pew-tutkimuskeskuksen kyselyn vastaajista totesi, että sosiaalisen median vaikutukset ovat enimmäkseen negatiivisia heidän ikäisilleen nuorille, kun taas joka neljäs sanoi, että vaikutukset ovat enimmäkseen positiivisia. Toisaalta vain yksi kymmenestä oli sitä mieltä, että sosiaalisesta mediasta on enimmäkseen haittaa hänelle itselleen.

On olemassa vakuuttavaa näyttöä siitä, että sosiaalisen median palvelut pahentavat osaltaan tätä kriisiä, mutta on myös totta, että kauhutarinat ja lööpit ovat kirineet tieteen edelle. Tieteen näkemys asiaan ei ole niin yksiselitteinen kuin moni luulee. Kymmenen vuoden työ ja sadat tutkimukset ovat tuottaneet joukon sekalaisia tuloksia, osittain siksi, että niissä on käytetty useita eri menetelmiä, ja osittain siksi, että niissä yritetään päästä käsiksi vaikeaselkoiseen ja monimutkaiseen aiheeseen. Tiede ei siis ole muodostanut yhtenäistä näkemystä siitä, että sosiaalisen median käyttö olisi hirvittävä, ehdottoman tuhoisa voima – kuin tykkää-napilla varustettu tupakka – vaan tutkimus ohjaa meitä kohti monivivahteisempaa ja kenties intuitiivisempaa tulkintaa.

Sosiaalisen median vaikutukset näyttävät riippuvan paljon siitä, kuka sitä käyttää. Sillä voi olla erilainen rooli eri väestöryhmille, ja sen merkitys elämässä voi myös muuttua elämänvaiheesta riippuen. Eikä se ainakaan vaikuta kaikkiin samalla tavalla. Ongelmiin puuttuminen tiedon pohjalta on siis hyvin haastavaa. ”Todennäköisesti iso osa [ongelmasta] johtuu siitä, että aihetta koskeva tiede ei ole tarpeeksi tarkkaa”, sanoo Cambridgen yliopiston tutkija Amy Orben, joka tutkii sosiaalisen median suhdetta hyvinvointiin ja jonka työllä on ollut keskeinen rooli aiheesta käydyssä julkisessa keskustelussa. Alalla ei ole vielä saatu aikaan ”riittävän tarkkoja mittaustuloksia tai riittävän tarkkoja hypoteeseja, jotta voitaisiin saada tarkkoja vastauksia”.

Tämä on hankaloittanut toimia, joita sosiaalisen median palveluita vastaan on viime kuukausina käynnistetty nopeaan tahtiin. Viime kuussa Arkansasin kuvernööri hyväksyi lain, jonka mukaan alaikäisellä ei saa olla sosiaalisen median tiliä ilman vanhemman suostumusta ja joka vaatii sosiaalisen median yrityksiä todentamaan käyttäjän iän hallituksen myöntämän henkilöllisyystodistuksen avulla. Myös Utahin kuvernööri hyväksyi vastaavanlaisen lain maaliskuussa. Muita keinoja valvoa ikärajojen noudattamista suunnitellaan ainakin 10 muussa osavaltiossa sekä kansallisella tasolla.

Ilmiö on poikinut myös oikeusjuttuja. Tammikuussa Seattlen koulupiiri haastoi Facebookin, Instagramin, Snapchatin, TikTokin ja YouTuben oikeuteen osavaltion ”yleistä haittaa koskevan lain” rikkomisesta sillä perusteella, että sosiaalisen median yritysten tiedetään ”käyttävän hyväksi aivojen palkitsemisjärjestelmän neurofysiologisia ominaisuuksia” ja että niiden ”manipuloiva toimintatapa” oli aiheuttanut mielenterveyskriisin koululaitoksessa. Samaan aikaan useat suuret lakitoimistot ovat ryhtyneet ajamaan henkilövahinkoihin liittyviä kanteita vanhemmille, joiden mielestä sosiaalisen median palvelut ovat aiheuttaneet ongelmia heidän lapsilleen, kuten dysmorfista ruumiinkuvan häiriötä, masennusta, ahdistusta ja itsemurhia. New Jerseyssä toimivassa Seeger Weiss -lakifirmassa työskentelevä Chris Seeger kertoo, että hänen firmallaan on parhaillaan yli tuhat tällaista tapausta työn alla.

Näissä kanteissa luotetaan uudenlaisiin perusteluihin, joissa yritetään pysyä visusti loitolla lukuisista aiemmista oikeusjutuista, joita sosiaalisen median yrityksiä vastaan on käyty ja hävitty. Uudet lait voivat myös olla ristiriidassa Yhdysvaltain perustuslain ensimmäisen lisäyksen kanssa ja niitä voi olla vaikea panna täytäntöön. (Arvostelijat ovat myös huomauttaneet, että Arkansasin kuvernööri Sarah Huckabee Sandersin huoli lasten hyväksikäytöstä on hieman hämmentävää ottaen huomioon, että tämä hyväksyi vastikään lain, joka kumoaa useita lapsityövoimaa ehkäiseviä suojelukeinoja osavaltiossa, kuten vaatimuksen, jonka mukaan alle 16-vuotiaan lapsen palkkaaminen edellyttää vanhemman lupaa.)

Tämä on ratkaiseva hetki, Orben toteaa. ”Minusta olennaisin kysymys on se, muistelemmeko tätä keskustelua 20 vuoden päästä ja mietimme, että olimme turhankin huolissamme liiallisesta teknologian käytöstä, kun meidän olisi pitänyt olla huolissamme lasten kasvattamisesta. Oikea vastaus löytyy luultavasti jostain näiden kahden väliltä.” Mielenterveyskriisi tuskin ratkeaa sillä, että säädämme lakeja, jotka kieltävät nuorilta sosiaalisen median käytön; nuoret löytävät kyllä tapoja kiertää lakeja, ja ne, jotka eivät löydä, kärsivät muilla tavoin joutuessaan jättämään verkkoyhteisönsä. Nykytiedon perusteella meillä on kuitenkin syytä olla huolissaan sosiaalisesta mediasta. Tutkimukset myös osoittavat, että tarvitsemme huomattavasti syvällisempää ymmärrystä sosiaalisen median vaikutuksista nuoriin, ja että ilmiöön liittyy paljon vakavampia ongelmia, jotka voivat jäädä huomaamatta, jos emme pidä varaamme.

Viime aikoina herännyt huoli lapsista ja internetistä kasvoi entisestään Facebook-papereiksi kutsutun tietovuodon myötä, kun Facebookin entinen työntekijä Frances Haugen vuoti asiakirjoja toimittajille syksyllä 2021. Mukana oli useita sisäisiä tutkimuksia, joissa nuorilta Instagramin käyttäjiltä kysyttiin, mitä tunteita palvelu heissä herätti. ”Pahennamme joka kolmannen teinitytön ongelmia kehonkuvan kanssa”, luki yhden tutkimuksen yhteenvedossa. Toisessa luki: ”Nuoret syyttävät Instagramia ahdistuksen ja masennuksen yleistymisestä. Tämä reaktio oli spontaani ja toistui johdonmukaisesti kaikissa ryhmissä.”

Nämä paljastukset saivat eniten huomiota, ja siinä vaiheessa, kun jokainen merkittävä valtakunnallinen tiedotusväline oli ehtinyt uutisoida vuodetuista tiedostoista, niihin alettiin viitata yksinkertaisesti ilmauksella ”Facebook tiesi”. Trevor Noahin juontamassa The Daily Show’ssa esiintynyt Haugen oli samaa mieltä juontajan kanssa siitä, että Facebook oli toiminut samoin kuin (oikein arvattu) tupakkaa ja fossiilisia polttoaineita markkinoivat yhtiöt tekemällä tutkimuksia, jotka saattavat sen itsensä huonoon valoon, ja jättämällä sitten tulokset julkaisematta. Facebook vastasi kohuun julkaisemalla selityksin varustettuja versioita tutkimuksista, joissa korostettiin niiden epätieteellisyyttä.

Mutta entä oikea tiede? On kulunut melkein kuusi vuotta siitä, kun The Atlantic julkaisi psykologi Jean Twengen menestysjutun Have Smartphones Destroyed a Generation? (”Ovatko älypuhelimet tuhonneet yhden sukupolven?”). Hän tarkoitti sukupolvea, joka syntyi vuosina 1995–2012, eli suunnilleen Z-sukupolvea, vaikka hän kutsuikin sitä nimellä ”iGen”. Nämä lapset varttuivat älypuhelimien kanssa ja perustivat Instagram-tilejä jo alakouluikäisinä. ”Ei ole liioiteltua väittää, että iGen-sukupolvi on pahimman mielenterveyskriisin partaalla, mitä olemme vuosikymmeniin nähneet”, Twenge kirjoitti. ”Tilanteen heikkeneminen johtuu suurelta osin heidän puhelimistaan.” Hän perusteli väitettään viittaamalla varhaisiin tutkimuksiin ja yksinkertaisesti yhdistelemällä tietoja ja tekemällä niistä päätelmiä. Lapset olivat entistä ahdistuneempia ja masentuneempia, ja tilanne alkoi heiketä suunnilleen samoihin aikoihin kuin he alkoivat käyttää älypuhelimia ja sosiaalista mediaa ja elää elämäänsä ruutujen välityksellä.

Siitä lähtien lukuisat tutkijat ovat tuottaneet valtavan määrän tutkimusaineistoa ruutuajan vaikutuksista yleisellä tasolla. Tulokset ovat kuitenkin jatkuvasti ristiriitaisia: näyttöjä on kaikkialla, mutta ne ovat myös henkilökohtaisia. Vuonna 2019 julkaistussa tutkimuksessa Orben ja hänen tutkijaparinsa Andrew Przybylski havaitsivat, että ruutuajalla ei ollut mitään selkeää yhteyttä nuorten hyvinvointiin. Ruutuaika, tuo 2010-luvun mörkö, on yksinkertaisesti liian laaja käsite tarkasteltavaksi yksittäisenä ilmiönä, he sanoivat. Tutkimuksesta uutisoitiin laajasti nokkelalla otsikolla: ”Ruudut voivat olla yhtä haitallisia mielenterveydelle kuin... perunat”. Orben ja Przybylski tarkastelivat keskeistä löydöstään laajemmassa yhteydessä vertaamalla ruutuaikaa muihin käyttäytymistapoihin, jotka ovat myös yhteydessä hyvinvointiin, kuten ylimääräisen tärkkelyksen syömiseen tai silmälasien käyttämiseen. Näin tutkijat pystyivät osoittamaan, että kysymykset, joita monet kysyivät teknologiasta, eivät olleet riittävän tarkkoja. ”’Ruutuaika’ on tutkimusaiheena hölynpölyä”, totesi Orben minulle viime syksynä. ”Sen alle niputetaan kaikki mahdollinen joogavideoista itsetuhoisuuteen liittyvän sisällön katselemiseen Instagramissa.”

Artikkelin ansiosta alan tutkimus alkoi muuttua, ja viime vuosina se on keskittynyt tiiviimmin sosiaalisen median käyttöön ja muihin erityisiin tapoihin, joilla ihmiset käyttävät internetiä, sekä erityisesti nuorten tyttöjen kokemuksiin. Monissa tutkimuksissa on havaittu yhteys sosiaalisen median käytön ja kielteisten seurausten, kuten ahdistuksen, masennuksen ja huonon kehonkuvan, välillä. Teknologiayritykset voivat kuitenkin helposti puolustautua väitteitä vastaan väittämällä, perustellusti, että yhteydet osoittavat ainoastaan sen, että kaksi asiaa tapahtuu usein samanaikaisesti, mutta että toinen ei välttämättä ole seurausta toisesta. Kansanterveystutkijoiden haasteena onkin löytää uusia keinoja todistaa (tai kumota) suora syy-seuraussuhde ilmiöiden välillä, mikä on erittäin vaikeaa.

Hyväksyessään alaikäisiä koskevat uudet somerajoitukset Utahin osavaltion hallinto viittasi tutkimuskatsaukseen vuodelta 2022, joka kokoaa yhteen useita ilmiöiden yhteyksiin liittyviä tutkimuslöydöksiä. Utah viittasi myös kolmen taloustieteilijän kirjoittamaan kiehtovaan artikkeliin vuodelta 2022, jossa korrelaatio-ongelmaan pyrittiin löytämään luova ratkaisu näennäiskokeen muodossa. Tutkijat tarkastelivat sitä, kuinka Facebook yleistyi vähitellen yliopistokampuksilla 2000-luvun ensikymmenen puolivälissä, ja vertasivat aikajanaa masennustapausten määrän kasvuun samoilla kampuksilla. Heidän karkean arvionsa mukaan 24 prosenttia ”vaikean masennuksen kasvusta korkeakouluopiskelijoilla viimeisen kahden vuosikymmenen aikana selittyy Facebookin käyttöönotolla”.

Tässä menetelmässä on omat ongelmansa, toteaa Laurence Steinberg, psykologi ja neurotieteen professori Templen yliopistossa sekä nuoruuden asiantuntija, lähettämässään sähköpostissa. ”Suhtautuisin tähän suurella varauksella”, hän kirjoittaa luettuaan taloustieteilijöiden artikkelin. ”Tulokset perustuvat niin sanottuun ekologiseen harhaan, eli tilanteeseen, jossa yksilöistä tehdään päätelmiä ryhmätasolla kerätyn tiedon perusteella. Kuten kirjoittajat itsekin toteavat, he eivät tienneet, olivatko mielenterveysongelmista kertoneet opiskelijat samoja, jotka käyttivät Facebookia.”

Aihetta koskeva tiede on vähemmän suoraviivaista ja kehittyy hitaammin kuin moni luulee. Tutkijoilla on vastassaan lukuisia teknisiä haasteita. Esimerkiksi jos tutkimuskohteena ovat miljoonat alaikäiset nuoret, tutkijan on ylitettävä tiettyjä eettisiä esteitä, mikä pitkittää prosessia ja saa tutkimuksen joskus tuntumaan vanhentuneelta jo ennen sen valmistumista. Tutkijoilla on ollut myös vaikeuksia kehittää luotettavia mittausmenetelmiä. Havainnollistaakseen asiaa Jeff Hancock, Stanford Social Media Lab -tutkimusyksikön perustaja ja johtaja, kysyy minulta retorisen kysymyksen: ”Asteikolla yhdestä seitsemään, käytitkö tänään paljon vai vähän sosiaalista mediaa?” Miten tuohon voi edes vastata?

Käytössämme on valtava määrä tutkimusaineistoa, mutta asiantuntijat voivat tarkastella tuloksia ja tehdä niistä täysin erilaisia johtopäätöksiä. Sateenvarjokatsauksessa (tutkimuskatsausten katsauksessa) vuodelta 2022 Amsterdamin yliopiston tutkijat huomauttivat, että eri ihmiset käyttivät täysin erilaisia termejä kuvaamaan samanlaisia sosiaalisen median vaikutuksia: esimerkiksi ”heikko” ja ”vaihteleva” tai ”merkittävä” ja ”haitallinen”. Tutkimuskatsauksessa vuodelta 2020 Orben havaitsi lievän negatiivisen korrelaation sosiaalisen median käytön ja hyvinvoinnin välillä (kun sosiaalisen median käyttö lisääntyy, hyvinvointi heikkenee). Siitä huolimatta on ”yhä epäselvää, mitä näin pieni vaikutus lopulta tarkoittaa hyvinvoinnin kannalta, koska sosiaalisen median käyttö kytkeytyy olennaisesti myös muihin elämän osa-alueisiin monimutkaisilla tavoilla”, hän totesi.

Jonathan Haidt, The Atlantic -lehteen säännöllisesti kirjoittava NYU Stern School of Business korkeakoulun sosiaalipsykologi, on perehtynyt aiheen tutkimukseen jo vuosia ja on yksi tunnetuimpia alan asiantuntijoita. Hän ylläpitää laajaa, julkista Google Docs -tiedostoa, johon hän kerää ja jossa hän lajittelee ja analysoi kaikki artikkelit, joissa tutkitaan sitä, onko sosiaalinen media syypää nuorten masennuksen ja ahdistuksen lisääntymiseen. Haidt on samaa mieltä Orbenin ja muiden tutkijoiden kanssa siitä, että ruutuaikaa koskevat tulokset ovat usein ristiriitaisia. ”Mutta jos kohteena on ’sosiaalinen media’, tulokset ovat hyvin johdonmukaiset”, hän kertoo. ”Seuraava kysymys koskee tutkimuksen kohderyhmää. Ovatko kohteena kaikki lapset vai pelkästään tytöt?” Kaikkia saatavilla olevia tutkimuksia koskevassa katsauksessa, joka sisälsi myös Orbenin ja Przybylskin vuonna 2019 analysoimat tiedot, Haidt havaitsi, että masennus ja ahdistus korreloivat positiivisesti nuorten tyttöjen sosiaalisen median käytön kanssa (masennus ja ahdistus kasvavat sitä mukaa, kun sosiaalisen median käyttö lisääntyy). ”Yksikään tervejärkinen ihminen ei antaisi tyttärensä harjoittaa toimintaa”, jolla on niin selvä yhteys masennukseen ja ahdistukseen, hän sanoo.

Tutkijat ovat siis nyt päässeet yksimielisyyteen siitä, että masennuksen ja ahdistuksen yhteydestä sosiaalisen median käyttöön on riittävästi näyttöä, jotta asiaan pitäisi kiinnittää huomiota. Orbenin uusimmassa artikkelissa peräänkuulutetaan huomion kiinnittämistä myös nuoriin tyttöihin ja todetaan, että sosiaalisen median käyttö on yhteydessä heikompaan tyytyväisyyteen elämän eri osa-alueilla. Kysymys kuuluu: millaista huomiota meidän tulisi kiinnittää asiaan? ”Jos korrelaatiosuhteet ovat huonommat tytöillä, tämä on erittäin tärkeä huomio ja hyvä tietää”, sanoo Hancock. ”Asiasta täytyy puhua, mutta voin vakuuttaa, että sosiaalinen media ei ole aina huono asia kaikille nuorille tytöille.”

Jos haluamme löytää ratkaisuja, jotka ovat hienovaraisempia ja täsmällisempiä kuin tähän mennessä esitetyt lait, tarvitsemme paljon hienovaraista ja täsmällistä tietoa. Jos sosiaalinen media ei vaikuta kielteisesti kaikkiin nuoriin tyttöihin, meidän täytyy selvittää, kenelle se on haitallista ja mikä altistaa tietyt tytöt sen riskeille. Jotkut tytöt kärsivät, ja sosiaalinen media pahentaa heidän tuskaansa. Jotkut löytävät internetistä yhteisön, jota heillä ei reaalimaailmassa ole, tai toteuttavat siellä luovuuttaan tai esittävät identiteetistään kysymyksiä, jotka eivät ole sallittuja heidän perheessään. Meidän täytyy myös tietää, mitkä sosiaalisen median puolet ovat kaikista vaarallisimpia. Onko somen käyttö haitallista, koska se vähentää unen määrää tai ajanviettoa ystävien kanssa tai oleskelua auringonvalossa, vai ovatko pahimpia ne kateutta herättävät kuvat, jotka saavat nuoret vertailemaan itseään muihin ja heikentävät itseluottamusta? Pitäisikö meidän olla eniten huolissaan kiusaamisesta vai onko pahempaa yleinen pelko olla tykätty, mutta ei tarpeeksi tykätty?

Meillä on tällä hetkellä runsaasti tilastoja, mutta ei minkäänlaista selkeää tapaa järjestellä niitä; sosiaalinen media voi vaikuttaa eri ihmisiin eri tavoin useista eri syistä. Sillä voi olla merkitystä, kuinka he käyttävät sosiaalista mediaa. Jopa sillä voi olla merkitystä, kuinka he itse kuvittelevat käyttävänsä sosiaalista mediaa.

Angela Lee, Hancockin kanssa työskentelevä väitöskirjatutkija Stanfordissa, on yksi ensimmäisistä tutkijoista, joka on tarttunut tähän viimeksi mainittuun eroon. Ensimmäisellä psykologian luennollaan perustutkinto-opiskelijana Lee sai kuulla ”ajattelumallien” (”mindset”) merkityksestä koulutuksessa. Tutkimusten mukaan ihmisen ajattelumalli ja tapa suhtautua omaan älykkyyteen vaikuttaa merkittävästi älyllisen elämän kulkuun. Jos ihminen uskoo, että älykkyys on ominaisuus, joka voi kasvaa ja kehittyä, hän voi myös pyrkiä kasvattamaan ja kehittämään sitä. Tällä ”on loppupeleissä erittäin iso vaikutus”, Lee toteaa. Se voi ”vaikuttaa ihmisten motivaatioon – kuinka paljon aion panostaa tähän tehtävään – ja käyttäytymiseen – pyydänkö apua.” Hän mietti, pätisikö sama myös sosiaaliseen mediaan. Toisin sanoen, oliko sillä merkitystä, kuinka ihmiset vastasivat seuraavaan kysymykseen: hallitsenko minä tätä tekniikkaa vai hallitseeko se minua ja vaikuttaako se minuun? Tutkimukset osoittivat, että sosiaalisen median käyttö lisäsi joidenkin nuorten hyvinvointia, vahingoitti toisia nuoria eikä vaikuttanut toisiin millään tavalla, joten Lee arveli, että osa näistä eroista voisivat selittyä nuorten erilaisilla ajattelumalleilla.

Työn tuloksena syntyneessä artikkelissa, jonka käsikirjoitus on äskettäin julkaistu vertaisarvioimattomana ja joka on parhaillaan arvioitavana Journal of Personality and Social Psychology -julkaisussa, Lee ja Hancock tukeutuivat aiempiin, teknologian käyttöä koskeviin tutkimuksiin osoittaen, että tunne hallinnan puutteesta ”on yhteydessä heikompaan hyvinvointiin, mukaan lukien masennukseen, ahdistukseen ja yksinäisyyteen”. He havaitsivat loogisesti, että hallinnan tunne oli yhteydessä ”parempaan hyvinvointiin” sekä ”voimakkaampaan sosiaaliseen tukeen ja lievempään psyykkiseen ahdistukseen”. Ihmiset, jotka suhtautuivat sosiaaliseen mediaan myönteisemmin ”tuottivat myös parempia tuloksia kuin ne, jotka uskoivat sosiaalisen median vaikutusten olevan haitallisia”. Nämä vaikutukset eivät rajoittaneet vain niihin vastaajiin, jotka viettivät vain vähän aikaa sosiaalisessa mediassa: käyttöään hallitsevat vastaajat ”kokivat vähemmän ahdistusta” kuin ne, jotka eivät kokeneet hallitsevansa käyttöään, myös silloin kun he käyttivät sosiaalista media keskimääräistä enemmän. (Facebook teki pian oman versionsa Hancockin ja Leen tutkimuksesta sen jälkeen, kun tutkimus oli esitelty American Psychological Association -järjestölle toukokuussa 2019; tulokset olivat samankaltaiset, vaikkakin Facebookilla oli tietenkin käytettävissään huomattavasti parempaa dataa.)

Nuorten sijaan aikuisiin keskittyvässä artikkelissa Lee ja Hancock totesivat, että heidän tuloksillaan on merkitystä nykyisessä poliittisessa keskustelussa, joka nojautuu vahvasti tupakkavertaukseen. Heidän mukaansa ihmisten voi olla vaikea kokea hallitsevansa sosiaalisen median käyttöä ”jos he saavat jatkuvasti kuulla siitä, kuinka se aiheuttaa riippuvuutta”. Meidän ei ehkä kannattaisi toitottaa kaikille, että he eivät mahda mitään houkutteleville kuville tai koukuttaville ärsykkeille, aivan kuin he voisivat samaan tapaan ajautua nikotiinin pauloihin. Voimme toki yrittää kritisoida vaikuttavia ja suosittuja teknologioita antamatta samalla vahingossa ymmärtää, että ihmisillä ei ole lainkaan kykyä vastustaa niitä. Toimijuuden käsitteen tuominen mukaan keskusteluun on tärkeää osittain siksi, että se vetoaa terveeseen järkeen. Tiedämme, että emme oikeasti ole jatkuvasti algoritmien, ilmoitusten ja syötteiden armoilla; emmehän me voi olla niin yksinkertaisia olentoja.

Toimijuuteen liittyvä näkemys jakaa kuitenkin yhä mielipiteitä. Ensinnäkin Hancockin ja Leen tutkimukseen osallistuneet henkilöt eivät olleet teini-ikäisiä nuoria vaan useimmat olivat 20–40-vuotiaita. Kun kysyn asiasta Frances Haugenilta, hän sanoo, että olisi ”kohtuutonta väittää, että 14-vuotiaan pitäisi olla vastuussa omasta sosiaalisen median käytön säätelemisestä”. Huomaan, että Leen sähköpostitse lähettämään artikkeliversioon on liitetty sivun verran muistiinpanoja. Toinen jatko-opiskelija on kirjoittanut: ”Pitäisikö meidän kehottaa ihmisiä uskomaan, että he hallitsevat palveluita, joiden algoritmeja yritykset eivät itsekään ymmärrä?”

Halu käyttää sosiaalista mediaa ei tarkoita sitä, että ihminen on luovuttanut tunteidensa ja elämänsä hallinnan koneelle. Itse asiassa monelle se voi tarkoittaa aivan päinvastaista. ”Digitaalinen media tarjoaa paikan, jossa voi kehittää nopeita ja monipuolisia viestintätaitoja”, psykologi Mitchell Prinstein kirjoitti The Journal of Child Psychology and Psychiatry -julkaisussa pandemian alkuvaiheessa. Hän myös huomautti, että internet tarjoaa mahdollisuuksia pohdiskella omaa identiteettiä, käyttää luovuutta, luoda yhteyksiä ja saada hyväksyntää. ”Nuoret, jotka kokevat syrjäytymistä tai leimaantumista verkon ulkopuolisissa sosiaalisissa ympäristöissä, kuten eri etnisten, rodullisten, sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen edustajat, löytävät usein verkosta seuraa, jaettuja resursseja ja tunteiden validointia, jota he eivät helposti saa mistään muualta.” Toiset tutkijat ovat havainneet, että sosiaalisesta mediasta voi olla hyötyä kroonisista sairauksista kärsiville nuorille; se voi jopa auttaa heitä noudattamaan hoitosuunnitelmaansa.

Kaiken tämän keskellä meidän olisi hyvä muistaa, että emme ole vain ryhmätasolla kerättyjä tilastoja, vaan yksilöitä, jotka tekevät päätöksiä siitä, kuinka vietämme aikaa ja tavoittelemme onnellisuutta. Äskettäin julkaisemassaan varoituksessa American Psychological Association -järjestö esitti, että nuoret pitäisi opettaa käyttämään sosiaalista mediaa hyödyllisillä tavoilla ja että vanhempien tulisi pyrkiä osallistumaan lastensa elämään verkossa. Vanhempien pitäisi siis huomata, milloin sovellukset alkavat vaikuttaa koulunkäyntiin tai muihin ajanviettotapoihin (kuten nukkumiseen ja liikuntaan). Järjestö totesi, että tämänhetkisen tieteellisen näytön perusteella ”sosiaalisen median käyttö ei sinällään ole hyödyllistä tai haitallista nuorille”. Korkeimman lääkintäviranomaisen varoituksessa korostettiin myös kokonaiskuvan puutteellisuutta osiossa, joka koski ”tunnettuja aukkoja näytössä” sekä ”kiireellistä tarvetta” lisätutkimuksille.

Nuoriin erikoistunut Laurence Steinberg uskoo, että nuorten masennus ja ahdistus olivat kasvussa jo ennen kuin sosiaalinen media saavutti nykyisen suosionsa; ”jatkuvaa alakuloisuutta tai toivottomuutta” kokevien yläkoululaisten ja lukiolaisten osuus alkoi nousta selvästi viimeistään vuonna 2009, eli Facebookin ja YouTuben kasvun jälkeen, mutta ennen kuin älypuhelimista tuli niin yleisiä, että sosiaalista mediaa pystyi käyttämään kaikkialla. (Yhdysvaltain tautikeskus CDC:n tietojen mukaan itsemurhaluvut alkoivat nousta vuonna 2003.) Tämä ei tarkoita, etteikö sosiaalinen media olisi pahentanut ongelmaa, hän myöntää. Se tarkoittaa vain sitä, että se on liian helppo vastaus. ”Mielestäni ihmisillä on tapana yrittää löytää mahdollisimman yksinkertainen selitys asioille”, hän sanoo. ”Taustalla voi olla vaikka kahdeksan eri tekijää, joista jokainen vaikuttaa asiaan hieman, mutta joista yksikään ei ole varsinainen syypää. Silti ihmiset haluavat mieluummin uskoa löytäneensä syyllisen.”

Julkinen paine on saanut osan yrityksistä tekemään muutoksia palveluihin. Vaikka Instagramin arvostelijat usein puhuvat palvelusta ikään kuin se ei olisi tehnyt mitään ja keskittäisi kaiken tarmonsa puhtaasti voiton tavoitteluun, Instagram on tehnyt useita kokeiluja. Joidenkin muutosten tarkoituksena on vähentää kiusaamista ja ”tuomioselailua”. Palvelu on myös lisännyt sisältövaroituksia syömishäiriöitä ihannoiviin julkaisuihin ja hakutuloksiin ja vähentänyt niiden näkyvyyttä syötteissä. Ennen Haugenin tietovuotoja yritys kokeili ”tykkäysten” määrän piilottamista kuvien alla (ei auta); vuotojen jälkeen se on ottanut käyttöön nukkumaanmenokehotteita ja tehokkaampia valvontatyökaluja vanhemmille.

En nosta näitä seikkoja esille puolustaakseni yritystä (joka on ajautunut poliittiseen tilanteeseen, joka käytännössä pakottaa sen tekemään asialle jotain), vaan herättääkseni meidät todellisuuteen. Emme enää palaa aikaan ennen Instagramia. Sosiaalinen media on keskeinen osa nuorten maailmankuvaa ja ihmissuhteita – toisten ihmisten huomioon ottamista, luovuuden osoittamista, ystävyyttä, ajattelutapaa, reagointia ja oppimista. Tämä luultavasti pätee sekä hyvässä että pahassa (ja neutraalissa!), ja koko vyyhdin selvittäminen on luultavasti mahdotonta. Meidän tulisi pyrkiä kuvailemaan tilannetta mahdollisimman tarkasti tiedostaen samalla, että emme koskaan voi tietää aivan kaikkea. ”Meidän on löydettävä keino tehdä verkkomaailmasta turvallinen nuorille”, sanoo Orben. ”Jos taas päätämme puuttua tilanteeseen kokeellisesti ilman kunnollista näyttöä, meidän pitäisi mielestäni investoida paljon rahaa kokeen onnistumisen arvioimiseen ja olla sitten valmiita kääntämään tarvittaessa kelkkamme. Mutta en ole varma, onko tämä mahdollista tämänhetkisessä poliittisessa ilmapiirissä.”

Ei tekisi mieli hyväksyä sitä, että käsityksemme sosiaalisesta mediasta on yhä hyvin rajallinen tai että paras ratkaisu tulevaisuuden kannalta olisi jatkaa entiseen malliin toivon mukaan kohti selkeämpää kokonaiskuvaa. Mutta miljoonien nuorten häätäminen sosiaalisesta mediasta on dramaattinen, jopa julma toimenpide. Monista ihmisistä se tuntuisi hyvältä. Se tuntuisi siltä, että teemme asialle jotain, teemme jotain suurta. Siinä he olisivat oikeassa. On syytä muistaa, että vaikka paheksummekin teknologiayritysten suorittamaa ”koetta” nuorilla, korvaisimme heidän hurjan kokeensa vain toisella hurjalla kokeella. Silläkin olisi tahattomia seurauksia.

©2023 The Atlantic Monthly Group. Kaikki oikeudet pidätetään. Jakelu: Tribune Content Agency, LLC.

Käännös Apropos lingua.