Lapsen kasvattamisessa on vaikea kieltäytyä tekemästä parhaansa – Vanhemmuus on hyvinvoivan keskiluokan neuroottinen minäprojekti

Aino-Maija Leinonen ei pyykätessään parita omia tai lastensa sukkia. Sen sijaan hän heittelee sukat suoraan sukkapussiin. Näin aikaa jää johonkin muuhun. Tämä vanhemmuuden periaate saa miettimään, kumpi on vaikeampaa: sukkien lajitteleminen vai lapsen rakastaminen niin, että hänestä kasvaa omanarvontuntonsa tietävä, itseään rakastava ihminen.

Ensin ajattelin, että jälkimmäinen.

Mutta nyt ajattelen, että ehkä sittenkin vaikeampaa ovat sukat.

Opin jo esikoista odottaessani, että vanhemmuuden odotus- ja toiveviidakosta on mahdoton selvitä täysjärkisenä. Erilaisia keskenään ristiriitaisia ohjeita ja sääntöjä oli niin paljon, että vanhemmuus vaikutti tehtävärasteja täynnä olevalta temppuradalta.

Samoin tuntuu ajattelevan moni muukin vanhempi.

Ja juuri tähän saumaan Aino-Maija Leinonen ja Saara Henriksson ovat kirjoittaneet Laiskan vanhemman oppaan. Se kertoo, millainen lapsi eri ikävuosina on ja mitä vanhempi ehkä voisi tehdä, jotta elämä olisi sujuvampaa. Samalla opas kertoo asioita, jotka voi huolella jättää tekemättä. Niin kuin nyt vaikka ne sukat. Tai gradu. Tai ohje teinien vanhemmalle: Älä aja nurmikkoa, kun teini nukkuu.

Kun kysyn, miten lapsi sitten oppisi rakastamaan itseään, Aino-Maija Leinonen sanoo kysyneensä vastausta lapseltaan. Vastaus on hämmentävän simppeli. Riittää, että saa olla kotona rauhassa. Vanhemmat ei kiusaa, ei vaadi mahdottomia, ei tuomitse. Riittää, että koti on turvapaikka, jossa saa olla juuri sellaisena kuin on.

– Ikään kuin lempeys ja hyväksyntä virtaavat itsestään, ellei sitä erikseen häiritä.

Miten malttaa olla häiritsemättä?

Olen laiska, sanoo Aino-Maija Leinonen, mutta lisää ajattelevansa, että lasten elämä on heidän elämänsä, eikä hänellä ole tarvetta kohdistaa omaa kunnianhimoaan lasten koulunkäyntiin, harrastuksiin tai tulevaisuuden suunnitelmiin.

Jokainen on vanhempi jossain kohtaa vanhempi ensimmäistä kertaa. Itsekin olen ollut sitä vasta 14 vuotta ja opettelen koko ajan. Neuvojen jakajia on ollut ja on aina, viime vuosina vanhemmuuden kohdalla on noussut esille sana suorittaminen.

Miksi? Ja kenelle vanhemmuutta suoritetaan?

Vanhemmuus on hyvinvoivan keskiluokan neuroottinen minäprojekti, lataa Saara Henriksson.

– Suomen kaltaisessa hyvinvointivaltioon pyrkivässä yhteiskunnassa on iso keskiluokka, jolla ei ole välitöntä aineellista kamppailua perheen ja suvun turvaamiseksi. Siinä joutuu ja pääsee hienosäätämään erilaisia asioita. Asiat ovat hyvin ja on annettu mahdollisuus vaikka mihin. On peruskoulutettu, tarjottu maidot ja hammashoitola. Tulee paine, että täytyy toteuttaa meille annettu potentiaali. Ehkä sitä toteutetaan lasten kautta. Jos vanhemmuus on suorittamista niin ehkä toteutamme keskiluokkaista neuroottista minäprojektiamme lasten kanssa.

Aino-Maija Leinonen pohtii myös sukupolvien jatkumoa, jossa nelikymppiset ja sitä nuoremmat ovat ehkä köyhempiä kuin heidän omat vanhempansa olivat. Vanhemmilla oli mahdollisuus omakotitaloon, kesämökkiin, kahteen autoon ja ulkomaanmatkoihin.

– Ehkä tulee pelko, ettei elämä lähde luisuun. Kun lapset on hankkinut, totta kai haluaa, että he myös pärjäisivät.

Palkkatyö, kouluttautuminen, siivoaminen, ulkonäkö. Monella areenalla on kilpailua, jolle voi sanoa ei, Leinonen jatkaa.

– Lasten kasvattamisessa on vaikea kieltäytyä tekemästä parhaansa. Jos kieltäytyy, kiellät jotain toisen puolesta, vieläpä sellaisen puolesta, jota rakastat. Se tulee varmaan jostain ihmisen biologiasta.

Saara Henriksson pohtii kulttuurista painetta.

– Sadan vuoden takaisessa Suomessa herraskaisten tai porvarillisten perheiden lapsilla oli velvollisuus kouluttautua ja olla lääkäreitä, insinöörejä ja kauppahuoneen jatkajia. Se kuului säätyyn. Nyt sama kouluttaminen, kilpaileminen ja harrastuksiin vieminen koskettaa isoa osaa porukasta eli juuri keskiluokkaa. On ihan yksinkertainen laskutoimitus, että kaikki ikäluokan lapset eivät voi menestyä omassa hierarkiassa. Kaikki eivät yhtä aikaa mahdu ylimmälle portaalle. Se ei ole vaan mahdollista.

Puhumme synnytystalkoista, joihin suomalaisia on kannustettu jo vuosia. Korona-aikana syntyvyydessä nähtiin pieni nousu, mutta se on jo mennyttä. Viime vuonna Suomessa syntyi 44 933 lasta, vähiten 150 vuoteen. Yhtä alhainen luku on nähty viimeksi siis 1800-luvulla.

Ajatus, että tekisi lapsen yhteiskunnan tarpeisiin huoltosuhteen vuoksi on älytön, koko puhetapa on vastenmielinen. Lapsia ei tehdä yhteiskunnalle. Ja jos palveluja heikennetään koko ajan, ei lapsia tehdä edes rakkaudesta lapsiin, sanoo Aino-Maija Leinonen.

– Samalla tavalla kuin ajattelen, että lapsen onnellisuus ja mielenterveys virtaavat, jos sille ei ole esteitä, luulen, että ilman esteistä lapsia tehtäisiin. Mutta niitä on, ihan vaikka alkaen siitä, että meillä roikkuu maailmanloppu niskassa. Samoin taloudellisia esteitä. Meillä on vähennetty peruspalveluista, koulutuksesta ja neuvolasta. Perheet ovat jotenkin hajallaan ja atomisoituneesti yksin.

Henriksson palaa vielä aiemmin kuvailemaansa keskiluokan suorittamisoravanpyörään.

– Ei järkevä ihminen ryhdy moiseen hankkeeseen. Ehkä aiemmin kulttuuri ympärillä tuki enemmän tai paremmin lasten hankkimista.

Haen oppaasta vielä muutaman ohjeen.

Näytä lapselle, että ilahdut hänestä, kun hän tulee huoneeseen.

Hanki tarpeeksi suuri sohva, jotta siihen mahtuu koko perhe. Läheisyys ja läsnäolo riittävät.

Lapselle sanotaan, kiitos, ole hyvä ja anteeksi ja puhutaan nätisti – ja tässä yhteydessä oppaassa lukee painokkaasti ”tarkoitamme tätä todella”.

Vanhemmuus on vaiheita. Jossain vaiheessa tulee tilaa ajatella omia ajatuksia, vaikka lapsi olisikin samassa huoneessa.

Kuuntele Se Avun Kysymyspodcast: Kumpi on vanhemmuudessa vaikeampaa: sukkien lajittelu vai lapsen itsetunnon tukeminen, Saara Henriksson ja Aino-Maija Leinonen?