Mitä on hyvä vanhuus – Kolme ikääntyvää naista kertoo

Leena Streng, 74 ”Numerot eivät merkitse mitään. Kun alkaa tarvita apua, sitten on vanha. Omalla kohdalla ikääntyminen näkyy siinä, että olen tullut hitaammaksi, jäykemmäksi. Näkö huononee, silmälaseja on joka puolella kotia ja nekin aina kateissa. Nimet unohtuvat välillä, ja sitten muistan ne huomenna. Elokuun alussa muutin uuteen asuntoon. Samalla tuli myös paljon uuden opettelua, televisio ja astianpesukone. Lapset ovat tehneet ohjeita, että paina tuosta ja tuosta napista. Mietin joskus niitä vanhuksia, jotka ovat aivan yksin, joilla ei ole ketään. Kotihoito on hunningolla, työntekijöitä liian vähän. Jo aikanaan työharjoittelussa lähihoitajana oli samanlaista, ei saanut viettää kuin määrätyn ajan vanhuksen kanssa. Tahallaan juttelin pidempään kuin sai. Ja sitten taas piti lähteä, jättää ihminen yksin. Se oli ihan kauheaa. Hyvä vanhuus merkitsee minulle ennen kaikkea itsepärjäämistä, itsenäisyyttä. Myös terveys on tärkeää, ja koska mielen täytyy myös pysyä terveenä, keksin koko ajan jotakin uutta. Pelaan tietokonepelejä, teen ristisanatehtäviä, kerään sieniä, pyöräilen, käyn uimassa. Ompelukone ja saumuri odottavat pöydän ostamista. Iltaisin keksin kaikkia kierrätysjuttuja, teen takkakukkasia, taidetta, kynttilöitä. Kymmenen vuotta olen käynyt joka torstai seniorijumpassa ja olen myös luontoihminen – meidän kesäpaikassa naapurin mies kutsuu minua Maahiskeijuksi. Elämässä tarvitaan myös huumoria. Olen lapsille sanonut, että jos joutuisin laitokseen, muistakaa sitten ajaa partani. Kun olin sairaalassa töissä ja sinne tuotiin vanhuksia – herran jestas mitä piikkejä naisilla oli naamat täynnä. – Olen luontoihminen – meidän kesäpaikassa naapurin mies kutsuu minua Maahiskeijuksi, Leena Streng sanoo. Ensirakkauden kanssa naimisiin Synnyin Helsingissä nelilapsiseen perheeseen. Äiti oli ensin kotona ja myöhemmin taloudenhoitajana lääkäriperheessä, isällä oli metalliverstas Metallimestarit kahden muun miehen kanssa – he tekivät risteilyaluksiin kalusteita ja muun muassa Hotelli Vaakunan kaiteet. Isä kävi usein Espoon Westendin edustalla Varsasaaressa kalastamassa ja rakensi sinne verkkovajan, äiti ihastui saareen. Nykyään minulla, siskoilla, lapsilla ja jopa lapsenlapsilla on siellä saaressa mökit. Olemme aina olleet valtavan perhekeskeisiä. Kävin kansalaiskoulun ja sen jälkeen ammattikoulun pukuompelulinjan. Aviomieheni Matti oli ensirakkauteni. Hän asui serkkuni lähellä, käveli aina talon ohi airot olalla ja haki meitä tyttöjä venereissuille. Kerran merellä palelin ja Matti antoi takkinsa. Oli kylmä, pyrytti ja miehellä oli pelkkä t-paita päällä. Ajattelin, että hitsi mikä mies! Menimme naimisiin vuonna 1968 ja muutimme Käpylään Olympiataloihin. Saimme neljä lasta. Matti työskenteli Marimekossa kuorma-autonkuljettajana ja toi kangaspaloja, joista ompelin koko perheelle vaatteet. Kun lapset olivat pieniä, olin kotiäitinä ja otin myös hoitolapsia. Osa heistä oli erityislapsia, jotka eivät sopeutuneet tavalliseen päiväkotiin. Supermummi Vuonna 1977 Matti osti veneen, joka oli meille lopulta liian pieni. Myöhemmin vanhin poikani kävi moukaroimassa veneen salaa runkoon asti ja sitten se rakennettiin uusiksi. Saatiin tilalle isompi, toimivampi ja saunakin mahtui. Matti teki sinne hytit Marimekon kangaskonteista. Vene oli nimeltään Camilla. Vietimme 30 vuotta kesät veneellä. Mukana oli äidit, minun isäni, siskot sekä koko meidän perhe. Kun lapsista nuorinkin aloitti koulun, menin äitiysloman sijaiseksi päiväkotiin ja sitten töihin Myllypuron sairaalaan. Kävin Suomen ensimmäisen lähihoitajakoulun, mutta muutaman vuoden päästä jouduin sairauslomalle. Lonkat leikattiin, 59-vuotiaana laittoivat eläkkeelle. Olisin halunnut jäädä töihin. Lapset alkoivat saada omia lapsia,ja olimme Matin kanssa kuin kotihoitokotipalvelu. Joka aamu tarkistettiin, kenen luo tällä kertaa, kaksosia hoitamaan! Ja sitten piti hoitaa vielä äitiäni, meillä oli koko ajan valtava kiire. Nykyään minulla on kahdeksan lastenlasta ja kaksi lapsenlapsenlasta. Koska mummeja on niin monta, pyysin kahdeksanvuotiasta lapsenlapsenlasta keksimään minulle uuden nimen. Hän nimesi minut Supermummiksi. Läheiset tuovat iloa elämään Äitini eli 91-vuotiaaksi ja uskoi vanhainkodissa olevansa Suomen kuningatar. Napsutteli sormiaan, että palvelijat… Kahvia! Äidillä oli verisuoniperäinen eli vaskulaarinen muistihäiriö, eli välillä luuli siskokseen, välillä luuli asuvansa lapsuudessaan ja välillä tunnisti. Äidin kohdalla unohdettiin yksi kotihoitokäynti. Sillä aikaa äiti oli kaatunut kylpyhuoneessa, lyönyt päänsä seinään ja maannut lattialla ties kuinka kauan. Sairaalan jälkeen äiti asui kaksi vuotta vanhainkodissa. Koimme äidin kuolleen jo 89-vuotiaana, sillä laitoksessa hän ei ollut enää oma itsensä. En osaa pelätä vanhuudessa mitään, sillä olen niin turvattu lapsieni kautta. Olen siitä niin kiitollinen. Läheiset tuovat iloa elämään, ja onni tulee siitä, kun näen heidän olevan onnellisia. Parin vuoden sairastamisen jälkeen Matti sai kuolla kotona, vuonna 2011, meidän läheisten läsnä ollessa. Se oli hyvä kuolema. Minä en pelkää kuolemaa, en yhtään. Tiedän, että minua odotetaan.” Salme Lehtonen, 81 ”Ikääntyminen… eihän sitä tarvitse ajatella. Se tulee kuin Manulle illallinen. Olen vanha. Se näkyy, kuuluukin joskus – mutta ei se mielestäni mikään rasite ole. Ei minulle ainakaan. Mutta sitä en voi sietää, että ihmiset alkavat valittaa sairauksistaan. Laitan hyvin äkkiä pelin poikki. Jostakin muusta pitää puhua, on muitakin aiheita. Liikkeet on hidastuneet ja pitää kauhean varovasti kulkea, katsoa jalkoihinsa, ettei kompastu. Vauhtia pitää hiljentää, mutta ei sitä lopettaa tarvitse. Sain potkupyörän lapsenlapsilta lahjaksi vuosi takaperin – mutta kun minulla on edelleen tuo autokin… Tällä hetkellä olossani ei ole mitään moittimista. Olen vielä suhteellisen terve. Vanhuudessa pelkään nimenomaan muistisairautta. Miten sellaisen pystyisi häätämään kauemmaksi, ettei se iskisi päälle. Siksi teen kaikenlaisia asioita, jos se auttaisi yhtään. Pelkään myös kaatumista, jos tulee lonkkamurtuma. Enkä aja pimeällä vesisateessa tai huonossa kelissä. Hyvä vanhuus olisi sitä, että saisin asua omassa kodissani niin kauan kun pystyn täällä asumaan. Ja lapset sekä lapsenlapset – että niillä olisi toimeentuloa, että niiden elämä menisi mallillaan. – Sain potkupyörän lapsenlapsilta lahjaksi vuosi takaperin – mutta kun minulla on edelleen tämä autokin, Salme Lehtonen sanoo. Siskojen kanssa tavataan pari kertaa vuodessa Olen syntynyt Nivalassa. Kun vanhemmat tapasivat, äiti oli Nuutajärven kartanossa karjapiikana, isä Ahlstromilla metsätyönjohtajana. Naimisiin mennessä äiti oli jo 27 ja isä 30 – silti he ehtivät saada seitsemän lasta. Meitä on kuusi tytärtä ja yksi jo edesmennyt veli. Pyrimme siskojen kanssa tapaamaan ainakin pari kertaa vuodessa. Nyt mukaan on otettu veljen vaimo, joten meitä on taas seitsemän. Meillä oli Punkalaitumella pieni mökkönen, johon pikkuhiljaa ostettiin aina lisää maata. Lähdin jo 15-vuotiaana maailmalle, piiaksi isoon maalaistaloon ja myöhemmin oppiin Mustialan karjanhoitokouluun. Tapasin siellä mieheni, menin 19-vuotiaana naimisiin, ja muutimme Ruovedelle töiden perään. Olimme naimisissa 16 vuotta, sitten erosin. Mies menehtyi kymmenisen vuotta sitten. Äidin vanhemmat asuivat Nivalassa ja jäivät vähän kaukaisemmiksi. Kun isän veli kaatui talvisodan viimeisinä päivänä, isoäitini ei kestänyt sitä, sillä nuorin lapsista oli hänelle kaikki kaikessa. Hän kuoli seuraavana keväänä, 60-vuotiaana, sydänsuruun. Isä kuoli 58-vuotiaana sodissa saamiinsa vammoihin. Äidillä oli hyvä vanhuus, kun hän vihdoin malttoi lähteä kotitalosta vanhainkotiin. Tosin äidillä oli sota-ajat aina mielessä, ja ne sieltä aina helposti tuli, mutta kyllä hän oli ihan ajan tasallakin. Kun Tellervo Koiviston isä Einari Kankaanranta kuoli, äiti ilmoitti, että nyt mennään siunaustilaisuuteen. Ja niin sitten mentiin, kirkko oli tupaten täynnä. Äiti itse kuoli vaille 80-vuotiaana sappimyrkytykseen. Elämäntyöni tein postinjakajana täällä Ruovedellä, Postiasema Ykkösellä. Ei missään Itellassa. Meitä oli kaksi postinjakajaa, viimeiset viisi vuotta teimme osa-aikatyötä. Kuukausi töitä, kuukausi vapaalla. Sehän oli vallan mainio asia, joka myös valmensi eläkkeelle jäämistä. Minulla on viisi lasta, seitsemän lapsenlasta ja neljä lapsenlapsenlasta – Virroilla on hyvä elokuvateatteri, johon tulee kaikki uudet elokuvat. Juuri käytiin katsomassa Tove eikä kaihdeta edes tällaisia Tom of Finland -elokuvia, Salme Lehtonen kertoo. Teatteriaktiivi Ajattelen niin, että sohvalle ei kannata jäädä istumaan. Olen kova elokuvafriikki. Houkuttelen aina ihmisiä mukaan, koska minulla on auto käytössä. Virroilla on hyvä elokuvateatteri, johon tulee kaikki uudet elokuvat. Juuri käytiin katsomassa Tove eikä kaihdeta edes tällaisia Tom of Finland -elokuvia. Auto oli täynnä, kun sitä käytiin katsomassa. Pidin myös erityisesti elokuvasta Green Book. Käymme myös teatterissa silloin kun se on mahdollista. Luen myös kaikkea. Jumppaa pitää harrastaa monta kertaa viikossa, ei tästä muuten tule mitään. Olen ollut yli kolmekymmentä vuotta Ruoveden teatteriyhdistyksessä. Pyöritämme muun muassa Pyynikkilän kesäteatteria, ja olen esittänyt näytelmissä isojakin rooleja. Kun maaliskuussa korona tyhjensi almanakan, se oli katastrofi. Sitten ohjaaja Heidi Köngäs soitti toukokuun lopussa, että lähde tekemään tunnin monologia, joka perustuu Mirjami-kirjan Sandran osuuksiin. Kyllä tästä selvitään -monologia esitettiin elo-syyskuun aikana neljä kertaa Ittipään työväentalolla. Ensi kesänä jatketaan. Ei näytteleminen ollut minulle uusi asia, se oli sellainen rohkeuskoettelemus – mutta selvisin siitä! Olen myös Ruoveden eläkkeensaajien puheenjohtaja, kokoonnumme joka toinen viikko. Vain mummokännykkä Olen tehnyt edunvalvontavaltuutuksen, mutta en vielä hoitotahtoa. Tietokoneella pystyn hoitamaan asioita, mutta älykännykkää ei ole, mulla on vain mummokännykkä. Käytän Googlea, ja on minulla myös siellä Facebookissa kavereita, mutta en ole juurikaan niille vastannut. Mielestäni ihmisten pitää jutella nenäkkäin, ei tietokoneen kautta. Moni ikäiseni sanoo, ettei koske tietokoneeseen. En tiedä, millä saisin niiden päähän mahtumaan, että nyt pitää opetella. Tämä on nykypäivää. Ei se kone pure, ja jos menee rikki, sen saa korjattua. Että ei se maailmanloppu ole, jos rupeaa opettelemaan. Nyt minua pyydellään ensi kevään kunnallisvaaliehdokkaaksi.” Riitta Seppänen, 70 ”Täytin keväällä koronan alla 70 ja aviomieheni Kalle vitsaili, että nyt, kun olet +70, et saa mennä mihinkään. Vanhuus ei ole vielä mielessäni. Ehkä se alkaa sitten, kun täyttää 80 vuotta, mutta siihen asti meinaan vielä olla nuorekas. Mielestäni vanhuus on sitä, kun ei ole enää toimintakykyinen, vaan tarvitsee muiden apua. Itse pelkään eniten muistisairautta ja sellaista tilannetta, ettei pääsisi enää itse liikkeelle. Olisi muiden varassa. Toiveeni on, että jos joskus joutuisi palvelutaloon, saisi tarvittaessa kipulääkettä, olisi tarpeeksi hoitajia, ohjelmaa ja ennen kaikkea pääsisi ulos. Hyvä vanhuus olisi sitä, että saisin asua meidän omakotitalossa. Olisi se pihapiiri – ne oravat, jänikset. Yhtenä aamuna pihalla oli supikoira, kettukin on näkynyt, ja siilikin tuli takaisin. Olisi terveyttä, toimintakykyä, sosiaalisuutta, pitkää ikää ja sitä, ettei tulisi höpsöksi. Ennen kaikkea mietin lapsiani ja lapsenlapsiani. Että saisin olla heidän kanssaan mahdollisimman kauan. Meillä on Kallen kanssa kaksi lasta ja kuusi lapsenlasta. – Kuukaudessa tulee sauvakäveltyä noin 70 kilometriä, Riitta Seppänen laskee. Rääkkylän tyttöjä Olen kotoisin Rääkkylästä, Pohjois-Karjalasta, Nimisen kylästä. Meitä oli kuusi lasta, kaksi poikaa ja neljä tyttöä, olen toiseksi vanhin. Meillä oli maalaistalo viljelyksineen. Oli viisi lehmää, sikoja, kanoja, lampaita, varsa ja hevonen. Kotoa näki isolle kirkolle, Joensuu häämötti taivaanrannassa. Joskus pääsin isän mukana kaupunkiin ja sain tötteröjäätelön. Isä oli edistyksellinen, tuli pesukone ja televisiokin, josta naapurit tulivat katsomaan Suomisen Ollia. Isä sai sodassa sirpaleita päähänsä, isän veli kuoli sodassa. Isän isä Ukko eli omassa mökissään samassa pihapiirissä. Ukko otti meidät lapset kaikkeen mukaan, marjastettiin ja perattiin kaloja. Ukko oli hyvin seurallinen, sellainen kyläluuta. Ukko kuoli 83-vuotiaana. Vietin usein kesiä Keravalla, kummieni luona. He olivat lapseton pariskunta, he jäivät eläkkeelle Kätilöopistolta, keittäjän ja lämmittäjän töistä. Vuonna 1960 he ehdottivat, että muuttaisin heille kasvattilapseksi. Olin kymmenvuotias. Koska elämä oli niukkaa, vanhemmat suostuivat. Hyvällä he sen tarjouksen tekivät, halusivat auttaa, mutta maalla sai olla villi ja Keravalla piti olla ”kunnollinen”. Minusta tuli koulussa aika hiljainen, vaikka sainkin uusia ystäviä. Elämä oli ihan hyvää, vähän ikävöin kotia, ja siskot ikävöivät minua. Mutta ei niistä asioista silloin puhuttu. Menin 15-vuotiaana töihin ja kävin töiden ohessa iltaoppikoulua. Työskentelin jokusessa yrityksessä, vuonna 1983 pääsin Helsingin kaupungin asuntoihin eli Hekaan, työskentelin siellä 33 vuotta. Olin vähän kaikkea: palkanlaskija, henkilöstösihteeri, eläkeasiamies, toimistosihteeri. Pidin työstäni ja työkavereistani. Olin 70-luvun alussa menossa ystäväni kanssa Vanhalle ylioppilastalolle tanssimaan, mutta sisään pääsi vain jollakin kortilla. Minulla ei sellaista ollut. Tuli kaksi kaveria, jotka saivat meidät puhuttua sisään. Toinen pojista oli Kalle. Vuonna 1978 mentiin naimisiin. Kalle oli kokki, joka kävi teknisen koulun. Viimeinen ammatti oli rakennusvalvoja. Kalle on fiksu. Minä aina hömpsötän. – En minä vielä hautajaisia ajattele, mutta Terhokodin kohtalosta kannan kyllä huolta, Riitta Seppänen kertoo. Ikääntymisestä puhutaan huumorilla Olin osa-aikaeläkkeellä viisi vuotta, vuonna 2014 jäin lopullisesti eläkkeelle. Ensin oli hieman outoa. Sitten aloin käydä uimassa, lenkillä, konserteissa, teattereissa, tapasin ystäviä ja hoidin lapsenlapsia. Julkisten ja hyvinvointialojen liitto JHL järjestää kaikenlaisia teatterireissuja, mutta koronan aikana en ole osallistunut. Ennen koronaa kävimme myös Kiinteistöyhtiöiden eläkeläisten kanssa syömässä kerran kuukaudessa. Olen hyvässä kunnossa, tosin toinen polvi leikattiin vuonna 2016. Liikkeelle lähteminen on vähän vaikeaa, mutta ei ole kipuja. Käyn lenkillä, senioritalon kuntosalissa sekä uimassa, jotta pysyn kunnosa. Sauvakävelen monta kilometriä päivässä, aamuisin ja iltapäivisin. Kuukaudessa tulee sauvakäveltyä noin 70 kilometriä. Rodoksella oli sauvat mukana, samoin Barcelonassa. Siellä vähän ihmettelivät. Totuin tietokoneisiin, ja työssäni, joten Facebook, nettipankki, videopuhelut ja Whatsapp ovat hallinnassa. Ystävien kanssa puhutaan ikääntymisestä, mutta huumorilla. Ainahan ne vaivat ensimmäisenä kerrotaan – mikä kolottaa tänään. Tärkeät paperit on arkistoitu, ja lapset tietävät, missä mapissa on mitäkin. En minä vielä hautajaisia ajattele, mutta Terhokodin kohtalosta kannan kyllä huolta. Kallen kanssa seuraamme yhteiskunnallisia asioita, uutiset vanhustenhoidosta on huolestuttavia. Iloa ja valoa elämään tuovat nämä minun timanttini: lapset, lapsenlapset, aviomies, ystävät, siskot ja muut sukulaiset. Lapset ja lapsenlapset ovat ensimmäinen ja viimeinen ajatukseni joka ikinen päivä."