Pidän kiinni vain yhdestä kasvatusperiaatteesta – Se on suomen kieli, jota olen puhunut kaksikielisen perheeni lapsille ensihenkäisyistä asti
Lasten kaksikielisyys ei ole läpihuutojuttu, kun asutaan lähes yksikielisessä maassa. Kielitaidon siirtyminen on pääosin vieraskielisen vanhemman vastuulla, kirjoittaa Satu Rämö.
Olen lepsu vanhempi. Ruutuaika venyy, eikä karkkipäivän tarvitse aina olla lauantai. Suklaata voi syödä myös perjantaisin ja tiistaisin.
Pidän kiinni vain yhdestä kasvatusperiaatteesta. Olen tehnyt sitä lasteni ensihenkäisyistä asti.
Se on suomen kieli.
Kotimme on kaksikielinen. Asumme Islannissa. Puolisoni puhuu lapsille islantia, yhdessä perheenä puhumme islantia ja kun minä puhun lasteni kanssa, puhumme suomea.
Lasten kaksikielisyys ei ole läpihuutojuttu, kun asutaan lähes yksikielisessä maassa. Kielitaidon siirtyminen on pääosin vieraskielisen vanhemman vastuulla.
Suomen syöttäminen lapsille on ollut täysin minun harteillani, koska kukaan muu lähipiiristämme Islannissa ei puhu suomea. Olen puhunut lapsilleni syntymästä asti suomea. He ovat saaneet katsoa suomenkielisiä elokuvia ja kuunnella suomenkielisiä lastenkirjoja. Lapset ovat saaneet neropatit ja peppuset suomeksi islannin sijaan.
Raatamiseni on palkittu. Nykyään 8- ja 13-vuotiaat lapseni haluavat katsoa suomenkielisiä lastenelokuvia, lukea suomenkielisiä kirjoja ja kirjoittaa suomenkielisiä WhatsApp-viestejä Suomessa asuville kavereilleen. Hyvä minä. Minä onnistuin!
En vaadi lapsiltani suomea, mutta olen tiukka itselleni. Puhun aina lapsille suomea, vaikka he vastaisivat tanskaksi.
Mitä suomen saaminen ulkomailla kasvavien lasten päähän käytännössä vaatii vanhemmalta? Riippuu tilanteesta. Oman kielen opettamiseen ei ole yhtä periaatetta. Tapoja on monia. Tärkeintä ei ole se, miten sen tekee vaan se, että on johdonmukainen.
Aikuinen voi vaatia lapselta tiettyä kieltä ja kieltäytyä ymmärtämästä lasta muilla kielillä. Tämä vaatii lehmän hermoja, eikä minulla ole niitä.
Vanhempi voi vaihtaa kieltä tilanteen mukaan. Kotona suomea, kaupungilla islantia. En itse suosi tätä, koska lapset kuulevat suomea arjessa vain minulta ja haluan, että he kuulevat suomea mahdollisimman paljon.
Vanhempi voi myös toistaa lapsen sanoman omalla kielellään vaatimatta lasta vastaamaan tietyllä kielellä. Tämä tapa on aika yksinkertainen, koska lasten kanssa kaikki pitää joka tapauksessa sanoa monta kertaa. Noudatan itse tätä keinoa. Puhun ja luen lapsille suomea, vaikka he aluksi vastasivatkin islanniksi. En vaadi lapsiltani suomea, mutta olen tiukka itselleni. Puhun aina lapsille suomea, vaikka he vastaisivat tanskaksi. Sitäkin tapahtuu, sillä Islannin kouluissa tanskan opiskelu on pakollista. Meillä ei ole kielikylpyjä tai suomisunnuntaita, vaan suomi kulkee mukana joka hetkessä ja aina.
Asuimme yhden lukukauden perheemme kanssa Suomessa, koska halusimme lapset suomenkieliseen kouluun. Kun esikoinen kirjoitti suomeksi kirjoitelman suomalaisesta sääty-yhteiskunnasta keskiajalla, äidillä meni vähän roska silmään.
Paukutan verbaalivasarallani kaikkia ei-suomenkielisiä, jotka tulevat suomea kuultuaan selittämään, kuinka ”hassulta toi teidän kielenne kuulostaa”.
Haluan antaa muille vain yhden neuvon. Uuden kielen oppimisessa ei ole mitään noloa tai hassua.
Paukutan verbaalivasarallani kaikkia ei-suomenkielisiä, jotka tulevat suomea kuultuaan selittämään, kuinka ”hassulta toi teidän kielenne kuulostaa”.
Jos lapselle jää tunne, että jonkun asian tekeminen on noloa, into lopahtaa saman tien. Suomen kieli on hieno kieli ja minkä tahansa kielen osaaminen on aina erittäin mahtava asia.
