Mitä ihmettä tapahtui Manchester Citylle? Jättiläinen horjuu köysissä – Liverpoolin on annettava ratkaisevat tyrmäysiskut lähiviikkoina

Huippujalkapallomaailman marraskuun kuuma peruna on ollut pohdinta Englannin – ja kenties koko Euroopan – viime vuosien suurimman joukkueen, Manchester Cityn tilanteesta. Onko joukkue kriisissä? Onko juuri jatkosopimuksen tehnyt Pep Guardiola menettänyt otteensa ryhmästä? Onko tämä vihdoin kausi, jolloin hyvissä ajoin Cityyn eroa tekevä joukkue – tässä tapauksessa Liverpool – ei enää katsele taakseen, vaan seilaa vastustamattomasti Valioliiga-mestaruuteen?

Kriisi on urheilussakin kovin vahva sana ja sen käyttö hyvin subjektiivista, määritelmät liukuvia. Itse ajattelen, että sen käyttäminen on perusteltua, jos joukkueen lähimenneisyyden näkymien lisäksi myös tulevaisuus näyttää hyvin haastavalta. Valoa tunnelin päässä ei yksinkertaisesti ole näkyvissä ja ainoa vaihtoehto on tehdä radikaaleja muutoksia, mikä yleensä jalkapallomaailmassa tarkoittaa valmennuksen vaihtamista.

Siinä mielessä kriisi on turhan vahva ilmaisu Manchester Cityn nykytilanteeseen. Osittain kriisipuheet johtuvat Guardiolan ryhmän itse vuosien varrella asettamasta mielipuolisen korkeasta rimasta. Vaaleansininen ryhmä on ollut niin huippuunsa hiottu, että kollektiivin vahvuus on palauttanut junan raiteilleen viimeistään parin-kolmen ottelun yskimisen jälkeen. Ja pitkässä, 38 joukkueen sarjassa muut ovat saaneet ilakoida sarjakärjessä ties kuinka pitkään, sillä vain päätöskierroksen jälkeinen sarjataulukko on merkinnyt. Guardiolaa eivät saksalaisesta jalkapallosta tutut syysmestaruudet kiinnosta.

Historian huomioiden voisi alkuun tuntua suorastaan naurettavalta alkaa kirjoitella Cityä ulos mestaruusjunasta marraskuussa. Muistan sanoneeni eräässä podcastissa toissa kauden tammikuussa, Arsenalin johtaessa Valioliigaa kahdeksalla pisteellä, että pidän yhä Cityä todennäköisimpänä mestarina. Niinhän siinä myös kävi. Arsenal johti sarjaa samaisella kahdeksalla pisteellä itse asiassa vielä huhtikuussa, 29 ottelun jälkeen, mutta City päätti kauden jäätävään voittoputkeen ja puksutteli ohi.

Onko marraskuisessa pohdinnassa siis järkeä? Voi olla, ettei, mutta Cityn tappioputki on silti oire monesta eri asiasta. Siihen sisältyy myös piirteitä, joita aiempina vuosina ei ole nähty. Kyse ei ole pelkästä varianssista, vaikka silläkin toki osansa asiaan on.

Aloitetaan ilmiselvästä puolesta, oirekuvauksesta. Jos tulevan sunnuntain odotettuun kärkiotteluun selvähkönä suosikkina lähtevä Liverpool kaataa Cityn Anfieldillä, on ero punaisten hyväksi sarjataulukossa 11 pistettä. Liigacupista Guardiolan joukkue lensi jo ulos ja Mestarien liigan viidestä avausottelusta saldona on sille kovin köykäiset kahdeksan pistettä.

Viiden ottelun tappioputken joukkue sai tiistai-iltana vihdoin poikki – tavalla, joka ei tilannetta varmasti helpottanut. 3-0-kotijohto Mestarien liigassa Feyenoordia vastaan suli nöyryyttävään 3-3-tasapeliin.

Edeltänyt viiden ottelun tappioputki oli Guardiolan valmentajauran pisin ja sen rumaksi lopuksi kärsitty 0-4-kotinöyryytys Tottenhamille miehen uran ensimmäinen neljän tai useamman maalin tappio. Valioliigan hallitseva mestari on hävinnyt seuraavalla kaudellaan viisi kilpailullista ottelua peräkkäin viimeksi vuonna 1956. Cityn seurahistoriassa edes neljän ottelun tappioputkea saa etsiä 18 vuoden takaa. Silloin öljyrahasta ei ollut tietoakaan ja Stuart Pearcen luotsaama ryhmä hävisi neljästi putkeen.

Tylyjä tilastoja voidaan toki laimentaa polkemalla, sinänsä oikeutetusti, liigacupin merkitystä ja toteamalla, että uudessa Mestarien liiga -formaatissa peräti 24 joukkuetta 36:sta pääsee pudotuspeleihin eli siellä riittää, kun City terhakoituu kevättalvella. Oli miten oli, suurin huoli kohdistuu Valioliigaan.

Vaikka joukkue on edelleen pääsarjan taulukossa kakkosena, vilkaisu pelkkien tulostenkin taakse näyttää taivaansiniseltä kantilta melkoisen rumalta. Muutenkin kuin piste-erona Liverpooliin.

Manchester City on päästänyt kauden 12 Valioliiga-ottelussaan 17 maalia. Sitä vähemmän maaleja on päästänyt kahdeksan joukkuetta ja sijalta 19 löytyvän Crystal Palacen verkko on soinut yhtä monta kertaa.

Päästetyissä maaleissa ei ole ilmaa – päinvastoin. City on antanut vastustajilleen maaliodottamaa 18,68 eli omissa olisi voinut soida vieläkin enemmän. Vaikka otoskoko onkin vielä pieni, ei ottelukohtaista päästettyjen maalien keskiarvoa voi sivuuttaa; lukema 1,42 on karmea, kun sitä vertaa historiaan. Guardiolan-ajan City on päästänyt vain yhdellä kaudella – valmentajan ensimmäisellä, 2016-17 – yli yhden Valioliiga-maalin ottelua kohden: 1,03.

Kun tämän Valioliiga-kauden hyökkäyspään tilastoja tarkastelee, ei jälki ole niin karmeaa. Maaliodottamaa City on kerännyt sarjan kolmanneksi eniten, ja ero kärjestä löytyvään Liverpooliin on alle kaksi maalia.

Oirekuva on käyty läpi. Mitkä syyt siihen ovat johtaneet? Romahdus on siis tapahtunut ennen kaikkea puolustussuuntaan, monen syyn summana.

Jalkapallon kaltaisessa äärimmäisen kompleksisessa pelissä asioiden syy-seuraussuhteita voi analysoida ties minkälaisesta kulmasta. Tärkeintä on ymmärtää, kuinka käytännössä kaikki vaikuttaa kaikkeen. Yhden palikan kaatuminen – tai vaihtaminen – voi laukaista ketjureaktion, joka johtaa hyvinkin pitkälle.

Manchester Cityn synkän ajanjakson juurisyissä ei kannata ensimmäisenä mennä taktisiin nyansseihin, vaan loukkaantumisiin. Ne ovat tehneet joukkueesta monella tapaa haavoittuvaisen, ja samalla osoittaneet joukkueen rakentamiseen liittyvän uhkapelin kestämättömyyden.

Maailman parhaan jalkapalloilijan palkinnon, Kultaisen pallon vastikään pokanneen Rodrin koko kauden sivussa pitävä polven eturistisidevamma on vähemmän yllättäen dominopalikoista kallein. Helmikuusta 2023 alkaneella ajanjaksolla Manchester City on pelannut 106 kilpailullista ottelua. Rodrin pelaamista 78 ottelusta joukkue on hävinnyt 2,6 prosenttia ja espanjalaisen ollessa sivussa (28 ottelua) 35,7 prosenttia. Keskikenttäpelaajan tultua seuraan vuonna 2019 on Cityn Valioliiga-ottelujen pistekeskiarvo ollut 2,37 miehen pelatessa ja 1,90 ollessa sivussa.

Ero on tyrmäävä. Suurin Rodrin poissaollessa tällä kaudella näkynyt ongelma on ollut joukkueen kenttätasapainossa. Hetkissä, jolloin jalkapalloa satunnaisesti seuraava katsoja ei kenties ymmärrä Rodrin arvoa miehen pelatessa, mutta mahdollisesti tämän ollessa sivussa. Rodri on mestarillinen puolustuslinjan suojelija ja isojen tilojen puolustaja niin kestävyytensä, fysiikkansa kuin ennakointikykynsä ansiosta. Toissa kaudella hän taklasi Cityn pelaajista eniten, viime kaudella ykkössija irtosi syötönkatkoissa.

Rodrin putoaminen koko kauden ajaksi toi esiin ison joukkueen rakentamiseen liittyvän ongelman: pukukopista löytyi käytännössä yksi, edes hieman sinnepäin – korostan sanaa sinnepäin – kyseiseen rooliin sopiva pelaaja, kroatialainen Mateo Kovačić. Kuinka hänelle kävikään viime lauantaina? Mies loukkaantui ja saattaa olla sivussa kuukauden päivät.

Sekä Rodrin että Kovačićin ollessa sivussa ei Cityllä ole ainuttakaan puhdasta puolustuslinjan suojelemiseen kykenevää kutospaikan pelaajaa. Uusvanha hankinta Ilkay Gündogan on kasi- tai kymppipaikan peluri ja osoittautunut muutenkin 34-vuotiaana heikoksi lenkiksi puolustusuuntaan. Bernardo Silvan avut ovat pelaamisessa viimeistä linjaa vastaan ja lupaava nuorukainen Rico Lewis tuo hänkin etua lähinnä pallolliseen peliin.

Rodrin poissaolosta lähteneen ketjureaktion seuraukset eivät ole kosmeettisia. Cityn keskikentän yli on juostu toistuvasti luvattoman helposti. Sen vastustajat ovat luoneet maalipaikoistaan keskikaistan (kentän ollessa jaettuna kolmeen kaistaan) kautta peräti 39,1 prosenttia – Valioliigan toiseksi korkein osuus Tottenhamin jälkeen. Vielä tyrmäävämpi fakta on, että City on ottanut vastaan laukauksia vastustajien vastahyökkäyksistä koko sarjan eniten määrän yli kaksinkertaistuttua viime kauden keskiarvoon verrattuna.

Lienee hyvä täsmentää, että lukemat koskevat koko meneillään olevaa Valioliiga-kautta, eivät ainoastaan tappioputkea. Esimerkiksi juuri tuorein esimerkki, Tottenham-murskatappio, oli katastrofi, joka odotti tapahtumistaan.

Cityn keskikenttäpelaajien puolustuskäyttäymisen ja -taitojen sekä rest-defencen romahtamisen lisäksi puolustuspään numeroiden dramaattiseen laskuun on vaikuttanut pari muutakin pääasiaa.

Pep Guardiolan City ei viime vuosina ole ollut Valioliigan aggressiivisimmin prässäävien joukkueiden joukossa. Esimerkiksi kahdella edellisellä kaudella joukkueen PPDA-arvo oli sarjan seitsemäs ja yhdeksäs. Tietoinen valinta.

Prässäämiseen on kuitenkin tullut tälle mukaan uusia, huolestuttavia piirteitä. City on riistänyt palloja yläalueilla koko tämän kauden Valioliigan vähiten ja myös kaikkien kentän eri alueilla aloitettujen vastaprässien määrä on sarjan pienin. Tästä huolimatta joukkueen puolustuslinjan keskikorkeus on korkein vuosiin, 40 metriä. Aiempina viitenä Valioliiga-kautena korkeus on vaihdellut 28-33 metriä. Muutos on merkittävä.

Vaikka City on nostanut puolustuslinjansa korkeutta, on sen antama pallopaine ollut heikolla tasolla. Tämä on aiheuttanut puolustuslinjalle toistuvasti tilanteita, joissa avoimen jalan pelaaja pääsee pommittamaan vapaasti palloa selustassa olevaan isoon tilaan. Keväällä 35 vuotta täyttävä Kyle Walker on toiminut vuosikausia näissä hetkissä joukkueen henkivakuutuksena, mutta ikä alkaa väistämättä näkyä toistuvissa, sprinttinopeuksin tehtävissä juoksukilpailuissa.

Walkerin hidastuminen ei kuitenkaan ole ainoa syy. Cityn laitahyökkääjät prässäävät usein vastustajan toppareita, jolloin laitapuolustajien tulee prässätä todella pitkiä matkoja vastustajan laitapuolustajiin saakka. Tämä jättää heidän taakseen isoja tiloja. Lisäksi syvemmällä puolustaessa Cityn laitahyökkääjien puolustusmoraali laitapuolustajien auttamiseksi on ollut kaukana parhaasta mahdollisesta.

Vaikka vuotavan puolustuksen tärkeimmät syyt voidaan paikantaa ylemmäs kenttää, ei Cityä kohdannut loukkaantumiskurimus ole väistänyt puolustuslinjan pelaajiakaan. Sivussa ovat olleen vuoroin John Stones, Nathan Aké, Manuel Akanji ja Rúben Dias. Etenkin Diasin poissaolo on tehnyt tuhoisaa jälkeä puolustuslinjan yhteistoiminnalle. Portugalilainen menee Rodrin tavoin pelaajasta, jonka todellisen arvon näkee vasta poissaolon hetkellä. Toppari on koko puolustuslinjan koordinoitujen liikkeiden kapellimestarina maailman eliittiä.

Cityn ottelusta toiseen elänyt alakerta on näkynyt esimerkiksi isoina kommunikaatio-ongelmina ja sen myötä leveysuunnan väleinä sekä epäselvänä työnjakona niin korkeammalla kuin omassa boksissa puolustaessa. 19-vuotiaan Jahmai Simpson-Puseyn syliin tipahtanut iso vastuu on jalkapalloromanttisesti hieno asia, mutta lähinnä se kertoo joukkueen puolustuksen loukkaantumistilanteesta.

Avainpelaajien loukkaantumiset ja niistä johtuvat taktiset haavoittuvuudet ovat ajaneet aiemmin raudanlujana tunnetun puolustuksen tilanteeseen, jossa vastustajat nakuttavat illasta toiseen kakkosella alkavan maaliodottaman. Eikä sitä kerätä vain 25 metristä tulevalla sarjatulella kumuloimalla, vaan parhailta maalintekosektoreilta viimeistelemällä. Cityn vastustajilleen antaman maalipaikan keskimääräinen maaliodottama on tämän kauden Valioliigassa 0,15 – koko sarjan heikoin. Vertailukohtana, jokaisen muun top viisi -joukkueen vastaava lukema on alle 0,10. Ero on valtava.

Cityn kannalta huolestuttava löydös ovat myös joukkueen viime kaudesta selvästi laskeneet juoksumatkat – niin kokonaismatkan kuin sprinttien osalta.

Rodria City ei saa takaisin pitkään aikaan, joten Guardiolan on mietittävä joukkueensa pallotonta tekemistä täysin uudesta kulmasta – kuten hän takuuvarmasti tekeekin. Kaikkein kriittisin puolustuspelin avohaava ovat tilat keskikentällä. Yksi vaihtoehto voisi olla topparin nostaminen kutospaikalle, myös puolustusvaiheessa siis. Ainakin John Stones ja Manuel Akanji pystynevät tätä roolia jossain määrin sijaistamaan.

Toisen ison kuvan korjausliikkeen on liityttävä prässäämiseen. Joko City pystyy muuttamaan yläalueiden pallopainettaan huomattavasti aggressiivisempaan suuntaan estäen pelaamisen keskikentälle ja selustaan tai sitten pudottaa nöyrästi pakkaansa selvästi nykyistä alemmas tiivistäen samalla linjojen välisiä etäisyyksiään.

Puolustuspelaamiseen liittyy vielä yksi kysymys: miksi Manchester City joutuu ottamaan niin paljon vastustajan vyörytystä vastaansa? Ei se ole ollut sille viime vuosina lainkaan tyypillistä.

Edellä purettujen syiden lisäksi kriittinen katse on suunnattava pallolliseen vaiheeseen. Kykeenekö City ottamaan kontrollia enää vanhaan Guardiola-malliin ja onko sen hyökkääminen riittävän monipuolista?

Kontrollin väheneminen liittyy paljon Rodrin poissaoloon sekä toisen, ylempien alueiden hallitsijan, Kevin De Bruynen, loukkaantumiskierteeseen. City ei esimerkiksi pysty enää puolustamaan pallolla niin hyvin kuin aiempina kausina, minkä vuoksi vastustaja luonnollisesti saa enemmän hyökkäyksiä ottelussa. Mitä enemmän joukkueella on laadukkaita, pidempiä hyökkäyksiä, sitä paremmin sen vastaprässi yleensä toimii. Näin ei siis tällä kaudella ole ollut.

Monipuolisuuden puute taas nivoutuu vahvasti Erling Haalandin ympärille. Kuten toukokuussa jo Aitiossa pohdin, on norjalaisen Cityyn liittymisen riskinä aiemmin niin joustavan ja monipuolisen hyökkäysjoukkueen pelaamisen yksipuolistuminen. Kehitys näyttäisi edelleen menevän tähän suuntaan, koska maalintekouhkan luominen perustuu Haalandin ruokinnalle. Tämä on ajanut väistämättä hyökkäämistä keskikaistan suuntaan, ja pallonmenetykset siellä aiheuttavat usein vaarallisempia vastahyökkäyksiä kuin laidoilla.

Ja vaikka Cityn hyökkäyspelaamisen huolimittari ei yllä lähimainkaan sen puolustuspään vastaavan punaisuuteen, liittyy Haaland-keskeisyyteen isoja kysymyksiä myös joukkueen oman hyökkäysuhkan suhteen. Haaland on viimeistellyt 55 prosenttia joukkueensa Valioliiga-maaleista tällä kaudella. Prosenttiosuus tulee varmasti laskemaan, mutta siitä on silti matkaa norjalaisen kahden City-avauskauden vastaaviin – myös korkeisiin – lukemiin 28 ja 38 prosenttia.

12 maalin Haalandin jälkeen Cityn sisäisessä Valioliiga-maalipörssissä seuraavina tulevat kolmen maalin kroatialaiset, laitapuolustaja Joško Gvardiol ja kasipaikan Kovačić. Hyökkäyksen ylimmän oksan pelaajista yhden maalin on tehnyt Jeremy Doku. Siinä kaikki.

Muun muassa Phil Foden, Bernardo Silva, Savinho ja Jack Grealish ovat nollakerhossa. Kukaan muu ysipaikan pelaaja ei ole tehnyt maaliakaan – aivan, koska Cityllä ei Haalandin lisäksi sellaista ole. Cityn maalintekoprofiili on käännetty päälaelleen muutaman vuoden takaisesta, jolloin useita pelaajia nakutteli kaksinumeroiset maalilukemat Valioliigassa.

Haalandin hiipunut maalitahti – kymmenen maalia viiteen avausotteluun ja kaksi seuraavaan seitsemään – ei norjalaisen itsensä kannalta ole suuri huolenaihe. Hän on päässyt edelleen hyvin paikoille ja varianssi kyllä tasoittuu. Haaland voittanee jälleen maalikuninkuuden. Koko joukkueen kannalta koko dilemma on silti oleellinen.

Entä mitä jos Haaland loukkaantuu pidemmäksi aikaa? Romahtaako Cityn hyökkäyspelaaminen puolustuspelaamisen tasolle? Vai olisiko tilanne jopa valeasussa saapuva siunaus?

Loukkaantumiset ovat paljastaneet asioita. Guardiola ja seuran urheilujohto ovat pelanneet jo jokusen vuoden ajan rulettia pelaajatilanteellaan.

Guardiolalla on vahvan rotaatiomiehen maine, ja se on toki perusteltu Cityn tehtyä tällä Valioliiga-kaudella sarjan toiseksi eniten muutoksia avauskokoonpanoonsa. Kuitenkin, pelaajien rotaatio tapahtuu kapean ringin sisällä. Viime kaudella Valioliigassa kentällä kävi yhteensä 25 pelaajaa, sarjan toiseksi pienin määrä. Lisäksi näistä pelaajista viisi pelasi yhteensä vain 160 minuuttia.

Guardiolan varmasti tietoinen riski rotatoida suhteellisen kapeaa pelaajaryhmää on aiempina vuosina kannattanut. Se on pitänyt elävän kilpailutilanteen yllä ja pelaajat riittävän levänneinä, mutta kuitenkin pelituntumassa kiinni. Nyt tuo riski on realisoitunut, kun etenkin puolustukseen ja keskikentän pohjalle ei ole pelaajia, joita peluuttaa. Saati rotatoida.

Voiko joukkue nousta vielä tästä? Guardiolan Manchester City -ryhmille on ollut hyvin tyypillistä jonkinasteinen loppusyksyn kaamosmasennus. Tyypillinen kauden alku on ollut vahva, ja loppuvuotta kohden pistetahti on hetkellisesti pudonnut, kunnes sitten kevään aikana tavarajuna on puksuttelut onnenonkijoiden ohi kannuun kiinni.

Tämänhetkinen tilanne poikkeaa aiemmin nähdyistä siten, että suoritustason lasku on merkittävästi pahempi kuin ennen. Muutenkin kuin vain tappioputki-sanaa toitottamalla. On mahdotonta ennustaa tässä vaiheessa, saako City junansa vauhtiin riittävän ajoissa kiriäkseen syntyneen takamatkan kevään aikana kiinni.

Siitä puolestaan voi olla varma, että Guardiolan taikahatusta ilmestyy yksi jos toinenkin kani joukkueensa valuvikojen korjaamiseksi. Yksi merkittävimpiä syitä, miksi katalaani jää ikuisesti kaikkien aikojen jalkapallovalmentajien joukkoon, on uudistumiskyky – usein tavoilla, joita ei lajissa ole ennen nähty. Seuraava kani voi olla jo nurkan takana.

Cityn kurimus – ja kääntäen, Liverpoolin momentum on nyt ja tässä. Vaikka City on kevään joukkue, olisi vaikkapa 15 pisteen karkumatka sillekin jo melkoinen vuori. Ilman Rodria.

Myös sunnuntai-illan jälkeiset viikot ovat Citylle hyvin kriittisiä – eivätkä varmasti helppoja. Valioliigassa se kohtaa muun muassa Aston Villan ja rakkaan naapurinsa, uuden valmentajansa piiskaaman Manchester Unitedin. Mestarien liigassa paikka kahdeksan joukkoon ja sitä myöten yhden lisäpudotuspeliparin välttäminen vaatisi voittoja. Kaksi seuraavaa vastustajaa ovat Juventus ja PSG.

Cityn voi saada köysiin joksikin aikaa. Se aika on nyt, ja Liverpoolin tulisi takoa kuin viimeistä päivää sen nemesiksen ollessa heikoimmillaan. Tämän vuoksi sunnuntain ottelua ei tule ajatella Liverpool-leiristäkään vähäpaineisena tilanteena. Yhdentoista pisteen johto. Sen on oltava Arne Slotin tavoite, sillä City jos jokin on viime vuosina näyttänyt, että isokin sarjajohto voi olla pikaista silmänlumetta.

Manchester City nousee kyllä tolpilleen. Jos se ei tapahdu tämän kauden aikana, niin seuraavalla. Sen vuoksi kriisistä puhuminen kuulostaa yliampuvalta.