Nuori nainen ryhtyi näyttelijäksi rytinällä ja voitti ensi töikseen kaksi Jussia: ensimmäisen sivuosasta Päin seinää -elokuvassa vuonna 2015 ja toisen pääosasta elokuvassa Aurora vuonna 2020. Elokuva-alan ja freelancerin elämän raadollisuus näyttäytyi Mimosa Willamolle ensimmäistä kertaa vasta viime vuonna, kun sovitut näyttelijän työt peruuntuivat ja koko vuonna kuvauspäiviä oli vain kolme.

Nyt hän kuvaa Hangossa Murha Hangossa -rikossarjaa. Onnekseen hän on koko ajan tehnyt muitakin töitä. Näyttelijän töiden kannalta pieleen menneen viime vuoden pelastivat työt äänikirjojen lukijana sekä Ylen lastenohjelman käsikirjoittajana. Itsetuntokin alkaa jo palautua kolhusta.

– Oli se synkkää. Ajattelin, että ehdin näytellä 27-vuotiaaksi, kunnes tähteni sammui. Piti miettiä vakavasti, voinko työskennellä alalla, joka on näin epävarma. Onko tässä mitään järkeä. Toisaalta opin kokemuksesta epävarmuuden sietämistä ja sitäkin, etten ole ihmisenä täysin kelvoton silloinkaan, kun töitä ei ole.

Sitä ennen oli ehtinyt aueta uusi rooli, joka vei Mimosan Suomen pohjoisimpiin osiin.

Syksy oli pimeimmillään lokakuussa 2021. Mimosa Willamo luki Laura Airolan kirjoittamaa Image-lehden juttua siitä, kenen munasolut kelpaavat hedelmöityshoitoon ja millaisia esteitä luovuttamiselle voi olla.

Hän sai tietää, että esimerkiksi omien vanhempien perinnölliset sairaudet saattavat estää lahjasolujen luovuttamisen, samoin tupakointi, yli 35 vuoden ikä sekä 32:n ylittävä painoindeksi. Nämä rajoitteet eivät ole minulle ongelmia, olisiko tässä tapa auttaa muita, Mimosa mietti. Näyttelijä luovutti jo verta ja mietti, miksei siis luovuttaisi myös munasolujaan.

– Olen aika impulsiivinen päätöksissäni. Myös tällaisissa asioissa, Mimosa Willamo kertoo.

Hän googlasi hakusanoilla ”munasolujen luovutus Helsinki” ja jätti yhteystietonsa ensimmäisenä vastaan tulleen klinikan sivuille.

Kun klinikalta soitettiin, hän oli jo Nuorgamissa kuvaamassa kansainväliselle yleisölle tehtyä suomalaista toimintaelokuvaa Sisu. Paluu kotimaisemiin koitti, ja Mimosa kävi klinikalla. Alussa otettiin verikokeet, tehtiin ultraäänitutkimus, testattiin hedelmällisyysterveys ja keskusteltiin luovuttamisen psykologisesta puolesta.

– Kävi ilmi, että minulla on munasoluja vaikka muille jakaa. Sain hedelmällisyydestäni hyvää terveystietoa. 26-vuotiaana on jo kiva tietää, onko kaikki hyvin tai liittyykö omaan hedelmällisyyteen jotain ongelmia.

Mimosa luovutti ensimmäiset lahjasolut tammikuussa 2022. Sitä seurasi toinen kerta elokuussa ja kolmas tämän vuoden helmikuussa.

Ensimmäisellä kerralla munasolut kasvoivat niin suuriksi, että hänen oli hankalaa kävellä klinikalle punktiopäivänä. Rauhoittavaa lääkettä ja kipulääkitystä annettiin niin paljon, että tolkku oli pois vielä tuntien ajan luovutuksen jälkeen. Toisella kerralla kasvatushormonia annettiin vähemmän, joten myös kivunlievitystä vähennettiin.

– Sillä kerralla tunsin ja muistin operaation paremmin. Tunsin neulan, joka työnnetään rakkuloihin ja mietin, että kyllä tämä on hullun hommaa. Täällä minä olen lettu levällään ja annan tunkea toosastani sisään monta kymmentä senttiä pitkän piikin. Se oli outo fiilis.

Kolmannella kerralla seurasi jälkioireita enemmän kuin kahdella ensimmäisellä. Ei kuitenkaan mitään liian traumatisoivaa, Mimosa kiirehtii sanomaan. Hän aikoo mennä neljännen kerran luovuttamaan vielä tänä vuonna.

Vaikka Mimosa oli jo tottunut ojentamaan ranteensa verenluovutusta varten, naiselle munasolujen luovutus on sitä huomattavasti kajoavampi prosessi. Ensin pistetään hormoneja kehoon kaksi kertaa illassa parin viikon ajan. Varsinainen munasolujen keräys eli punktio tehdään emättimen kautta pitkällä neulalla, jolla munasolut imetään munasarjoista talteen.

Munasolujen luovuttamisesta saa hedelmöityshoitolain määrittämän 250 euron kertakorvauksen.

– Ensimmäisellä klinikkakäynnillä sain tyhjän ruiskun ja sanottiin, että ole hyvä ja pistä. En ole diabeetikko, joten en ole koskaan joutunut pistämään itseäni mahaan. Se oli jännittävä hetki, mutta ei tuntunut pahalta.

Luovuttajan on pystyttävä pistämään itseään, sillä munasoluja kasvatetaan hormonipiikkien avulla. Ensin annetaan munasolujen kasvatusainetta ja käydään välillä klinikalla ultraäänitutkimuksessa toteamassa, miten solut ovat lähteneet kasvamaan. Sitten seuraa jarrutusaine, jolla hillitään sitä, etteivät munasolut kasvaisi liikaa. Viimeisenä ja ajankohdaltaan tarkimpana annetaan irrotuspiikki, joka on vuorossa sitten, kun solut ovat valmiita luovutettaviksi.

Loputtomiin luovuttamista ei voi tehdä. Hedelmöityshoitolain mukaan sama henkilö voi luovuttaa munasoluja viiteen perheeseen. Siksi Mimosakin tietää, että jo ensimmäisellä kerralla osasta hänen luovuttamistaan soluista saatiin aikaan onnistunut hedelmöitys. Sitä hän ei tiedä, onnistuiko solujen istutus kohtuun ja kestikö raskaus lapsen syntymään saakka.

– Hedelmöityshoidoissa käy ihmisiä, joilla on vaikeuksia saada omia lapsia. Lahjasoluilla tehdyt lapset ovat todennäköisesti hyvin haluttuja. Toisella luovutuskerralla sain tietää, että jo ensimmäisellä kerralla kaksi soluani oli hedelmöitetty. Se tuntui palkinnolta. Siltä että jes, työni täällä on tehty!

Lahjasolujen luovuttaminen ei ole Mimosalle aktivismia. Hän vertaa sitä vapaaehtoistyöhön, eikä pidä sitä pyhempänä asiana kuin muutakaan auttamista. Hänellä on yleinen verityyppi, jota tarvitaan paljon sekä runsaasti munasoluja. Ajatus niiden luovuttamisesta tuntuu itsestään selvältä ja helpolta.

– Tämä on minulle sopiva muoto auttaa. Jollekin toiselle se voi tuntua vaikealta ajatukselta, minulle ei. Silloin on vain fiksua tehdä se. En koe, että asiaa tarvitsisi sen kummemmin perustella. Uskon, että teko on oikein ja että se riittää.

Kun munasolujen luovutuksen yhteydessä Mimosaa kehotettiin keskustelemaan päätöksestä ensin avopuolisonsa kanssa, häntä hymyilytti. Mimosa kertoo olevansa moderni nainen, joka päättää kehostaan ja munasoluistaan itse. Toisaalta avomiehellä ei ollut mitään lahjasolujen luovutusta vastaan, joten asiaa ei tarvinnut sen enempää perheessä puida.

– Olisihan tätä hyvin vaikeaa salata, kun säilyttää jääkaapissa hormoneja ja piikittää itseään kotona iltaisin. Ymmärrän toki ajatuksen siitä, että avaa asian puolison kanssa. Joskus voi olla sellainen tilanne, että tuolla jossain on lapsia, joilla on puoliksi sama geeniperimä kuin minulla. Ei meillä kummallakaan kuitenkaan ole sellaista ajatusta, että omat geenit olisi rajattava vain omalle perheelle, Mimosa sanoo.

Hedelmöityslaki muuttui vuonna 2007 sellaiseksi, että lahjasoluilla hedelmöitetyt lapset saavat täysi-ikäisinä halutessaan tietää luovuttajan nimen.

Nykyään myös erilaiset geenitestit ovat yleistyneet ja sitä myötä todennäköisyys asian tahattomallekin ilmi tulemiselle on kasvanut. Mimosa ei ajattele elämää niin pitkälle, eikä pidä asiaa ongelmallisena. Ottaa yhteyttä jos ottaa, hän miettii.

– Vielä ei tiedetä, kuinka moni lahjasoluilla alkunsa saanut lapsi on kiinnostunut tietämään lahjoittajan henkilöl­lisyyden. Ei tiedetä sitäkään, puhutaanko perheissä siitä, onko lapsi saanut alkunsa lahjasoluilla vai ei. Se on jokaisen perheen oma asia. Minun munasoluistani hedelmöittynyt ihminen saattaa omata ulkoisesti samoja piirteitä ja samaa perimää, mutta ei hän ole minun lapseni.

Mimosa tulee suurperheestä. Lapsuuden­kodissa oli aina ääntä ja elämää. Mimosa oli toinen lapsi ja hänellä on yhteensä neljä veljeä. Suku on muutoinkin suuri – hän itse puhuu Willamon klaanista, johon kuuluu isovanhempia, setiä, tätejä, pikkuserkkuja ja kolmetoista serkkua.

Suvussa on taiteellisuutta sekä akateemista osaamista, etenkin luonnontieteen parissa, sillä Willamoiden klaaniin kuuluvat muun muassa luontovalokuvaaja Heikki Willamo sekä Helsingin yliopiston bio- ja ympäristötieteen lehtori Risto Willamo. Myös Emma-palkitut muusikot, Von Hertzen Brothers -yhtyeen Kie, Mikko ja Jonne von Hertzen ovat Mimosalle sukua isän kautta.

Taiteilijaksi ryhtymistä Mimosan ei siis tarvinnut erikseen perustella kenellekään, ei edes itselleen.

Hän on herännyt vasta aikuisena siihen, etteivät kaikki ihmiset esimerkiksi osaa ulkoa lukuisia lastenlauluja. Mimosa osaa, koska hän kuunteli ja lauloi niitä oman lapsuutensa jälkeen vielä kaksitoista vuotta pikkuveljilleen.

– Olen tottunut jatkuvaan elämöintiin ympärilläni. Kun aikuisena muutin ensimmäistä kertaa yksin, jouduin opettelemaan olemaan hiljaisuudessa. Suurperheessä on aina ääntä ja liikettä. Ovi käy, joku riitelee, yksi kokkaa, toinen nauraa, joku pudottaa maitolasin. Panen vieläkin joskus musiikin päälle, kun kotona on oudon hiljaista.

Lapsuus on antanut näyttelijän ammattiin paljon, sillä sen myötä Mimosan on ollut helppo toimia ryhmässä. Välillä suurperheen opit naurattavat. Tausta tulee esiin myös ravintolassa, kun ollaan kavereiden kesken ja pöytään tuodaan kaksitoista kampasimpukkaa.

– Hyvin nopeasti olen laskenut päässäni, kuinka monta kappaletta kukin saa syödä, Mimosa naurahtaa.

Mimosalla on myös geeniperimää Suomen ulkopuolella. Hänen äitinsä on puoliksi intialainen, mutta ei ole kasvanut intialaisen isänsä kanssa, eikä Mimosalla tai hänen sisaruksillaan ole suhdetta intialaiseen kulttuuriin.

– Äiti on ehkä geneettisesti puoliksi intialainen, mutta muutoin sataprosenttisesti espoolainen, Mimosa nauraa.

Juuri nyt Intia on hänelle huvittavan mutkan kautta läsnä. Sisu-elokuva palkittiin fantasia- ja kauhuelokuviin keskittyvällä Sitges-elokuvafestivaalilla Espanjassa, ja se pääsi poikkeuksellisen laajaan levitykseen Yhdysvalloissa.

Mimosa kertoo päätelleensä, että Sisu-elokuva pyörii nyt Intiassa, sillä hänelle on alkanut tulla sadoittain miespuolisia someseuraajia Intiasta. Hän ei ole kertonut kansainvälisessä mediassa perimästään mitään, eikä suunnittele kertovansakaan.

– Se tuntuisi dorkalta, koska minä tai äitinikään emme ole käyneet Intiassa. Kukaan meistä ei puhu hindiä tai juhli divalia. Totta kai minua kiinnostaisi tutustua siihenkin kulttuuriin, mutta se tapahtuisi täysin suomalaisista lähtökohdista. Näin espoolaisena tuntuisi kulttuuriselta omimiselta olla silleen, että no niin, nyt sari päälle ja torille!