Image

Kenen solut kelpaavat hedelmöityshoitoon? Julkinen klinikka otti vastaan toimittajan munasolut mutta yksityinen ei

Kenen solut kelpaavat hedelmöityshoitoon? Julkinen klinikka otti vastaan toimittajan munasolut mutta yksityinen ei
Laura Airola halusi lahjoittaa munasolujaan, jotta hänen hedelmällisyydestään olisi hyötyä muille. Ihan helppoa se ei ollut.
Julkaistu: 22.10.2021

On marraskuinen aamu, kun istun bussissa ja tuijotan edessä olevan penkin selkänojaa. Siinä on yksityisen lapsettomuusklinikan mainos, jossa etsintäkuulutetaan ”suurimman mahdollisen lahjan antajia”. Horroksessa otan puhelinnumeron talteen.

Olen seurannut vuosien ajan kahden ystäväni, alan termein ”itsellisen naisen”, äitiyden tavoittelua. Heidän kauttaan minulle on avautunut merkillinen ja aiemmin tuntematon maailma, jossa koetaan lisääntymisen painetta ja maksetaan tuhansia euroja tanskalaisesta spermasta.

Toinen ystäväni on – seitsemän vuotta sen jälkeen, kun otti ensimmäistä kertaa yhteyttä Väestöliiton lapsettomuusklinikalle – 43-vuotiaana, kuudennella kuulla raskaana. Toinen taas on juuri saanut kuulla, ettei viideskään koeputkihedelmöitys onnistunut. Sitä ennen hänelle on tehty kolme inseminaatiota eli keinohedelmöitystä, jossa lahjoitettu siemenneste ruiskutetaan suoraan kohtuun. Raskaaksi tulemisen mahdollisuus on yksi kymmenestä.

In vitro -fertilisaatio (”hedelmöitys lasissa”), eli koeputkihedelmöitys, on maailman yleisin hoitokeino lapsettomuudesta kärsiville. Suomessa se maksaa yksityisellä klinikalla 8 000–9 000 euroa. Naisen lisähormoneilla kasvatetut munasolut otetaan tarkasti ajastettuna ajankohtana talteen ja yritetään saada hedelmöittymään kohdun ulkopuolella, ystäväni tapauksessa lahjasiittiöiden avulla.

Nyt ystävääni hoitanut lääkäri on antanut lopullisen tuomion: hoitoja ei kannata jatkaa, ainakaan hänen omilla munasoluillaan. Hän kärsii ”selittämättömästä lapsettomuudesta”. Lääkäri arvelee, etteivät hoidot ehkä sovi hänelle, ja muistuttaa, että joskus luonnollinen hedelmöittyminen voi olla tuloksekkaampaa.

Yksinelävän ei ole helppoa kuulla sellaista.

Kuukautta myöhemmin matkustan raitiovaunulla halki lumisateisen kaupungin ja istun kliinisen siistin lapsettomuusklinikan vastaanottohuoneeseen. Täällä tehdään yli 70 prosenttia Suomessa tehtävistä lahjamunasoluhoidoista.

Olen tullut tänne, jotta hedelmällisyydestäni olisi jotain iloa jollekin. Sinä aikana kun olen seurannut ystävieni ylä- ja alamäkiä heidän tavoitellessaan äitiyttä, olen itse saanut kolme lasta. Kuulun niihin, jotka eivät koskaan suunnitelleet lasten ”hankintaa”. Ne vain putkahtivat elämään, kuin se olisi maailman luonnollisin asia. Yritän kasvaa vanhemmuuteen jälkikäteen, sisäistää tapahtunutta.

Hedelmällisyyteni saa minut lähes tuntemaan syyllisyyttä. Mutta pian omatkin munasoluni olisivat kelvottomia. Lahjoittamisen ikäraja on 35.

Olen kirjoittanut klinikalle sähköpostia ja kysynyt, kelpaanko lahjoittajaksi. Epäilen sitä, koska kehossani on vieras­esine, kierukka. Sellainen vanhanaikainen, joka ”abortoi” munasolut. Kätilö on vastannut, ettei se ole ongelma, ja lisännyt hymiön perään.

Tunnen itseni idiootiksi.

Tulisin vielä huomaamaan, miten naiiviksi ensimmäinen mielikuvani lahjoituksesta osoittautuisi: Kuvittelin käveleväni oikeaan aikaan kuukaudesta klinikalle ja lääkärin imaisevan pillillä pimpistäni munat rasiaan, josta ne sitten jaettaisiin niitä tarvitseville, kuin pääsiäismunat lapsille.

Alkaa valjeta, että totuus on toinen.

Saan lomakkeita eteeni. Kysymys keskenmenojen ja kuolleena syntyneiden lasten määristä saa ihokarvat pystyyn. Miltä tuntuisi istua tässä ja joutua selostamaan tämänkaltaista historiaa?

Lähes vastustusta herättävän aurinkoinen ja ystävällinen lääkäri kutsuu minut huoneeseen. Tunnen itseni vapahtajan kaltaiseksi vieraaksi. Jokin tässä kaikessa on hyvin epäsuomalaista. ”Suurimmasta lahjasta” tulee mieleen vain amerikkalainen joulu ja kiiltävät paketit.

Toivontäyteinen tunnelma muuttuu hetkessä, kun lääkäri huomaa esitietolomakkeeni toiseksi viimeisellä sivulla rastin perinnöllisten sairauksien pitkässä listassa kaksisuuntaisen mielialahäiriön kohdalla. Se on todettu isälläni 1990-luvun lopulla. Lääkäri katsoo minua ystävällisillä silmillään, joihin on ilmaantunut pieni huolekkuus, ja kertoo, että se on ehdoton este lahjoittamiselle.

Klinikka ei voi ottaa riskejä, sillä jos lapsi ilmenisi ”normaalista poikkeavaksi”, asiakkaat palaisivat pahimmassa tapauksessa vaatimaan rahojaan takaisin. Tätä on tapahtunut: Keski­eurooppalaisen miehen lahjasolusta alkunsa saanut lapsi on syntynyt kuurona. Lahjoittajan sukusolut laitettiin boikottiin.

Kiitän tiedosta ja palaan takaisin lumisille kaduille. Mietin, miksei kukaan koskaan kysynyt minulta perinnöllisistä sairauksista omia lapsiani odottaessani? Olen hämmentynyt ja surullinen. Jos lisääntyminen olisi näin tarkasti kontrolloitua, minun ja sisarusteni elämäni olisi jäänyt elämättä. Tekee mieli soittaa jollekin ja reklamoida, mutta ei aavistustakaan kenelle ja mistä.

Myöhemmin naistentauteihin ja synnytyksiin erikoistunut lääkäri, Ovumia-klinikan Maria Tuominen kertoo puhelimessa, ettei hämmästykseni ole ainutlaatuinen. Noin puolet naislahjoittajakandidaateista todetaan kelpaamattomiksi jo ennen ensikäyntiä. Yleisin syy ei kuitenkaan ole periytyvä sairaus vaan painoindeksi.

”Meillä on tarkka kriteeristö lahjoittajille. Painoindeksi ei saisi olla yli 30. Munasolujen keräys on paljon hankalampi operaatio kuin siittiöiden keräys, ja siihen voi liittyä komplikaatioita.”

Laki lähtee lapsen oikeuksien turvaamisesta, ja sen mukaan lahjoittajalla ei saa olla myöskään ”vakavaa perinnöllistä sairautta”. Sen tarkemmin laki ei kuitenkaan määrittele kriteerejä, joilla lahjoittajia rajataan. Sen tekevät lääketieteen ammattilaiset ja klinikat itse.

Kuinka paljon ylipäätään on sellaisia ihmisiä, joilla ei olisi mitään perinnöllisiä sairauksia tai edes ylipainoa? Onko psyykkisten sairauksien siirtymistä mahdollista hallita geneettisesti?

Ajattelen kavereitani, joilta löytyy adhd:ta, ms-tautia, diabetesta. Kaikki me olemme epäkelpoja klinikan silmissä.

”Esimerkiksi kaksisuuntainen mielialahäiriö lähisukulaisella on meillä selvä poissulkukriteeri, koska siihen liittyy vahva perinnöllinen komponentti. Mutta paljon on harkinta­asioita myös. Jos vaikka sisaruksen lapsella on joku sairaus. Näitä joutuu välillä pohtimaan.”

Sitä paitsi, Tuominen huomauttaa, kaikkien maailman sairauksien kantajuutta ei ole edes mahdollista tutkia, koska osa johtuu uusista geenimutaatioista.

”Mehän ei tiedetä onko sullakin 10 vuoden kuluttua joku sairaus.”

Vuonna 2020 munasolun lahjoitti HUSissa vajaat 30 ihmistä. Saman verran oli siittiöiden lahjoittajia. Se on vaatimaton määrä, jos ajattelee hoitojonon yli 330 lahjasoluhoitoihin lähetteen saanutta asiakasta. Joukossa on myös heteropareja, mutta ylivoimaisesti eniten itsellisiä naisia ja naispareja.

Suomessa sukusolujen lahjoitus oli pitkään melko vapaasti säänneltyä.

20 vuotta lainsäädäntöprosessissa hautunut hedelmöityshoitolaki astui voimaan syyskuun alussa 2007, ja siinä määriteltiin muun muassa se, miten lahjasoluja voidaan käyttää. Samalla tuli voimaan luovutetuista sukusoluista syntyneen lapsen tiedonsaantioikeus, jonka mukaan lapsella on oikeus selvittää lahjoittajan henkilöllisyys. Lahjoittajalla ei kuitenkaan ole oikeudellisia velvoitteita tai oikeuksia jälkeläisensä suhteen.

Pitkässä lainsäätöprosessissa kiisteltiin siitä, ketkä lahjasoluhoitoja tarvitsevat. Kyse oli myös perheen määrittelystä: tarkoittaako ”perhe” vain heteroparin muodostamaa yksikköä? Vai voiko se olla myös nainen tai naispari ja lahjasolulla hankittu lapsi? Miesparien oikeus lapsiin evättiin kieltämällä eettisesti niin ikään ongelmallinen sijaissynnytys.

Yliopistolliset sairaalat ovat tehneet Suomessa lahjasoluhoitoja 1980-luvulta lähtien vuoteen 2015 saakka mutta vain ”hyvin harkiten”, ainoastaan heteropareille. Yksityiset klinikat taas ovat ottaneet jo pitkään asiakkaikseen myös naispareja ja itsellisiä naisia, sillä sitä ei ole erikseen kielletykään. Väestöliitto yhtiöitti oman lapsettomuusklinikkansa vuonna 2007 ja myi sen lopulta vuonna 2017 Mehiläiselle.

Koska yksityiset klinikat olivat hoitaneet naispareja jo pitkään, julkinen paine kohdistui myös yliopistosairaaloihin, mutta näillä ei ollut resursseja tarjota hoitoja kaikille. Julkinen puoli linjasi THL:n tutkimusprofessori Mika Gisslerin mukaan tiukasti, että hoitoja annetaan vain lääketieteellisistä, ei sosiaalisista syistä. Vuonna 2015 hoitojen antaminen jäädytettiin kokonaan, yhdenvertaisuussyistä. Jos kerran kaikki halukkaat eivät olleet oikeutettuja hoitoon, ei niitä tullut antaa kenellekään.

Seuraavat neljä vuotta lahjasoluhoitoja oli mahdollista saada vain yksityiseltä. Uudelleen ne aloitettiin julkisella vuoden 2019 lopussa. Nyt sosiaalisetkin syyt lapsettomuuteen kelpuutettiin, mutta tuolloin molemmat ystäväni olivat jo ehtineet täyttää 40 vuotta, mikä oli määritelty hoitoon hakeutumisen yläikärajaksi.

Lahjasoluhoidot ovat kuitenkin edelleen pitkälti yksityisten toimijoiden hallussa. Vaikka vuonna 2020 julkisen sektorin osuus lahjasoluhoidoista nousikin korkeammaksi kuin koskaan aiemmin, muodosti se silti vain reilun kymmenesosan Suomessa tehdyistä hoidoista.

Ystäväni mukaan lapsettomuudesta kärsivien vertaistukiryhmissä yliopistosairaaloiden hoidosta jaetaan hyvin kriittistä palautetta. Uusi laki toi mukanaan uusia asiakasryhmiä, mutta resursseja ei kasvatettu samassa mitassa.

Ainakin puute lahjasoluista muuttui huutavaksi jonojen paisuttua julkisella. Lahjasoluja on HUSin Lisääntymislääketieteen klinikan osastonylilääkäri Hanna Savolainen­­-­­Peltosen mukaan aina liian vähän siihen nähden, kuinka moni niitä toivoo.

Vuonna 2020 munasolun lahjoitti HUSissa vajaat 30 ihmistä. Saman verran oli siittiöiden lahjoittajia. Se on vaatimaton määrä, jos ajattelee hoitojonon yli 330:tä lahjasoluhoitoihin lähetteen saanutta asiakasta. Joukossa on myös hetero­pareja mutta ylivoimaisesti eniten itsellisiä naisia ja naispareja. Pula siittiöistä on siis vielä kovempi kuin munasoluista, vaikka miehet voivat lahjoittaa paljon naisia pidempään, 45-vuotiaaksi asti.

Yliopistosairaalat käyttävät sukusolujen jäljitettävyyden ja ”laadun varmistamisen” vuoksi ainoastaan julkisen terveydenhuollon sukusolupankkiin lahjoitettuja soluja. Luovuttajat on rekisteröity Valviran rekisteriin.

Ovumia-klinikalla sukusolun lahjoittajien määrä on liike­salaisuus, mutta Tuomisen mukaan ”sekä siittiö- että munasolu­lahjoittajia riittää”, tosin tarve on ”voimakkaasti kasvava”. Monet käyvät useamman kerran. Siittiöitä voidaan tilata myös ulkomaisesta spermapankista, esimerkiksi vuonna 1987 Tanskan Aarhusiin perustetulta Cryos-klinikalta. Se on maailman suurin spermapankki ja myy siemennestettä yli 100 maahan.

Suomalaisen lainsäädännön mukaan lahjoittaa voi korkeintaan viiteen perheeseen, mutta Tanskassa tällaista sääntöä ei ole. Teoriassa siis myös Suomessa vaikkapa tanskalaisista lahjasiittiöistä syntyneellä lapsella voisi olla kymmeniä biologisia sisarpuolia ympäri maailmaa.

”Tahaton lapsettomuus johtuu yhtä usein miehestä kuin naisesta. Hedelmättömyydestä suuri osa on edelleen selittämätöntä. Noin 25–30 prosentissa tapauksista syytä ei yksinkertaisesti tiedetä.”
Hanna Savolainen­­-­­Peltonen

Lisääntymisteollisuudesta on tullut kansainvälinen miljardiluokan bisnes, sillä lapset tehdään kaikissa länsimaissa yhä vanhempina. Tuomisen kokemuksen mukaan monen ensimmäinen raskausyritys alkaa pääkaupunkiseudulla tätä nykyä ”todella myöhään”, 38-vuotiaana, eikä kuten ennen, 28-vuotiaana. 1970-luvulla sekin olisi ollut myöhään.

”Ei ole kovin harvinaista, että toteamme ensikäynnillä selvästi alentuneen munasolureservin jo alle 35-vuotiaalla. Se on yllättävän yleistä myös lahjoittajakandidaateilla.”

Lapsettomuuden syistä puhuttaessa puhutaan lähes aina naisista, heidän lykkäämisistään. Näin siitä huolimatta, että tutkimusten mukaan suomalaisten miesten siittiöiden määrä on selkeästi laskenut pidemmällä aikavälillä tarkasteltuna, sanoo puolestaan Savolainen-Peltonen.

”Tahaton lapsettomuus johtuu yhtä usein miehestä kuin naisesta. Hedelmättömyydestä suuri osa on edelleen selittämätöntä. Noin 25–30 prosentissa tapauksista syytä ei yksinkertaisesti tiedetä.”

Jo ennen kuin ryhdyin selvittämään lahjoittamisen mahdollisuutta, olin kuullut ystäviltäni, että yksityisellä klinikalla hoitoihin hakeutuva saa tietää lahjoittajasta silmien värin ja pituuden. Parimetristen, ruskeasilmäisten tanskalaisten sperma on kuulemma kuumaa kamaa. Mutta 160-senttisen harmaasilmäisen suomalaisen sukusolut jäivät odottamaan pakkaseen noutajaansa.

Ajatus pakastespermasta, joka ei kelpaa edes epätoivoisesti vanhemmuudesta haaveileville, puistattaa. Suomessa laki määrittelee, että lahjasoluhoitoja tarvitseva saa tietää lahjoittajasta myös ihonvärin, etnisen alkuperän sekä hiusten värin. Mutta miksi?

”Se helpottaa meitä valitsemaan jonkun suurin piirtein vastaanottajan omiin piirteisiin sopivan niin, että tuleva lapsi muistuttaisi ulkoisesti edes hieman vanhempiaan”, kertoo Maria Tuominen.

Eugeniikka-väristykseni ei ole aivan tuulesta temmattu. Jo 1970-luvulla alkanut sikiöseulonta ja valikoiva abortti mahdollistivat keinon valita syntymättömiltä lapsilta pois tiettyjä geenisairauksia. Tähän yhdistyi myös joidenkin lääketieteen ammattilaisten halu kannustaa geneettisesti suotuisien ominaisuuksien valintaan.

Geenitutkimuksen kehittymisestä inspiroitunut ”uuseugeniikka” erosi vanhasta siinä, että valintakriteerinä toimivat nimenomaan geenit, eivät esimerkiksi fyysiset tai henkiset ominaisuudet.

Kaliforniassa perustettiin vuonna 1980 jopa spermapankki, johon otettiin lahjoituksia vain ”korkeinta älyllistä kaliiperia” edustavilta miehiltä. Lahjoituksia käytettiin vain terveiden, älykkäiden naisten hedelmöittämiseen. Repository for Germinal Choice -niminen pankki tilasi spermaa Nobel-voittajilta, mutta kovin moni ei innostunut lahjoittamaan. ”Neropankin” toiminta lakkautettiin myöhemmin. Hyvillä geeneillä varustettujen siittiösolujen valitsemista pidettiin tuolloin silti hyvinkin varmana tulevaisuudennäkymänä.

Yhdysvalloissa lahjasoluhoidot toimivat edelleen huomattavasti markkinavetoisemmin, ja yhteiskuntatieteilijä Ronja Tammen mukaan niillä kohtaavat ”rodun ja luokan ideaalit ja normit”. Normatiivisesti kauniin ja valkoisen luovuttajan sukusoluja markkinoidaan ”bestsellereinä”.

Suomessa kaikennäköisille lahjoittajille on Tuomisen mukaan tarvetta.

”Helsinki on aika monikulttuurinen kaupunki. Kansainvälisissä spermapankeissa on se hyvä puoli, että niistä on helpompi löytää eri etnistä alkuperää olevia lahjoittajia. Kaikille ei toki ole tärkeää, että se on niin matchaavaa.”

Lisääntymismatkailuun perehtynyt akatemiatutkija Riikka Homanen ajattelee, että lainsäädäntö jossain määrin ”rodullistaa” sukusolujen luovutusta vaatiessaan, että hoitavan lääkärin pitää valita luovuttaja, joka muistuttaa etniseltä alkuperältään ja ulkoisilta ominaisuuksiltaan sitä vanhempaa, jonka omia soluja ei käytetä. (Vaikka laki sallii hoidot itsellisille naisille, se kuitenkin siis olettaa, että kyseessä on pariskunta.)

”Se on hämmentävää, koska laissa ei määritellä, mitä etnisyys oikeastaan on. Ollaanko me jotain ’kaukasialaisia’, vai tarkoitetaanko sillä kuitenkin kansalaisuutta? Tupataan ajattelemaan, että ihonväri on se, joka määrittelee ihmiset eri etnisiin ryhmiin. ’Rotua’ ei biologisessakaan mielessä ole olemassa.”

Homanen sanoo törmänneensä huoleen siitä, voivatko Suomessa käytetyt lahjasolut olla venäläisiä.

”Jotain ajatuksia kansallisuuden periytyvyydestä siihen liittyy.”

Maria Tuominen huomauttaa, että Suomen lainsäädäntö on itse asiassa melko konservatiivinen, mitä tulee lahjoittajan ominaisuuksista kertomiseen. Virossa ja Tanskassa voi halutessaan saada paljon enemmän tietoja: koulutuksen ja siviilisäädyn esimerkiksi.

Yhdessä hedelmöityshoitomatkailun suurista keskuksista Kaliforniassa lahjoittajien ”profiileja” voi selata kansioista, ja niissä kerrotaan kaikenlaista harrastuksista painoindeksiin, koulutustaustasta kauneuskilpailuhistoriaan. Lahjoittajan kanssa voi järjestää jopa tapaamisen.

Päätän selvittää, onko yliopistosairaalassa erilaiset kriteerit lahjoittamiselle kuin yksityisklinikalla. Kirjoitan sukusolupankkiin sähköpostin, jossa kerron isäni diagnoosista.

Oikeastaan on erikoista, etten heti ajatellut yliopistosairaaloita, sillä en käytä yksityistä terveydenhuoltoa muutenkaan. Kaikki tietämykseni aiheesta perustui kuitenkin yksityisiin klinikoihin, koska molemmat ystäväni olivat kipuilleet lapsettomuuden kanssa juuri niinä vuosina, kun hoitojen saaminen julkisella ei ollut heille mahdollista.

Parin viikon kuluttua kätilö soittaa ja kyselee sukumme tautihistoriasta. Kerron, että myös isoisoäidilläni on todettu hysteria 1930-luvulla mutta etten tiedä, mitä se nykytermein tarkoittaisi. Tuohon aikaan psykiatria teki aktiivisesti kytkentöjä naisruumiin ja psyyken välillä, ja naiseuden itsessään katsottiin symboloivan epävakautta. Hysteria oli muodikas diagnoosi.

Kätilö sanoo konsultoivansa lääkäriä ja palaa asiaan pian. Vaikuttaa siltä, että todennäköisesti voin lahjoittaa. Tosin vain heteropariskunnille, sillä julkisella puolella ei tehdä kokonaan lahjasoluista muodostettuja alkioita, alan termein ”tupla­donaatioita”. Jos itsellisen naisen omat munasolut eivät toimi, hänen mahdollisuutensa tulla vanhemmaksi ovat siis toistaiseksi olemattomat täällä.

Ihmettelen ristiriitaista näkemystä kaksisuuntaisen mielialahäiriön periytyvyyteen. Kuopion yliopistollisen sairaalan kliinisen genetiikan yksikön ylilääkäri Tanja Saarela kertoo puhelimessa, että bipolaarihäiriö on yksi niistä sairauksista, joita yksityiset klinikat saattavat seuloa pois lahjoittajilta ikään kuin ”varmuuden vuoksi”.

Se kun ei ole yksittäisen geenivirheen aiheuttama sairaus, eikä periytymistä voida lääketieteellisesti tietää. Puhkeamiseen vaikuttavat monet eri perimän tekijät yhdessä ympäristötekijöiden ja sattuman kanssa.

”Riski on pikemminkin tilastollinen. Rajanveto näissä tapauksissa on todella haastavaa, ja klinikoilla ajatellaan, että koska lapsettomuushoitoihin hakeutuvat ovat jo valmiiksi vaikeassa tilanteessa, halutaan syntyvän lapsen suhteen sulkea pois mahdollisimman paljon riskejä.”

Helmikuussa, monenlaisten laboratorio-kokeiden jälkeen, minulla on ”tapaaminen” psykologin kanssa. Se tapahtuu puhelimessa koronan vuoksi. Psykologi haluaa tietää motiivini ja millä tavalla olen keskustellut lahjoituksesta lasteni ja puolisoni kanssa.

Outoa kyllä, en ollut ajatellut asian koskettavan heitä. Psykologi painottaa, että olisi hyvä, jos puolisoni tietäisi, missä munasoluni liikkuvat. Ja lapseni osaisivat reagoida, jos joku koputtaisi 20 vuoden kuluttua oveen ja kertoisi olevansa biologinen jälkeläiseni. Kuka tietää, jos minua ei enää ole?

Kerron psykologille, että leikittelimme ystäväni kanssa myös ajatuksella, että lahjoittaisin solujani hänelle. Tämä tapahtui pian sen jälkeen, kun hänen omansa oli todettu huonolaatuisiksi. Hetken ajatus tuntui hyvältä ja lohdulliselta.

Psykologi suhtautuu ajatukseen kriittisesti. Hän kertoo äärimmäisen esimerkin: olipa kerran sisarukset, joista toinen ei onnistunut saamaan lasta, joten hänen siskonsa, joka oli jo omat lapset tehnyt, lahjoitti munasolun.

Mutta sitten lahjoittajan omat lapset kuolivat auto-onnettomuudessa.

En halua kuulla enkä ajatella enempää.

Lahjasoluhoidot ovat olleet vuosikymmeniä katolisessa Euroopassa moraalikeskustelun myrskynsilmässä. Alan ymmärtää, että selkäydinreaktiona syntynyt kauhisteluni sukusolujen valinnan ”eugenistisia” piirteitä kohtaan on itse asiassa kristillisten konservatiivien kortti, joka kuluu paitsi taistelussa lahjasoluhoitoja, myös esimerkiksi abortteja kohtaan.

Onkohan häiritsevin ajatus kuitenkin tämä kaiken yllä oleva kontrolli: Kun kerran voidaan seuloa, kuka saa syntyä, niin kuka sitten määrittelee, mikä on normaalia? Pitääkö yksilöillä olla vapaus valita jälkeläistensä geneettiset tekijät? Onko ”geenien jalostaminen” huono asia vai väistämätön askel eteenpäin kaiken optimoinnin tiellä?

Seurausetiikassa on esitetty, että olevaksi tuleminen on ihmiselle niin suuri hyöty, että sen nojalla voidaan perustella lisääntyminen jopa olosuhteissa, joissa syntyvälle aiheutuu samalla jokin merkittävä haitta.

Ainoa ehto on, että syntynyt myöhemmin pitää olemassaoloaan itselleen hyvänä asiana. Esimerkiksi vammasta kärsivän lapsen synnyttäminen on moraalisesti hyväksyttävää, jos syntynyt itse myöhemmin kokee elämänsä elämisen arvoiseksi vammasta huolimatta.

Miten tätä asiaa voisi arvioida ennalta?

Ehkä rodunjalostusajatuksiin liittyvä kauhu johtuu meissä elävästä historiasta. Pakkosterilisointilain päättymisestä Suomessa ei ole kuin 50 vuotta. THL:n emeritusprofessori Jouko Lönnqvistin mukaan sterilointeja tehtiin vielä muutamia vuosikymmeniä sitten muun muassa ”älyllisesti kehitysvammaisina” pidetyille, skitsofreenikoille ja maanis-depressiivisille eli nykytermein kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastaville.

Sukupuoltaan korjaavalta henkilöltä Suomen lainsäädäntö edellyttää edelleen lisääntymiskyvyttömyyttä, mikä on Pohjoismaissa poikkeuksellista.

Lahjasoluhoitoihin ei lääketieteen piirissä juuri muuta keskustelua liitykään kuin eettistä keskustelua. Teknisesti hoitojen toteuttaminen kun on varsin vakiintunutta, eikä siihen enää liity merkittäviä haasteita.

”Vaikka lainsäädäntö pyrkii ottamaan eettiset näkökohdat mahdollisimman hyvin huomioon, silti hoitoja toteuttavat ihmiset joutuvat jatkuvasti ratkomaan eettisiä kysymyksiä lennosta. Kaikkiin tilanteisiin ei ole yksiselitteisiä vastauksia”, Tanja Saarela sanoo.

”Tuskin haittaa tulee niinkään geneettisen linkin katkeamisesta kuin yleisemmästä äiti- tai isäsuhteen katkeamisesta. Tässä päästään kysymykseen siitä, mitä se äitiys ylipäätään on. Geenejä vai hoivaa?”

Käytännöt sen suhteen, mikä on sallittua lain mukaan ja kenelle, vaihtelevat Euroopassakin, jopa Pohjoismaissa. Ruotsissa maan tavoite on ollut, että yhteiskunnan perhenormit säädellään lailla. Lainsäädäntö on hidasta, joten liberalisoituminen on tapahtunut asteittain. Siellä itsellisille naisille hoitoja on tarjottu vasta vuodesta 2016 alkaen.

Norjassa laki, joka sallii myös naisten sukusolujen lahjoituksen ja itsellisten naisten hedelmöityshoidot, meni sen sijaan läpi viime vuoden toukokuussa. Siten Norjasta tuli yksi viimeisistä Euroopan maista, joka hyväksyi munasolun lahjoituksen.

Vastustajien yleisin argumentti on, että äidin ja lapsen välisen geneettisen linkin katkaiseminen on väärin ja voi aiheuttaa lapselle eksistentiaalisen kriisin myöhemmissä vaiheissa.

Tätä mieltä on muun muassa Norjan maatalousministeri, kristillisen kansanpuolueen kansanedustaja Olaug Bollestad, joka uskoo, että lapsen epätietoisuus omista ”juuristaan” voi olla joillekin hyvin vaikeaa, eikä ilmiön seurauksia täysin tiedetä.

Tutkimusten mukaan huonoimmin voivat kuitenkin ne lapset, jotka saavat lapsuudessaan kokemuksen hylkäämisestä vaikkapa huonosti hoidetun avioeron myötä.

”Tuskin haittaa tulee niinkään geneettisen linkin katkeamisesta kuin yleisemmästä äiti- tai isäsuhteen katkeamisesta. Tässä päästään kysymykseen siitä, mitä se äitiys ylipäätään on. Geenejä vai hoivaa?” lapseton ystäväni pohtii.

Kansainvälisistä tutkimuksista tiedetään, että on todennäköisempää, että lahjasolusta alkunsa saanut lapsi haluaa tietää alkuperänsä kuin että ei halua. Tämä tiedetään myös adoptiotutkimuksista. Lisäksi tiedetään, että yleensä lahjasoluista syntyneet ovat kiinnostuneempia biosisaruksistaan kuin geneettisistä ”vanhemmistaan”.

Äitienpäivä on eläimellisen eriskummallinen.

Haudon sisälläni munia, joista kuoriutuisi kenties poikanen jonkun toisen sisällä.

Seuraavana päivänä pyöräilen keskuspuiston läpi Tilkkaan kirkkaassa kevätaamussa.

Klinikan odotusaulassa istuu jo muutamia nuoria naisia ja yksi pitkätukkainen mies kävelee ympyrää. Kukaan ei nosta katsettaan puhelimestaan, kun saavun aulaan. Sama mykkä tunnelma jatkuu, kun perässäni saapunut iäkkäämmän oloinen huivipäinen nainen istuu alas.

Pieni syyllisyys vilahtaa rintakehässä. Mitä jos juuri tuo pariskunta, joka ei saa katseitaan puhelimistaan – jos heistä tulisi ”lapseni” vanhemmat? Jos vastasyntynyt ei saisikaan vastauksena kommunikaatioonsa hymyä vaan eleettömät, ruutua tuijottavat kasvot?

Mutta en ole tullut tänne moralisoimaan, saati lahjoittamaan lasta kenellekään. Olen tullut lahjoittamaan – niin mitä? Toivoa? Mahdollisuuden vanhemmuuteen? Ihan vain soluja, mikroskooppisen pieniä osia itsestäni, jotka tavallisesti valuivat kuolleina ulos kuukautisveren mukana.

Ystävällinen kätilö taluttaa minut omalle paikalleni. Pitkän käytävän varrella samanlaisia paikkoja on monia, kaikki eroteltu toisistaan verholla: kliininen keinonahkainen nojatuoli, tippaletkuteline, lukollinen laatikosto, naulakko takkia varten. Kätilö tarkistaa, etten ole syönyt. Että olen ottanut oikeat lääkkeet, oikeaan aikaan.

En voi olla kuulematta vieressä käytyjä keskusteluja, vaikka en näekään muita ”potilaita”. Tai pitäisikö sanoa ”asiakkaita”? Yritän päätellä, ovatko kaikki lahjoittamassa. Kaikesta päätellen eivät, sillä heiltä kysytään eri kysymyksiä ja heille annetaan erilaisia neuvoja kuin minulle, kuten: Jännittääkö? Oletko saanut nukuttua? Muistathan, että nyt ei kannata syödä buranaa.

Minulta kysytään vain, enhän aio juoda tänään alkoholia, enkä urheilla.

Kätilö asentaa kämmenselkääni kanyylin. Yritän keskittyä moitteettomaan näkymään, joka leveästä ikkunasta aukeaa vastapäiselle parkkipaikalle. Tippaletkun kautta saan parasetamolia suoraan suoneen.

Viikon ajan olen opetellut piikittämään itseeni hormoneja. Viimeisen lääkeannoksen oli tarkoitus saada kypsyneet munasolut irtoamaan, ja piikki oli edellisiä järeämpi. Sitä ei voinut tuikata silmät kiinni kuten edellisiä, vaan se täytyi ujuttaa ihon alle tietyssä kulmassa.

Alavatsani on kauttaaltaan hennoilla mustelmilla. Miltä tällainen masokismi voisi mahdollisesti tuntua, jos mukana olisi vielä kauhunsekainen pelko siitä, onnistuuko operaatio tällä kertaa? Ystäväni on käynyt tämän kaiken läpi jo viidesti.

Toimenpidehuoneessa saan henkilöllisyyden todistettuani opioideja. Kun yritän kysyä lääkäriltä, laitettaisiinko kerättävät munasolut ensin pakastimeen vai heti alkiokapseliin hedelmöittymään, huomaan, että puheeni sammaltaa.

Toimenpide on ohi yhtä nopeasti kuin se alkoikin, ja raju lasku opioidihumalasta saa minut oksentelemaan. Vielä tänään noista kymmenestä talteen otetusta munasolusta tehtäisiin alkioita jonkun tuntemattoman miehen sukusolujen kanssa.

Tätä on edistys, kai.

Kätilö kiittelee minua vuolaasti. Muistuttaa, että antamani lahja on suurin, mitä voi antaa. Se tuntuu kiusalliselta, enkä tiedä, mitä sanoa.

”Ole hyvä” tuntuu lattealta, enkä edes tiedä, kenelle se pitäisi lausua.

Suomalaisen psykiatrian ”grand old maniksikin” tituleerattu Jouko Lönnqvist on tutkinut vaikeita mielenterveyden ongelmia, kuten masennusta, itsemurhia ja skitsofreniaa. Kysyn, mitä hän ajattelee siitä, että geneettinen perimäni ei ”päässyt jatkoon” yksityisellä klinikalla mutta julkisella soluni otettiin lämpimästi vastaan.

Hän kertoo, että mielenterveyden häiriöistä kaksisuuntainen mielialahäiriö on skitsofrenian ohella yksi voimakkaimmin periytyvistä. Väestötasolla katsotaan, että periytyvyys on noin 80-prosenttista. Se ei tarkoita, että 80 prosenttia sairastuneen jälkeläisistä saa diagnoosin, vaan sitä, että 80 prosentissa tautitapauksista sairastuneen suvusta löytyy muitakin sairastuneita.

20 prosentissa yhteyttä ei löydy.

Lönnqvist sanoo, että julkisen terveydenhuollon näkemys heijastelee useimmiten yleistä lääketieteellistä näkemystä, ja arvelee, että kohdallani tehty riskiarvio on perusteltu.

”Ihmisiä ei ole järkeä kategorisesti luokitella terveisiin ja sairaisiin. Pitäisi tehdä aika tarkka ja laaja-alainen analyysi, jotta periytyvyyttä voitaisiin selvittää. Monella ensimmäinen vakava mielialahäiriö tulee vasta myöhäisellä iällä, usein vasta keski-iän jälkeen.”

Kysyn, mitä Lönnqvist ajattelee psykiatrina siitä, että lahjasoluhoitojen myötä geneettinen side vanhemman ja lapsen välillä katkeaa. Lönnqvist sanoo, että kysymys ei niinkään ole psykiatrinen vaan eettinen. Mihin tietoon ihminen on oikeutettu? Miten tieto on integroitavissa niin, että se todella auttaa, eikä haittaa ihmisen elämää?

”Pakkokonfrontaatiota” ei Lönnqvistin mielestä pitäisi olla: jos ihminen ei halua tutustua menneisyyteensä, ei pitäisi olla pakko. Länsimaisessa demokratiassa asia kuuluu ihmisoikeuksien piiriin: oman alkuperänsä selvittämiseen pitäisi olla oikeus.

Toinen puoli ongelmaa Lönnqvistin mukaan ovat lahjoittajat: ymmärtääkö lahjoittaja todella, mitä tekee, kun ajattelee auttavansa muita?

”Kun seuraava sukupolvi ottaa yhteyttä, onko itse valmis kohtaamaan seurauksia? Moni tekee päätöksen lahjoittamisesta yhdessä tilanteessa, mutta parinkymmenen vuoden jälkeen elämäntilanne on aivan toinen: voi olla uusi puoliso tai uudet lapset. Uuden ihmisen ilmestyminen elämään voi komplisoida silloin elämää.”

Vaikka paperilla ymmärtäisikin, mitä lahjoituksesta seuraa, kykeneekö ihminen sisäistämään lukemaansa, Lönnqvist kysyy.

Jään miettimään Lönnqvistin sanoja.

En ole pitänyt lahjoittamista täysin ongelmattomana, mutta enemmän kuin sitä, olen ajatellut lähipiirini ihmisiä, joille lapsettomuus on ollut suuri tragedia.

Ystäväni on kertonut, että hän ei ole koskaan kokenut yhtä kirkasta toivoa kuin haaveillessaan lapsesta, ja siksi toivosta irtipäästäminen tuntuu mahdottomalta, vaikka mahdollisuudet alkavat näyttää olemattomilta. Tähän mennessä toivo on maksanut hänelle kymmeniä tuhansia euroja.

Hän on juuri päättänyt, että lähtee vielä hoitoihin tuomiosta huolimatta. Hän ei ole valmis hyväksymään lopullista lapsettomuutta.

Vertaistukileirillä hän on tavannut vastikään ihmisen, joka lähestyi kuuttakymppiä ja käy läpi nyt lapsettomuuden suruaan jo toista kertaa, tällä kertaa isoäiti-ikäisenä ilman lapsenlapsia.

”Aiemmin raja meni siinä, että en haluaisi yrittää tupla­donaatiolla. Pidin geneettistä yhteyttä lapseen niin tärkeänä. Nyt ajattelen, että voisin lahjoittaa lapselle jotain muuta: sukuni tarinoiden ja tapojen kautta lapsi saisi juuret siihen henkiseen perintöön, joka minussa myös jatkuu.”

Tasan kolme kuukautta operaation jälkeen soitan klinikalle ja kysyn, onko lahjoittamistani soluista alkanut raskauksia.

Puhelimen toisessa päässä oleva kätilö vaikuttaa kiireiseltä, tai sitten onnistuin keskeyttämään kahvitauon. Hän selaa vastapuikeana tietokantaa, kuulen hiiren klikkaukset.

”Ei ainakaan meidän tietoon ole tullut, että olisi alkanut.”’

Muuta en voi kysyä, muuhun ei ole oikeutta. Kiitän ja suljen puhelimen.

Minulle on kerrottu, että voin koska tahansa soittaa klinikalle ja pyytää, että munasoluillani hedelmöitetyt alkiot tuhotaan.

En kuitenkaan ole keksinyt yhtään syytä, miksi soittaisin.

Kiitos: Journalistisen kulttuurin edistämissäätiö, erikoissuunnittelija Anna Heino ja tutkimuspäällikkö Reija Klemetti THL:stä sekä Kristiina Kuldkepp Viron ja Maira Dobele Latvian lahjasolukäytäntöjen avaamisesta. Juttua varten on haastateltu myös lisääntymisterveyden tutkija Lise Erikssonia Uppsalan yli­opistosta.

Korjaus: Tarkennettu vertaistukileirillä kohdatun ihmisen ikää.

Kirjaudu ja lue
Haluatko lukea koko jutun?
Voit jatkaa lukemista kirjautumalla palveluun. Lukeminen on maksutonta.
Kommentoi »