Näin elävät diginomadit: Millenniaaleille etätyö voi olla vaihtoehto työuupumustrendille ja keino tehdä vapaa-ajasta arvokasta

On marraskuinen maanantaiaamu, kun herään huoneeni ikkunasta paistavaan aurinkoon portugalilaisessa Lagosin kylässä. Kello on puoli seitsemän ja kehoni on väsynyt. Vietin sunnuntai-illan ekstaattisen tanssin tapahtumassa keskellä metsää kahdeksan kämppikseni kanssa. Nimestään huolimatta tapahtuman tavoitteena on päästä kreisibailauksen ytimeen ilman päihteitä. On itsessään päihdyttävää tanssia paljain jaloin pöllyävän hiekan keskellä tähtitaivaan alla.

Nyt keitän kuitenkin kaurapuuroa yhteiskeittiössä, jossa aamiaista syö tyypillisesti kanssani muutama muukin yhteensä 15 kämppiksestäni, esimerkiksi 32-vuotias latvialainen taloushallinnon ammattilainen, 38-vuotias espanjalainen astrologi ja 32-vuotias iranilainen it-alan insinööri. Joinain aamuina keskustelemme edessä olevasta työpäivästä, toisinaan aamu alkaa syvällisillä henkisen kasvun pohdinnoilla.

Asun etätyöläisille suunnatussa yhteisössä, joka koostuu kolmesta suuresta espanjalaishuvilasta. Englanniksi tällaista asumusta kutsutaan nimellä coliving. Jokaisella on oma huone, oma wc ja suihku, jääkaappi ja vedenkeitin sekä pieni ulkotila. Yhteisiin tiloihin kuuluu kaksi uima-allasta, kaksi jaettua työtilaa sekä pyykkitupa. Ruoka laitetaan yhteiskeittiössä.

Tänään aamiaiseni on rivakka. Minulla on aikainen palaveri suomalaisen asiakkaani kanssa. Työskentelen vapaana kirjoittajana, ja tarkoitus on puhua eräälle verkkosivustolle kirjoittamistani sisällöistä. Asiakas kysyy, mitä tein viikonloppuna. Kerron tanssineeni itseni väsyksiin metsässä. Asiakkaalla ei ole juurikaan kommentoitavaa.

Nykyistä elämääni on vaikea sanallistaa asuinyhteisöni ulkopuolisille ihmisille. Ymmärrän eläväni jossain todellisen elämän ja lomamatkan välimaastossa. Kun kerron vapaa-ajastani, kuulostaa helposti siltä, että olen lomalla. Joudun miettimään, mitä kaikkea jaan, jottei työntekoni ala kuulostaa epäuskottavalta.

Lähdin Portugaliin, koska olin kyllästynyt päiväkävelyihin Helsingin Töölönlahdella ja yksinäiseen freelancerin arkeeni. Halusin ympärilleni uusia ihmisiä ja kohtaamisia, jotka muistuttavat työpaikan kahvihuonetta. En kuitenkaan halunnut hankkia työpaikkaa pelkän kahvihuoneen vuoksi, sillä tein jo puolitoista vuotta sitten valinnan siirtyä palkkatyöstä itseni työllistäjäksi.

Koska olen 36-vuotias, sinkku ja lapseton, minulla on keskimäärin enemmän vapaa-aikaa kuin monella ystävälläni. Kaipasin elämääni sosiaalisuutta ilman kalenteriorjuutta, jossa tapaamiset ystävien kanssa sovitaan kolmen viikon päähän. En jaksa kiertää verkostoitumistapahtumia tai pyöriä baareissa toivomassa, että tapaisin uusia ihmisiä. Olin jo kokeillut co-working-tiloja, mutta niissä kukaan ei puhunut toisilleen. Räntäsateen vaihtaminen aurinkoon ei myöskään kuulostanut epämiellyttävältä.

Sain suosituksen Algarven alueella sijaitsevasta Lagosista englantilaiselta kirjoittajalta, joka oikolukee englanninkielisiä tekstejäni. Tiesin, että hän elää ja työskentelee diginomadina eli elättää itsensä etätyöllä ja elää vailla vakituista kotia. Pyysin häneltä suosituksia viehättävistä surffikylistä, joissa olisi muita etätyöläisiä. Sain vastausviestinä ehdotuksen Lounais-Portugalista, jossa yhdistyvät surffikylien rentous, kohtuulliset asumiskulut ja tiivis etätyöläisten yhteisö.

Kahlasin läpi diginomadien ylläpitämiä blogeja ja Facebook-ryhmiä ja etsin suosituksia asunnoista. Hiljalleen minulle valkeni, että yhteisöllinen asuminen yhdistettynä yhteisölliseen työntekoon on kasvava trendi kaltaisteni paikkariippumatonta työtä tekevien keskuudessa. Googlen julkaisema data osoittaa, että haut sanoilla ”digital nomad” ovat olleet kasvussa vuodesta 2014. Koronapandemian myötä yhä useampi yritys tarjoaa työntekijöilleen etätyömahdollisuuksia tai jopa täysin etänä suoritettavia työnkuvia. Etätyön tulevaisuutta selvittäneen konsulttitalo McKinseyn raportti osoittaa, että 25 prosenttia kehittyneiden maiden työvoimasta voi tehdä työnsä täysin tai osittain etänä. Ja yhä useampi tarttuu tähän mahdollisuuteen. Airbnb raportoi keväällä 2021, että pitkä­aikaisten asuntovuokrausten määrä on kasvanut ja yli puolet pidempään vuokralla olevista tekee töitä tai opiskelee majoituksensa aikana.

Syötin Googleen sanat: coworking coliving Lagos. Ensimmäisten osumien joukossa oli paikka nimeltä Noma Village. Sen kerrottiin sijaitsevan rauhallisella asuinalueella vartin kävelymatkan päässä Lagosin kylästä. Myös lähin ranta jylhine kallioineen sijaitsee kävelyetäisyydellä. Luin suositukset, täytin yhteydenottolomakkeen ja sain kutsun 15 minuutin tutustumispuheluun paikan yhteisömanagerin kanssa. Puhelun jälkeen tein varauksen marras-joulukuulle.

Saavuin Lagosin kylän juna-asemalle marraskuun ensimmäisenä päivänä puoli kymmeneltä illalla. Kymmenen minuutin Uber-matkan jälkeen astuin ensimmäistä kertaa uuteen pihapiiriini, joka koostui kolmesta kivisestä espanjalaishuvilasta. Yhteisö­manageri oli jättänyt minulle videoviestin, jossa hän kertoi, miten pääsen sisään huoneeseeni.

Olin pettynyt, ettei minulla ollut omaa parveketta tai terassia. Verkkosivujen huone-esittelyissä oli näkynyt vain terassillisia huoneita.

Seuraavan aamun auringonpaisteessa yhteisömanageri esitteli minulle tilukset: värikkäät espanjalaishuvilat, sisäpihan turkoosit uima-altaat, yhteiset työtilat ja keittiöt. Hän lupasi, että voin vaihtaa huoneeni parempaan heti, kun joku muista asukkaista lähtee. Huoneiden vaihtaminen on talon asukkaiden keskuudessa melko tyypillistä, koska niiden välillä on eroja, vaikka kaikista huoneista maksetaan sama hinta, 890 euroa kuukaudelta.

Noma Villagen omistaa portugalilainen perhe. Se on toiminut kesäisin Vila Graciosa -nimisenä majatalona jo ainakin 12 vuotta, kertoo omistaja Susana Matos, jota jututan noin kuukauden päästä saapumisestani.

Matos kertoo, että hänen isänsä rakensi ensimmäisen huvilan perheelleen 1980-luvulla. Paikka on siis Matosin lapsuudenkoti. Välissä hän ehti asua Lontoossa 12 vuotta brittiläisen ex-miehensä kanssa, opiskella maisema-arkkitehtuuria ja vaihtoehtoisia hoitomuotoja. Nyt hän pyörittää majataloa ja tarjoaa energiahoitoja. Hän myös asuu alueella yhdessä kahden tyttärensä ja kolmen kissansa kanssa.

Matosille Noma Village oli korona-ajan projekti yksinäisyyden torjumiseen. Ensin hän alkoi kutsua tyhjiin huoneisiin kaupungeissa asuvia ystäviään, jotka halusivat paeta korona-ajan kaupunkielämää. Hän valikoi ihmiset, joilla oli ”oikeanlainen energia”.

Sittemmin Matos astui sivuun diginomadikylän arjesta. Asukasvalinnat tekee hänen palkkaamansa saksalainen yhteisömanageri Kevin Hofmann. Hofmann asuu yhdessä talon huoneista, vastaanottaa kaikki vieraat ja on läsnä asukkaille tarvittaessa vuorokauden ympäri. Vastineeksi hän saa ilmaisen asunnon syyskuusta huhtikuulle sekä provision jokaisesta asukkaasta. Tarkkaa summaa hän ei kerro, mutta se on kuitenkin kuulemma vähemmän kuin Booking.comin haukkaama jopa 25 prosentin siivu majoitusvarauksen hinnasta.

Aiemmin it-alalla työskennellyt Hofmann vastaa myös paikan verkkosivuista, markkinoinnista, hakukoneoptimoinnista ja sosiaalisen median kanavista. Hän järjestää asukkaille yhteistä tekemistä ja viettää iltaisin aikaa asukkaiden kanssa. Muita asiantuntijatöitä hän tekee vain satunnaisesti.

Istumme uima-altaan laidalla bambuista tehdyn katoksen alla sateisena keskiviikkopäivänä marraskuussa, kun Hofmann kertoo minulle tarinansa. Hän kuvaa elämäänsä Lagosissa elossa olemisena. Se tarkoittaa hänen mukaansa vastapainoa tylsyydelle ja kaavamaiselle arjelle. Hän aloittaa tarinansa Wienistä talvella 2020. Tuona iltana hänen tavaransa ryöstettiin ja ryöstäjät löivät häntä leukaan niin, että hänet kuljetettiin ambulanssilla sairaalaan.

”En silloin ymmärtänyt, että tapahtuma olisi alku täysin uudelle elämälle.”

Sairausloman jälkeen Hofmann irtisanoutui start-upista, jossa hän oli työskennellyt kaksi kuukautta, ja lähti vapaa­ehtoistöihin Itävallassa sijaitsevaan buddhalaiseen meditaatiokeskukseen. Siellä hän loukkasi selkänsä pihatöissä ja päätyi sängynpohjalle katsomaan Youtubesta suosikkiartistiensa keikkavideoita. Hofmann muistelee, että edesmenneen ruotsalais-dj Aviciin laulun sanat upposivat tuossa hetkessä syvälle alitajuntaan. Live a life you will remember.

Hofmann kertoo varanneensa lennon Portugaliin siltä istumalta ja päättäneensä luottaa siihen, että asiat järjestyvät, kun hän pääsee perille.

Hän eli ensimmäiset kuukaudet Portugalissa säästöillään ja asui yksin Airbnb-asunnossa Portimaossa, joka sijaitsee noin tunnin ajomatkan päässä Lagosista. Hän oli kuitenkin tottunut elämään kämppisten kanssa ja alkoi pian kaivata yhteisöllisyyttä. Hofmann kirjoitti paikalliseen Facebook-ryhmään viestin, jossa hän kertoi etsivänsä yhteisöllistä asumista. Susana Matos näki viestin ja kutsui Hofmannin majoittumaan huvilaansa.

Matos oli huomannut turismin olevan korona-aikana nimenomaan etätyöläisten varassa. Idea Noma Villagesta kypsyi pidemmälle Matosin ja Hofmannin keskusteluissa kevään 2021 aikana. Seuraavana syksynä käynnistyi ”etätyöläis­kylän” ensimmäinen kausi.

Noma Villagen verkkosivuilla paikkaa markkinoidaan sanalla conscious eli tiedostava. Matosille on tärkeää, että paikka vetää puoleensa ihmisiä, jotka ovat tiedostavia itsestään ja ympäristöstään. Tämä vaikuttaa tarkoittavan sitä, että ihmiset kohtelevat toisiaan hyvin ja elävät rauhallista elämää. Noma Village ei ole bailuturistien paikka.

Oikeanlaisen energian tunnistaminen perustuu kuitenkin mutu-tuntumaan. Hofmann tutustuu jokaiseen potentiaaliseen asukkaaseen viidentoista minuutin puhelussa. Sellaisessa, joka minullekin järjestettiin yhteydenottoni jälkeen. Ilman puhelua ei pääse asukkaaksi.

Muutaman kerran Hofmann on kieltäytynyt uudesta asukkaasta. Kun kysyn perusteita kieltäytymisille, Hofmann kertoo aistivansa, jos joku ei istu talon henkeen. ”Nautin siitä, että tätä paikkaa ei aja tuoton maksimointi vaan yhteisöllisyys. Jokaista huonetta ei tarvitse täyttää”, hän sanoo.

Bailuturismia talossa ei tosiaan ole. Ihmiset vetäytyvät huoneisiinsa tyypillisesti ennen kello kymmentä ja heräävät auringonnousun aikaan. Iltaisin seison keskellä pihaa tähtitaivaan alla ja ihmettelen läpitunkevaa hiljaisuutta. Helsinki ei ole mikään metropoli, mutta tällaisesta hiljaisuudesta voi kotonani Kalliossa vain unelmoida.

Noma Villagessa asuvia ”tiedostavia” ihmisiä yhdistää myös liikunta ja terveellinen ruokavalio. Useampi asukkaista on raitis ja noudattaa erikoisruokavaliota tai kasvisruokavaliota. Monen ensimmäinen ostos on kuntosalikortti, ja lenkkiseuraa on helppo löytää. Auringonlaskua käydään usein katsomassa yhdessä.

Koska Portugali on kärsinyt viime vuodet äärimmäisestä kuivuudesta, talon sääntöihin kuuluu huomioida oma vedenkäyttö ja välttää hanojen avaamista. Muovit, pahvit, lasit ja metallit kierrätetään.

Ilmastonmuutoksesta ei kuitenkaan juuri puhuta, kuten ei muistakaan sellaisista aiheista, jotka muistuttavat maailmantilanteen synkkyydestä. Hiilidioksidipäästöistä stressaaminen ei istu diginomadiuteen, joka perustuu matkustamiseen. Itse oikeutin lentoni Portugaliin sillä, että oleskelen täällä useamman kuukauden, mutta asuintoverini saattaa lentää kotiinsa neljäksi päiväksi tarpeen vaatiessa. Suomessa oman kuplani sisällä on valloillaan lentämiseen liittyvä syyllistyminen ja syyllistäminen. Tätä elämää elääkseen täytyy muuttaa perspektiiviä.

Toisaalta elämä pienessä kylässä ja yhteisöllisessä kodissa on lähtökohtaisesti melko minimalistista. Matkalaukkuelämään ei sovi shoppailu tai muukaan kulutushysteria. Kaupassa myytävät kalat, kasvikset ja hedelmät tulevat läheltä, ja niitä ostetaan ilman, että kukaan pitää palopuheita valinnoistaan. Yhteisessä keittiössä kodinkoneet jaetaan muiden kanssa, ja jos illallista jää yli, siitä ilmoitetaan talon Whatsapp-ryhmässä.

Ajatus tiedostavuudesta kiteytyy parhaiten siihen, miten diginomadit näkevät työn ja vapaa-ajan tasapainon. Kun eräs asuintoverini valittaa sunnuntai-iltana, ettei jaksaisi herätä maanantaihin, koska pitää tehdä töitä, toinen tokaisee vastaukseksi: miten niin pitää, minä ainakin valitsen tehdä töitä.

Yhteisöllinen asuminen ja työnteko on tiivein kokemani muoto työelämän yhteisöllisyydestä. Se kumoaa viime vuosina valloilla olleen argumentin, että etätyö tekee työntekijöistä yksinäisempiä. Yhteisön kontrollointi on kuitenkin työn­antajan ulottumattomissa. Yhteisöllisyys syntyy elämäntyylin – ei työnkuvan, projektien tai edes ammatillisen identiteetin – ympärille.

Huomaan, että täällä vietettyjen kuukausien aikana omakin suhteeni työhön muuttuu. Alan arvostaa vapaa-aikaani uudella tavalla, sillä aurinko paistaa ja nähtävää on paljon. Tähän elämäntyyliin ei sovi olla stressaantunut töistä tai tehdä 12-tuntista työpäivää.

Jollain tapaa tuntuu, että diginomadius on kannanotto maailmanlaajuiselle työuupumustrendille. Se on keino tehdä vapaa-ajasta arvokasta.

Tässä ympäristössä työstä tulee helposti elämän mahdollistaja, ei itseisarvo.

Yhteisöllinen asuminen ja työnteko tarkoittaa, että ystävyyssuhteet syntyvät nopeasti ja ne ovat tiiviitä. Kaksi viikkoa tuntuu pitkältä ajalta. Silloin, kun porukassa on paljon ekstroverttejä, joka päivälle riittää tapahtumia ja sosiaalisia kohtaamisia. Kun asukkaiden välille syttyy romanssi, koko talo aistii sen. Samoin sen, kun suhteen toinen osapuoli lähtee. Elämä täällä muistuttaa Erasmus-opiskelijavaihtoa, paitsi että kaikilla on työ, jota voi tehdä digitaalisesti ja jonka äärelle asetutaan pääosin maanantaista perjantaihin kello yhdeksän ja viiden välillä.

Ihmisten sosiaalinen status määrittyy pitkälti samoin perustein kuin kouluaikoina. Muiden suosiossa ovat etenkin ne, jotka järjestävät yhteisiä aktiviteetteja, joilla on auto tai jotka jaksavat sosialisoida joka ilta. Alussa sosiaalisten taitojen harjoittaminen tuntuu häkellyttävältä, olenhan elänyt koronan sävyttämät vuodet melko eristäytynyttä elämää. Välillä tuntuu, etten muista kuinka ystäviä hankitaan. Koska asukkaiden vaihtuvuus on jatkuvaa, potentiaalisia uusia ystäviä on kuitenkin tarjolla paljon.

Työn ja asumisen yhdistävässä kämppiselämässä todistaa asuintovereidensa hyvät ja huonot päivät, stressaantuneet palaveri-ilmeet ja suru-uutiset kotoa. Kun hyvä ystävä yhtäkkiä katoaa, elämään muodostuu aukko. Yhteydenpito toki jatkuu, mutta siitä tulee samanlaista kuin suomalaistenkin ystävien kanssa: puheluita ja tekstiviestejä. Jaettua arkea ei enää ole.

Alan nauttia yhteisöllisestä elämästä enemmän, kun alkuhuuma muuttuu kotoiluksi. Moni palaa kotiin jouluksi, ja jäljelle jää tiivis porukka. Samalla vaihdan huoneeni ja saan vihdoin oman terassin. Kutsun kämppiksiäni aamiaiselle ja otan omistajuutta yhteisasumuksesta. Opetan joogaa muille asukkaille ja järjestän yhteisöllisiä illallisia. Kun ihmiset vaihtuvat, minä jään. Saan itsevarmuutta tuttuudesta.

Lähimmät ystäväni ovat jäämässä taloon tai lähialueelle pidemmäksi aikaa. Jätän kevyemmälle huomiolle uudet tulijat ja menijät. Väliaikaisista asukkaista tutustun ainoastaan niihin, jotka ovat keittiössä aamiaisella kanssani samaan aikaan tai jotka osallistuvat samoihin vapaa-ajanvietteisiin.

Harrastuksia on 15 000 vakituisen asukkaan Lagosissa häkellyttävä määrä. Surffia, latinalaisia tansseja, kundaliinijoogaa, improvisaatiotanssia, rantalentopalloa, golfia, viininmaistajaisia, yön läpi kestäviä reivejä ja hiit-treeniä. Jokaiselle harrastusmuodolle on oma Whatsapp- tai Telegram-ryhmänsä, jossa voi kohdata pääosin muita ulkomaalaisia diginomadeja. Me muodostamme kylän kylän sisälle ja koordinoimme vapaa-aikamme digitaalisesti. Itse olen osallistunut täällä ollessani hippifestivaaleille, ekstaattisen tanssin tapahtumiin, joogaan, diginomadien drinkeille, metsäreiveihin, vagus-hermon aktivoinnista kertovaan työpajaan, kaakao­seremonioihin sekä käynyt energiahoidossa ja hieronnassa. Jos en sosialisoisi kotonani 15 ihmisen kanssa, osallistuisin harrastuksiin varmasti vielä aktiivisemmin. Yhteisöllisessä asumismuodossa yksinolosta tulee harrastus itsessään, sillä yksin vietetty aika on valinta eikä arjen perusasetus.

Samalla käsitys omasta yksinolon tarpeestani muuttuu. En kaipaa yksinoloa enää yhtä paljon kuin Suomessa. Täällä sosiaalisuus ei varsinaisesti kuormita minua, sillä sen eteen ei tarvitse nähdä juurikaan vaivaa.

Kaikki tekeminen perustuu spontaaniuteen, koska kellään ei ole suunnitelmia eikä kalenteri ole koskaan täynnä. Tuntuu kuin olisin palannut ajassa taaksepäin teini-ikään, jolloin kukaan ei ollut stressaantunut ja koulun jälkeen oli aina aikaa hengailla.

Sosiaaliantropologi Mari Korpela on kuvannut digi­nomadiutta Journal of Ethnic and Migration Studies -tiedejulkaisussa seuraavasti: ”Paikalliseen kulttuuriin uppoutumisen sijaan he [diginomadit] liikkuvat länsimaisessa, boheemissa vaihtoehtokulttuurin tilassa. Diginomadiudessa ei ole kyse vain muutosta tiettyyn paikkaan vaan muutosta tiettyyn vaihtoehtoiseen sosiaaliseen ympäristöön, jonka voi löytää useista eri paikoista.”

Olin odottanut, että kohtaamani diginomadit olisivat itsensä työllistäviä freelancereita, Instagram-vaikuttajia ja hyvinvointivalmentajia, mutta yllättävän monella kämppiksistäni on vakituinen työ. Moni työskentelee vakituisesti suurille yrityksille, jotka ovat omaksuneet koronan myötä joustavia etätyökäytäntöjä. Toki mukaan mahtuu myös somevaikuttajia, kuten manifestointivalmentaja tai autenttisuusbloggaaja.

Yllätyin myös positiivisesti, kun tajusin, että suurin osa kämppiksistäni on yli kolmekymppisiä enkä olekaan talon vanhin asukas. Kun mietin asiaa pidemmälle, ymmärrän, että nimenomaan ikä ja työkokemus mahdollistavat diginomadiuden. Elääkseen näin ihmisellä täytyy olla hyvä palkkataso sekä neuvotteluasema suhteessa työnantajaansa tai asiakkaisiinsa. Mutu-tuntumani on, että noin 70 prosenttia talon asukkaista tekee hyväpalkkaisia asiantuntijatöitä työsuhteessa tai yrittäjinä ja loput 30 prosenttia elättää itsensä esimerkiksi vaikuttajina tai muilla tuloilla.

Monelle kämppikselleni diginomadius on evakkoa kotimaasta, sen säännöistä ja normeista. Etenkin saksalaiset digi- nomadiystäväni perustelevat elämäntyyliään sillä, että kokevat yhteiskuntansa jakautuneen kahtia, ryhmiin, jotka vastustavat tai puolustavat jotain näkemystä. Korona jakoi ihmiset rokotettuihin ja rokottamattomiin. Ukrainan sota teki ihmisistä erimielisiä oikeista sotastrategioista. Kun eräs saksalainen asukas valmistautuu kotiinpaluuseen, hän toteaa, että täytyy alkaa lukea uutisia, jotta tietää, mitkä mielipiteet ovat sallittuja tämän hetken poliittisessa ilmapiirissä.

Diginomadius mahdollistaa etäisyyden kannanottoihin ja poliittisiin keskusteluihin. Pienessä portugalilaisessa kylässä on helppo olla välittämättä siitä, mikä on oikea reitti ulos energiakriisistä.

Tällainen elämä on tarkoitushakuista ulkopuolisuutta.

Olenko täällä siis siksi, että sisäpuolella oleminen on muuttunut liian raskaaksi?

Voin olla lukematta paikallisia uutisia, välittämättä kahvilatyöntekijän minimipalkasta tai kiinnostumatta maan tasa-arvotilanteesta. Yhteiskuntaan kiinnittyminen ja siihen identifioituminen tarkoittaa osallisuutta, ja osallisuus tarkoittaa johonkin ryhmään, näkökulmaan tai poliittiseen ideologiaan kiinnittymistä. Täällä minun mielipiteelläni ei ole väliä. Välinpitämättömyys tekee elämästäni kevyempää. Samalla alan kyseenalaistaa, onko mielipiteelläni ollut väliä missään vaiheessa, jos ulkopuolella eläminen on näin helppoa.

Ulkopuolisuus paljastaa osallisuuteni pienuuden.

Tuntuu kuin olisin pitkällä lennolla, liminaalitilassa, jossa jalkani eivät ole tukevasti minkään valtion maan kamaralla.

Omasta kulttuurista irtautuminen vapauttaa minut myös yhteiskuntani normeista. Täällä kukaan ei kysy minulta, miksei minulla ole 36-vuotiaana lapsia tai aviomiestä, eikä kukaan tunnu suunnittelevan elämäänsä kahta kuukautta pidemmälle. On tyypillistä, että joku, jonka piti lähteä talosta tällä viikolla, päättääkin jäädä vielä muutamaksi viikoksi. Itsekin pidennän huonevuokraani tammikuun lopulle asti.

En lähtenyt Portugaliin varsinaisesti pakoon arkeani, tehnyt päätöstä ruveta diginomadiksi tai elätellyt toiveita Eat, Pray, Love -tyyppisestä irtiotosta. Halusin lähinnä nähdä, olisiko elämäni jollain tapaa laadukkaampaa, jos ympärilläni olisi kaltaisiani ihmisiä, joilla on keskimääräistä enemmän valtaa omaan ajankäyttöönsä, ja jos eläisin ympäristössä, jossa ei tarvitse linnoittautua sisätiloihin kuudeksi kuukaudeksi.

Vastaus on, että elämänlaatuni on parantunut. Se herättää minussa epämääräisen syyllisyyden tunteen.

Onko oikein shoppailla itselleen elinympäristö vailla sitoumuksia? Onko kestävää rakentaa sosiaalinen elämä vaihtuvien kontaktien varaan? Täytyykö tällä elämäntyylillä olla loppu, jotta sen voi oikeuttaa itselleen?

Vastaus riippunee näkökulmasta. Jos katson elämääni individualistisen itsensä kehittämisen kuplasta, olen niin sanotusti self-made eli rakentanut itse itselleni tilanteen, jossa minulla on varaa valita, mitä teen ja missä elän. Näin ollen minun pitäisi olla ylpeä itsestäni ja nauttia saavutuksistani. Jos taas vertaan elämääni suomalaiseen sairaanhoitajaan, jota ilman yhteiskunta ei pyöri, jolla ei ole mahdollisuutta neuvotella palkastaan ja joka voidaan tarpeen vaatiessa pakottaa työvuoroon vasten tahtoaan, elämäni on hyvin itsekästä ja etuoikeutettua.

Toisaalta: riittääkö, että maksan veroni Suomeen? Jos asuisin Suomessa ja kärsisin pimeydestä ja inflaatioankeudesta, millä tavalla se tekisi minusta epäitsekkäämmän kansalaisen?

Kysyn kämppiksiltäni, miksi he ovat valinneet elää etäelämää. Newyorkilainen 29-vuotias nainen kertoo tarttuneensa diginomadiuteen tehdäkseen elämästään jännittävämpää. Ensin hän matkusti ja teki satunnaisia hanttihommia eri kohteissa. Sitten hän loi itselleen digitaalisiin kanaviin nojaavan ammatin teknologiavalmentajana, jotta pystyi jatkamaan matkustamistaan.

Englantilainen 35-vuotias finanssiteknologia-alalla työskentelevä myynnin ammattilainen jätti kotinsa Lontoossa, koska koki, että sikäläinen elämäntyyli on kallis ja epäterveellinen ja sää huono. Hänellä on työnantajansa kanssa sopimus, että hän voi viettää 90 päivää vuodesta etätöissä. Saksalainen 39-vuotias agile coach eli yrityksille ketteriä työtapoja opettava yrittäjä vietti edellisen talven Teneriffalla tehden töitä matkailuautosta. Kun huonevuokra Noma Villagessa päättyy, hän muuttaa lähistöllä sijaitsevaan asuntoon, jonka on vuokrannut parhaan ystävänsä kanssa. Hänellekin diginomadius on pakoa tylsyydestä ja normien mukaisesta elämästä.

Täällä asuvat ihmiset puhuvat myös oman mukavuusalueen venyttämisestä, kulutuskeskeisestä elämästä luopumisesta, luontosuhteen vahvistamisesta ja kaltaistensa löytämisestä. Moni on sinkku tai vastikään eronnut.

Harva kämppiksistäni kutsuu itse itseään diginomadiksi. Monella on koti jossain tai ainakin paikka, jonne palata. Ainoastaan tyhjän päällä eläjiä pidetään ”oikeina” diginomadeina. En siis ole diginomadi sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta täällä ollessani se on lähin nimike, johon voin identifioitua.

Koska tienaan Suomen palkkatason mukaan mutta kulutan Portugalin hintatason mukaan, elintasoni on parempi kuin kotona. Se motivoi jatkamaan elämää täällä. On tyypillistä, että moni luopuu kodistaan sen jälkeen, kun on päässyt maistamaan diginomadielämää. Muutama kämppikseni käy kotonaan järjestämässä asioita tai myymässä omaisuuttaan ja palaa sitten Portugaliin.

Itse omistan asuntoni Kalliossa ja vuokraan sitä matkani aikana. Portugalissa ollessani korot nousevat ja lainani kulut kasvavat kahdellasadalla eurolla kuukaudessa, mikä tarkoittaa, etten pääse vuokrauksesta edes omilleni. Alan kyseenalaistaa, onko minulla inflaation myötä enää varaa asua Helsingissä. Talviaikaan lähes kaikki tekeminen keskittyy Suomessa sisätiloihin, ja kaupungissa suurin osa aktiviteeteista perustuu kuluttamiseen. Täällä voin syödä tuoretta kalaa ravintolassa kymmenellä eurolla, tutustua uusiin ihmisiin kotonani ja katsoa auringonlaskua ilmaiseksi.

Joku kuitenkin tienaa sillä, että valitsen elää näin. Yhteisöllisen asumisen markkina on kuuma, ja sijoittajien perustamia yhteisöllisen asumisen ja työnteon brändejä syntyy ympäri maailmaa. Alan isompia toimijoita ovat esimerkiksi Selina ja Outsite, joilla on useita kiinteistöjä paitsi Etelä-Euroopassa myös Latinalaisessa Amerikassa, Aasiassa ja Yhdysvalloissa. Nämä yritykset ovat diginomadikulttuurin korporaatioita – niihin verrattuna Noma Village on mikroyritys. Isojen toimijoiden coliving-asumisesta pyydetään maasta riippuen helposti 2 000 euroa kuussa. Se on aika paljon jaetusta keittiöstä ja työtiloista. Siksi moni yhteisöllinen asumismuoto pyrkii markkinoimaan itseään nimenomaan yhteisöllisyydellä.

Espanjalainen kämppäkaverini kertoo minulle Espanjan Alicantessa sijaitsevasta yhteisasumuksesta, jossa asukkaat kokoontuvat viikkopalavereihin esittäytymään muille asukkaille ja jokaisen pitää tullessaan kertoa, millaisia taitoja he voivat tuoda taloon ja mitä haluaisivat oppia muilta. Yhteisöön kuuluminen tarkoittaa esimerkiksi sitä, että on valmis pitämään pyöreän pöydän keskustelun aiheesta, josta tietää enemmän kuin muut.

Kuulen myös Algarvessa järjestetystä meditaatioon keskittyvästä coliving-konseptista, jossa työnteko yhdistetään joka-aamuisiin meditaatiohetkiin ja viikonloppuisin järjestettäviin meditaatiotyöpajoihin. Kuukauden pätkää talossa kutsutaan journeyksi, jonka meditaatio-ohjaajat suunnittelevat ja fasilitoivat. Tällainen meditaatioretriitin ja yhteisöllisen työ- ja asumiskokemuksen yhdistelmä kustantaa osallistujille 2 400 euroa kuussa.

Yksinäisyyden kasvu etenkin suurissa kaupungeissa on siis johtanut tilanteeseen, jossa olemme valmiita maksamaan jopa tuhansia euroja kuussa siitä, että saamme jakaa elämämme muiden kanssa. Kämppisten kanssa asuminen ei ole merkki taloudellisesta ahdingosta vaan uudenlainen luksusostos.

Luksus on toki suhteellista. Täällä maksan asumisesta kuluineen 890 euroa ja saan vastineeksi alle 15 neliön huoneen, heikosti eristetyt ikkunat, vuotavan suihkun ja käsin pestävät tiskit. Suomessa maksan 1 300 euroa lainanlyhennyksistä ja yhtiövastikkeesta ja saan vastineeksi energiatehokkaan, hyväkuntoisen kaksion lähellä keskustaa.

Silti yhteisölliseen asumiseen verrattuna Suomessa viettämäni arki alkaa tuntua yksinäiseltä ja harmaalta. Täällä vietän aikani yhteisissä työtiloissa, uima-altaalla ja keittiössä muihin ihmisiin tutustuen – en yksin kotona nauttien funktionaalisista neliöistäni. Olen irtisanonut kaikki striimauspalveluni, käytän vähemmän sosiaalista mediaa ja luen uutisia lähinnä työni vuoksi. Yhteisöllisyys tilkitsee elämäni tyhjät hetket tavalla, jota en uskonut olevan tarjolla aikuisille.

On aamuja, jolloin kaipaan kaupunkielämää ja omaa tilaa. Silloin kävelen Lagosin kylään ja istahdan yhteen sen neljästä erikoiskahveja myyvästä kahvilasta. Lempikahvilani sisustuksessa yhdistyvät vaalea puu ja pastellisävyt. Yhdellä seinällä neljä surffilautaa seisoo telineessä. Kahvikone on vaaleanpunainen. Seinähyllyissä on portugalilaista keramiikkaa, viherkasveja sekä kahvilan myymiä brändituotteita, kuten t-paitoja, joiden rinnassa lukee I live where you vacation, asun siellä missä sinä lomailet.

Kahvilan omistaja, venäläinen Anastasia Goreva, ei enää muista, missä törmäsi kyseiseen lauseeseen ensimmäisen kerran, mutta se jätti muistijäljen. Kun hän päätti asettua Lagosiin ja perusti kahvilan sinne, lause palasi mieleen. Nyt t-paitoja voi ostaa kahvilasta 30 euron hintaan.

Goreva lähti kotoaan Pietarista viisitoista vuotta sitten, asui Italiassa seitsemän vuotta, tapasi brittiläisen surffarimiehensä matkustaessaan Dominikaanisessa tasavallassa ja muutti tämän matkassa Portugaliin. Alun perin graafisena suunnittelijana työskennellyt Goreva teki Portugalissa ensin graafista suunnittelua etätöinä. Yksin kotona kykkiminen ei kuitenkaan sopinut hänelle, ja sosiaalisuuden kaipuussa hän perusti kahvilan. Alakerrassa sijaitsee Gorevan miehen surffilautaverstas. Paikan nimi on Coffee & Waves.

Diginomadeja kahvilassa on paljon, eikä heidän kestitsemisensä ole täysin ongelmatonta.

”Pandemian myötä etätyöläisten määrä kasvoi ja joinain päivinä meillä oli 20-paikkaisen kahvilan pöydissä 13 tieto­konetta ja kassassa 50 euroa.”

Nykyisin kahvilassa saa työskennellä ainoastaan baaritiskillä. Sama sääntö on voimassa muissakin erikoiskahveja myyvissä kahviloissa.

Kahvilan hinnat ovatkin miltei helsinkiläistä tasoa. Juurileipä lisukkeineen maksaa seitsemän euroa ja appelsiinimehu kolme ja puoli euroa. Diginomadeilla on siihen toki varaa, ja siksi kahvila on joulukuisena aamunakin täynnä.

Ulkomaalaisten vaikutus alueeseen näkyy nimenomaan hintatasossa ja etenkin asumisen hinnassa. Harvalla on varaa asua Lagosissa ympäri vuoden. Talvella oman asunnon voi löytää jopa 600 eurolla, kesällä samasta kodista joutuu maksamaan 1 200 euroa.

Vielä seitsemän vuotta sitten Goreva onnistui ostamaan miehensä kanssa sekä oman asunnon että vuokralle laittamansa Airbnb-asunnon edullisesti, mutta nyt hinnat ovat kaksin- tai kolminkertaistuneet. Jos yhden makuuhuoneen asunnon sai aiemmin alle 100 000 eurolla, nyt hintapyyntö on 200 000–250 000 euroa, kertoo Goreva.

Myös Susana Matos sanoo asumisen hinnan olevan todellinen ongelma – etenkin paikallisille. ”Kyläläiset taistelevat elääkseen. Alueella ei enää ole tarpeeksi sairaanhoitajia, palomiehiä tai siivoojia, koska heillä ei ole varaa elää täällä. Portugali ei ole asettanut mitään rajoja ulkomaisille investoinneille eikä aktiivisesti rakenna matalan vuokratason asuntoja.”

Matos on pettynyt kotimaansa kyvyttömyyteen huolehtia omista kansalaisistaan, maaperästään ja luonnostaan ja toivoo, ettei Portugali toistaisi muiden maiden epäonnistumisia turisminälässään.

”Katso, mitä tapahtui Barcelonalle, se on kuin Disneyland.”

Juuri ulkomaisen rahan nälkä Portugalilla tuntuu kuitenkin olevan. Pandemiavuosien aikana maa omaksui avoimen viisumipolitiikan diginomadien houkutteluun. Vuonna 2022 käyttöön otettu diginomadiviisumi mahdollistaa vuoden oleskelun, jos ihminen pystyy osoittamaan olevansa työsuhteessa tai itsenäinen yrittäjä ja tienaavansa neljä kertaa Portugalin minimipalkan verran eli 3 000 euroa kuukaudessa. Schengen-viisumilaisena saan oleilla kolme kuukautta maassa ilman, että minun täytyy rekisteröityä asukkaaksi. Jos käyn sen jälkeen toisessa eu-maassa, voin jatkaa kolmen kuukauden pätkiä vaihtamatta kotimaatani. Käsitykseni on, että niin kauan kuin minulla on eu-passi, työtuloja ja sairausvakuutus jossain maassa, tarkka olinpaikkani eu:ssa ei vaikuta kiinnostavan ketään.

Algarven osalta Portugalin voi sanoa onnistuneen ulkomaalaisten turistien houkuttelussa. On vaikea löytää ravintolaa, jonka ruokalistat eivät olisi englanniksi, eikä haaveilemani portugalin kielen opettelu tuota tulosta, koska en joudu puhumaan sitä missään. Diginomadit ovat tähän vain osasyyllisiä. Meitä ennen alueen ovat valloittaneet eläkeläiset, kunnes Suomi irtisanoi verosopimuksensa Portugalin kanssa. Ilmiö muistuttaa modernia invaasiota, jossa paikallinen väestö hiljalleen korvautuu rikkaampien valtioiden asukkailla.

Kun kysyn Matosilta, mitä mieltä hän on siitä, että ulkomaalaiset ovat luoneet Lagosiin oman yhteisönsä, hän vastaa, ettei näe sitä ongelmana. Enemmän häntä häiritsee, ettei portugalilaisilla ole enää omaa yhteisöä. Turismilla tienaava Matos on toki ymmärrettävästi suopeampi ulkomaalaista rahaa kohtaan kuin keskiverto portugalilainen.

Siinä missä minulla on mahdollisuus tulla tänne elämään rennompaa arkea ja käydä ekstaattisissa tansseissa kokemassa tietoisuutta vapauttavia elämyksiä, pitkää päivää painavien portugalilaisten tilanne on toinen. ”Ei selviytymismoodissa ole tilaa keskittyä henkiseen kehitykseen”, Matos sanoo.

Jossain vaiheessa lopetan auringonnousukuvien julkaisemisen Instagram-tililläni, koska koen, että jatkuva elämysten hehkutus antaa väärän kuvan elämästäni. Se, mikä jollekin näyttää loputtomalta matkapäiväkirjalta, on minulle nyt arkea. En ole enää todellisuuden ja lomamatkan välissä. Tämä on ainoa todellisuuteni.

Moni asuintovereistani jakaa saman epämääräisen tunteen siitä, että heidän valitsemaansa elämäntyyliä ei oteta vakavasti. Osan vanhemmat eivät ymmärrä, mitä tällainen elämä edes on. Ikuinen etätyö auringon alla on liian hyvää ollakseen totta.

Diginomadius on kuitenkin kaikkea sitä, mitä kaltaiselleni millenniaalille luvattiin. Olen kasvanut mahdollisuuksien yhteiskunnassa, jossa olen saanut valita ammattini, erikoistua asiantuntijatyöhön, opetella digitaalisen yhteiskunnan pelisäännöt, nauttia Schengen-viisumin hyödyistä ja matkustaa halvoilla lennoilla ympäri maailmaa.

Olisinko parempi kansalainen, jos valitsisin kotimaani pysyvästi? Vai eikö juuri tällainen elämä ole paras tapa hyödyntää eu-maan kansalaisuutta? Vapautta liikkua, tehdä töitä ja käyttää kännykän internetiä ilman roaming-maksuja.

Tammikuun lähestyessä loppuaan minun on vaikea keksiä syitä palata kotiin pysyvästi. Töölönlahden kiertäminen ei vieläkään houkuta. Ystäviini pystyn pitämään yhteyttä puhelimellakin. Helsingin Sanomien uutiset inflaatiosta, Ukrainan sodasta ja lumikaaoksesta eivät saa minua tuntemaan vetoa kotimaahani. Edes itsenäisyyspäivä ei heilauttanut isänmaallisuuskäyrääni nousuun. Puhun kotimaastani arvostavasti kämppiksilleni ja kerron kauniista luonnostamme. Silti tiedän, että olen onnellisempi täällä. Pääasiassa siksi, että ympärilläni on muitakin, jotka ovat valinneet elää näin.

Aikomukseni oli tulla Portugaliin kolmeksi kuukaudeksi ja palata sen jälkeen kotiin. Minun on kuitenkin vaikea uskotella itselleni, että elämäni olisi parempaa Suomessa. Päätän olla reissun päällä vielä tämän kevään. Ehkä pidempäänkin.