Tiina Alakärpän asiakkaat on tuomittu raiskauksista ja hyväksikäytöistä – Tällaista on olla ulkomaalaistaustaisten seksuaalirikollisten terapeutti

Mikä sun nimi on? Onko sulla perhettä? Millaista on olla vankilassa? Kun seksuaaliterapeutti Tiina Alakärppä menee ensimmäisen kerran vankilaan tapaamaan uutta asiakasta tai kohtaa tämän etänä Skype-videopuhelussa, hän ei tiedä ihmisestä mitään. Paitsi tietenkin sen, että tämä on tuomittu seksuaalirikoksesta.

Siksi tapaaminen alkaa usein niin, että Alakärppä esittelee itsensä ja kysyy kysymyksiä. Hän kertoo, että on tavannut parisataa vastaavista rikoksista tuomittua vankia, nähnyt ja kuullut paljon. Hän kestää kyllä sen, mitä ihmisellä on sanottavana. Yksi kysymys on monille vaikea.

Haluatko kertoa, miksi olet vankilassa?

– Iso osa asiakkaistani ei myönnä, että on tehnyt seksuaalirikoksen. Se on yleistä seksuaalirikoksissa laajemminkin. Kieltäminen on normaali defenssireaktio, Alakärppä sanoo.

Itse asiassa toisenlainen suhtautuminen, se että juttelisi tekemistään seksuaalirikoksista helposti ja avoimesti, voisi olla merkki psykopatiasta.

Kysymys on kuitenkin tärkeä, sillä sen kautta Alakärppä pääsee käsittelemään tapahtumia asiakkaan kanssa ja haastamaan rikosmyönteisiä ajatuksia.

Tiina Alakärppä istuu pyöreän pöydän ääressä kotinsa olohuoneessa, joka on valoisa ja sisustettu värikkäästi. Värit, taide ja kauniit asiat inspiroivat häntä. Perheen mopsi Keke tervehtii esittelemällä lelurottaansa ja pyörimällä kuin väkkärä, kunnes menee torkkumaan.

Täältä on kätevä raitiovaunumatka Helsingin keskustaan, jossa on Alakärpän ja hänen kollegoidensa toimisto. Alakärppä tekee kuitenkin töitä myös kotoaan, siis avaa Skypen ja ottaa yhteyden vankilassa olevaan tai jo vapautuneeseen ex-vankiin.

– Joo, kyllä, tässä pöydän ääressä, hän sanoo.

Se kuulostaa rankalta, mutta Alakärppä on opetellut keinot, miten työasiat eivät läiky kotiin.

Ulkomailla syntyneillä on suurempi todennäköisyys syyllistyä seksuaalirikoksiin Suomessa, osoittavat tilastot. Tiina Alakärpän työtä on auttaa ulkomaalaistaustaisia seksuaalirikollisia terapian keinoin. Tavoitteena on seksuaalirikosten ehkäisy, siis se, etteivät tuomitut uusisi tekoaan.

Hanketta hallinnoi Silta-Valmennusyhdistys, ja rahoitus tulee oikeusministeriöltä.

Alakärppä on tavannut parisataa vankia ja tehnyt terapiaa vajaan sadan kanssa. Muut ovat olleet Alakärpän kollegoiden asiakkaita.

Vaikka Alakärppä ei saa tietoa asiakkaidensa tuomioista, istunnoissa ne tulevat usein esiin. Törkeä raiskaus. Lapsenraiskaus. Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö. Lisäksi monilla on kontollaan monia muitakin rikostuomioita, usein huumausaine- ja väkivaltarikoksia.

Työn alkuvaiheessa Tiina Alakärppä mietti, herättääkö ulkomaalaisten seksuaalirikollisten kanssa työskentely ihmisissä vihaa. Hän on kuitenkin saanut vain vähän ikävää palautetta.

Alakärpän työ alkoi nollasta helmikuussa 2021. Tällaista ei ollut ennen tehty. Piti miettiä, miten kohdata vakavaa seksuaaliväkivaltaa tehnyt ihminen, joka ei puhunut suomea ja jonka elämäntarina oli yleensä varsin monimutkainen.

Asiakkaita yhdistää moni asia, Alakärppä kertoo. Kaikki ovat miehiä. Monet ovat tulleet Suomeen vuosien 2015–2016 aikana, eikä heillä ole koulutusta tai edes luku- ja kirjoitustaitoa. Suuri osa on kotoisin Lähi-idästä, mutta kaikkiaan heidän juurensa ulottuivat lähes 30 maahan. Jotkut ovat syntyneet Suomessa ja ovat Suomen kansalaisia.

Moni on tullut epävakaasta yhteiskunnasta tai sodan keskeltä, ja elämä on ollut eri tavoin kaoottista. Heiltä puuttuu ihmissuhdetaitoja, eivätkä he ole saaneet minkäänlaista seksuaalikasvatusta. Heillä on vahvoja odotuksia sukupuolirooleista, osalla myös kunniasta. On myös riippuvuuksia ja mielenterveysongelmia.

Osa ei ole koskaan ollut parisuhteessa. Osalla on tai on ollut kantasuomalainen tyttöystävä. Lähes poikkeuksetta myös tyttöystävät ovat rikkinäisistä kodeista ja moni on kasvanut lastensuojelulaitoksessa.

Samalla asiakkaat ovat ihmisinä erilaisia. Heillä on toisistaan poikkeavia arvoja ja mielenkiinnon kohteita.

Alun perin rahoitusta oli kahdeksi vuodeksi, mutta sitä jatkettiin vuodella. Nyt Alakärppä on kirjoittanut näiden vuosien aikana tekemästään työstä kirjan Tuomittujen terapeutti – Musta maailma näyttää tältä. Kirjassa hän kertoo, millaista työ on ja mitä se on hänelle opettanut.

Kun hanke loppui vuodenvaihteessa, Alakärppä piti lomaa ja kirjoitti kirjaansa. Tauko tuli tarpeeseen. Keväällä hanke sai jatkorahoituksen vuodeksi. Alakärppä päätti jatkaa. Työ tuntui yhä tärkeältä.

Seksuaalirikos voi traumatisoida uhrin syvästi. Lisäksi se aiheuttaa kärsimystä uhrin perheelle ja läheisille, mutta usein myös tekijän perheelle. Tällä kärsimyksellä on laajoja vaikutuksia ihmisiin ja yhteiskuntaan. Siksi on tärkeää, että rikoksia pyritään ehkäisemään.

– Jos kaikki kääntävät selkänsä, mitään ei tapahdu. Toivo ei tässä auta. Ei voi vain ajatella, että toivottavasti ihminen ei tee rikosta uudelleen. Hän tekee, jos ei muutu.

Vankila on raskas ympäristö työskennellä. Vankilapäivän jälkeen Tiina Alakärpästä tuntuu, että on ollut ison kivikasan alla. Keho on raskas, kuin sitä painettaisiin alaspäin.

Koska Alakärppä ei ole vankilan henkilökuntaa, hänellä ei välttämättä ole avaimia eikä hän pääse kulkemaan ovista itse, vaan vartijan pitää tulla avaamaan ne. Alakärppä tapaa vangin yleensä vankilan vastaanottohuoneessa tai kerhotilassa. Siellä on hälytysnappi ja valvontakamerat. Jos keskustelu ei onnistu suomeksi tai englanniksi, mukana on myös tulkki.

Toisaalta vankila on turvallinen ympäristö – niin Alakärpälle kuin vangille. Siellä on tarkat raamit ja rajat, päiväjärjestys jota noudatetaan.

Alakärpän työn tavoite on, että ihminen ymmärtää, että pystyy vaikuttamaan omaan käytökseensä ja valintoihinsa. Lisäksi on tärkeää haastaa tämän rikollisuutta tukevia ajatuksia ja asenteita sekä tukea rikoksetonta identiteettiä.

Tiina Alakärpällä on olohuoneessa marokkolainen matto, jonka yhdessä reunassa on ikään kuin aurinko ja toisessa virtaavaa vettä. Joskus hän makaa matolla ja hyödyntää TRE:tä eli kehon luontaista tärinämekanismia. Se auttaa kehoa rentoutumaan.

Tuomitut saattavat kieltää tekonsa, esimerkiksi väittää, että uhri teki rikosilmoituksen rahojen vuoksi. He voivat myös vähätellä toimiaan, sanoa vaikka, ettei lyöminen ollut niin vakavaa.

Silloin Alakärppä saattaa ihmetellä ääneen, että onpa hurjaa, lyöminen on kyllä hänestä vakava juttu. Hän voi kertoa, että Suomessa lyöminen on aina kiellettyä. Joiltakin hän saattaa kysyä, onko sinua koskaan lyöty ja miltä se tuntui. Mutta kaikkien kanssa tämä ei ole mahdollista.

– He eivät siihen pysty. Osalta ei ole koskaan kysytty abstrakteja kysymyksiä.

Hän ansaitsi sen. Niin tuomittu joskus sanoo. Hän saattaa pitää naisen mallina lapsuudessa näkemäänsä äitiä, joka totteli aina kuuliaisesti miestään. Tällöin Alakärppä saattaa hyödyntää sitä, että on nainen.

– Voin kertoa, miltä näkemykset minusta naisena tuntuvat, tai kysyä, ansaitsenko minäkin lyönnin.

Tilanteet ovat välillä todella ristiriitaisia. Edessä saattaa istua mukava ja kohtelias mies. Sitten selviää, että hän on raiskannut puolisonsa ja ollut väkivaltainen.

Sitä ei ole aina helppoa kuunnella. Alakärppä kuvaa kirjassaan, miten on välillä järkyttynyt ja miten asiakkaat ovat päässeet luikertelemaan ihon alle. Joskus hän huomaa, että häntä on manipuloitu.

– On kusetettu ja esitetty ihan muuta, rikottu rajojani. Joillekin se on peliä. He kokeilevat ensin vähän ja sitten vähän enemmän. Joillekin se on myös jonkinlainen selviytymiskeino, tapa saada näennäisesti ihmissuhteita.

Tällaista työtä ei opeta kouluissa. Tiina Alakärpästä tuli seksuaalirikollisten terapeutti monen mutkan kautta.

– En ole koskaan hirveästi suunnitellut elämääni. Olen mennyt ajatuksella, että kokeillaan, hän sanoo.

Alakärppä asui lapsena vanhempiensa ja isoveljiensä kanssa pienellä paikkakunnalla Pohjois-Suomessa. Hän harrasti voimistelua, kilpa-aerobicia ja potkunyrkkeilyä. Häneltä ei varsinaisesti puuttunut mitään, mutta yksi asia vaikutti koko perheeseen.

– Isällä oli paha alkoholiongelma. Hän kuoli alkoholiin, kun olin 15-vuotias. Teini-ikä oli raskasta aikaa, Alakärppä kertoo.

Vaikka perhe ei ollut ollut uskonnollinen, Alakärppä oli aina utelias tietämään enemmän eri kulttuureista ja uskonnoista. Myöhemmin hän käytti isältään perimiä rahoja lähtemällä vapaaehtoistyöhön Tansaniaan. Siellä hän maalasi orpokoteja ja istutti mangrovepuita, joilla torjuttiin eroosiota.

Buddhalaisen jumalolennon Ksitigarbhan patsas on Malesiasta.

18-vuotiaana Alakärppä muutti Helsinkiin opiskelemaan osteopatiaa ja työskenteli samalla vaikeasti vammaisten hoitoapulaisena.

Kiinnostus uskontoihin sai hänet hakemaan opiskelemaan teologiaa Helsingin yliopistoon. Opinnoissaan hän perehtyi islamiin, ja teki harjoittelunsa Suomen suurlähetystössä Washington D.C.:ssä.

– Koska minusta ei tullut pappia eikä opettajaa, valmistuin työttömäksi. Sitten löysin seksuaalineuvojan opinnot.

Jälkeenpäin voisi ehkä arvioida, että se oli jonkinlainen avainkohta. Alakärppä huomasi, että opinnoissa ei puhuttu juuri mitään uskonnoista ja kulttuureista. Hän alkoi perehtyä asiaan, kouluttautui myös seksuaaliterapeutiksi ja alkoi tehdä uskontotieteen väitöskirjaa Turun yliopistoon.

Rikosseuraamusala oli kuitenkin Alakärpälle vieras, kun hän aloitti työt seksuaalirikoksista tuomittujen kanssa. True crime -sarjatkaan eivät häntä olleet koskaan kiinnostaneet.

– Ensimmäisenä työpäivänä kollegani opetti, että on olemassa suljettuja vankiloita ja avovankiloita, Alakärppä nauraa.

Hänestä tässäkin työssä on kiinnostavaa ihmisten suhde kulttuuriin ja uskontoon. Alakärpän asiakkaat tulevat eri maista, ja heillä on erilaisia tapoja selittää maailmaa, omaa toimintaansa ja pahoja tekoja. Osalla maailmankuvaan vaikuttavat myös taikauskoon ja magiaan liittyvät uskomukset.

– Uskontotieteilijänä tämä on kiinnostavaa, koska näitä ei löydy kirjoista.

Olohuoneen tiibetiläisen senkin päällä on kynttilä ja Buddha-patsas. Sen Alakärppä toi kotiin Nepalin pääkaupungista Katmandusta, jossa hän matkaili puolisonsa kanssa alkuvuonna.

Alakärppä avaa senkin ovet ja ottaa esille kämmenenkokoisen kermanvärisen patsaan. Se esittää Ksitigarbhaa, buddhalaista jumalolentoa. Ksitigarbhan vala kuuluu: Jos minä en mene helvetteihin auttamaan siellä kärsiviä olentoja, kuka menee?

Alakärpän puoliso on buddhalaisuuden tutkija, ja tämän mielestä vala kuvaa myös Alakärpän työtä. Myös Alakärppä itse on kiinnostunut buddhalaisesta kirjallisuudesta ja ajattelusta.

– En ole vakaumuksellinen buddhalainen, mutta olen saanut sen kautta tärkeitä opetuksia myötätunnosta ja etiikasta.

Ne auttavat käsittelemään työn rankkoja puolia ja tukevat jaksamista.

Alakärpälle myötätuntoinen lähestyminen tarkoittaa, että hän välittää asiakkaistaan niin kuin kaikista elollisista olennoista. Hän kohtaa heidät ihmisinä, kuuntelee heitä, on läsnä hetkessä.

– Kun asiakas tuntee olonsa turvalliseksi ja tietää, että olen siinä häntä varten, voin myös alkaa haastaa häntä. Myötätunto ei tarkoita, että silitellään päätä. Se tarkoittaa rohkeaa välittävää kohtaamista, puheeksiottoa ja vuorovaikutusta.

Alakärppää itseään myötätunto auttaa tutkimaan kärsivällisesti asiakkaan tekojen juurisyitä ja rajaamaan työtä, ikään kuin ymmärtämään, että tällainen asiakas nyt on ja tällaisia asioita maailmassa on. Hänen tehtävänsä ei ole pelastaa asiakastaan.

Kun Alakärppä aloitti työt, ne jäivät välillä pyörimään mieleen. Oliko mikään, mitä asiakas tämä kertoi, totta? Mitä jos hän tekee uusia rikoksia, kun pääsee vapaaksi?

Alakärppä alkoi tietoisesti kehittää palautumistaan.

– En voi jättää palautumista työpäivän jälkeiseen aikaan. Ei ole olemassa juoksulenkkiä tai ulkomaanmatkaa, joka riittäisi siihen. Tärkeintä on, että osaan käsitellä tietoisesti kaikkia tuntemuksiani enkä kasvata sisällä vihaa, vaan pidän huolta, että pysyn välittämisen puolella.

Keskeistä on myös keskittyä tähän hetkeen. Tulevaisuutta ei voi kukaan tietää, ja siksi mitä jos -pelkoa on turha lietsoa.

Arjessa tärkeitä ovat myös maailmankuvalliset keskustelut puolison kanssa ja tietenkin Keke.

Työ ei ole muuttanut Tiina Alakärppää liikaa. – Turha sinisilmäisyys on lähtenyt, mutta pystyn yhä luottamaan ihmisiin.

Onnistuuko työtään tekevä terapeutti sitten ehkäisemään seksuaalirikoksia? Sitä ei voi varmuudella tietää. Tulevaisuuteen ei voi nähdä. Myös seuranta on vaikeaa, sillä osa asiakkaista karkotetaan ja osa karkaa muualle Eurooppaan.

Jotkut Tiina Alakärpän asiakkaista ovat motivoituneita ja pystyvät tarkastelemaan omaa käytöstään realistisesti. Toiset taas eivät ole.

– Ihminen ei muutu, jos ei halua muuttua. Ketään ei voi muuttaa väkisin.

Työssään Alakärpän on ollut pakko muistaa, että ihminen ei sama kuin tekonsa. Kukaan ei synny pahana ja valmiina tekemään rikoksia. Ennen kuin siihen tullaan, jotain tapahtuu ihmisen mielessä ja kehityksessä.

Samalla kun Alakärppä on joutunut kohtaamaan asiakkaidensa hirveät teot, hän on myös ymmärtänyt, että harva tekee pahaa koko ajan, 24/7. Rikollinenkin voi olla auttava naapuri tai hyvä veli. Rikokset ovat aina väärin ja tuomittavia, mutta työssä on tärkeää nostaa esiin tätä hyvää.

– Jos näkee ihmisen vain rikoksen kautta, on vaikea lähteä tekemään muutosta, kasvattamaan hyvää.

Kaikesta kokemastaan huolimatta Alakärppä ei näe maailmaa pahuuden kautta.

– Tuntuu, että näen tänä päivänä paljon enemmän hyvyyttä kuin aiemmin.