Riikka, 23, ryhtyi tekemään ikäväksi parjattua työtä – Pian hän tajusi, ettei alan maine ole totta

Nyt ollaan liikkeellä niin aikaisin, ettei aamuruuhkaa ole edes Helsingissä. Mutta kaikki tietävät, että vanhat ihmiset eivät tarvitse enää niin paljon unta. He heräävät aikaisin.

Lähihoitaja Riikka Järvinenkin herää aikaisin.

Kello on 7.15 ja täällä sitä ollaan, kotihoidon hoitotiimin aamupalaverissa, huone pullollaan väkeä. Tarkoitus on käydä läpi päivän työtehtävät. Tiimin vuorovastaava muistuttaa kenellä on kissimirri asunnossa, kuka tarvitsee kaupassa käyntiä, kuka suihkuttelua.

Avaimet ja reppu kaapista, ehkä hörppy Kulta-Katriinaa – ja matkaan.

Ulkona on yhä hämärää, päivä ei ole valjennut. Riikka kävelee liukkaalla jalkakäytävällä iso musta reppu selässä ja hengitys huuruaa. Useimpina päivinä askelmittariin kertyy 10 000 askelta. Riikasta tuntuu, että tästä on tulossa hyvä päivä.

Missä on nyt se painajaismainen kiire ja stressi, joista aina puhutaan kotihoidon yhteydessä?

Ovathan ne totta, mutta sitten on tämä puoli.

Puoli, jonka vuoksi hoitoalalle yhä kouluttaudutaan ja hakeudutaan.

Kotihoidon reppuvarasto Riistavuoren palvelukeskuksessa.

Ammattiliitto Tehyä syytetään toisinaan siitä, että he pelottelevat työvoimapulasta kärsivältä alalta tekijät pois. Niin arvelee koulutuspoliittinen asiantuntija Kirsi Coco, joka on ollut tekemässä tutkimuksia hoitohenkilökunnan työviihtyvyydestä, kuormittuneisuudesta ja potilasturvallisuudesta. Yhdessä viimeisimmistä, vuonna 2023 ilmestyneessä, vain 27 prosenttia kaikista hoitajista kertoi voivansa hyvin työssään.

Moni kärsii paitsi fyysisestä, myös eettisestä kuormituksesta. Toisin sanoen kun aika ja kädet eivät työvoimapulan vuoksi riitä, niin omaa työtään ei pysty tekemään niin hyvin ja turvallisesti kuin pitäisi.

Niinpä on vähän vaikea sivuuttaa sitä tosiseikkaa, että ongelmia on – ja että ne ovat akuutteja ja polttavia. Kysymys toistuu aina vain: missä viipyvät lisäresurssit? Coco sanoo, että poliittiset päättäjät eivät tällä haavaa tarjoa ratkaisuja oikein mihinkään. Pikemminkin päinvastoin – helmikuun alussa tuli tieto, jonka mukaan hyvinvointialueiden alijäämä oli viime vuonna huimat 1,35 miljardia euroa. Ja mistä aiotaan säästää?

Yksi säästökohde on tietenkin vanhusten ympärivuorokautinen hoito. Yhä enemmän haluttaisiin satsata kotihoitoon, joka on tietenkin huomattavasti edullisempaa. Sekä niin sanottuun yhteisöasumiseen.

Mutta mistä henkilökunta kotihoitoon? Yksi suurimmista esteistä hoitajien rekrytoimiseksi on alan huono maine. Hyvää sanaa kotihoidosta ei julkisuudessa juuri näe, puhutaan vain kuormittuneisuudesta, kiireestä ja hoitovirheistä.

Mutta onhan oltava muutakin.

Coco huomauttaa, että kyselytutkimusten mukaan lähes sata prosenttia kaikista hoitoalalla työskentelevistä kokee tekevänsä tärkeää työtä – palkitsevaa ja ihmisläheistä. Lähihoitajat tunsivat usein myös työniloa ja innostusta tehtävissään. Kutsumuksestakin voisi puhua, mutta sitä sanaa Coco haluaa välttää – se on yleinen veruke huonommalle palkalle. Kun sulla on se kutsumus, niin eikös se jo riitä?

Vanhustyön lähihoitajan keskipalkka on tällä haavaa 2 391 euroa kuussa.

Lounastauolla hoitajat syövät enimmäkseen omia eväitään.

Voi kuulostaa paradoksaaliselta, mutta samaan aikaan kun hoitajat tuskailevat taakkansa alla, ikäihmiset ovat hyvin tyytyväisiä saamaansa hoitoon. Coco sanoo, että on ammattitaitoa peittää oma kuormitus niin, että lähtiessä asiakkaalle jää hyvä mieli.

Sitä paitsi ikäihmiset tietävät varsin hyvin hoitajien työtaakan ja ovat tyytyväisiä pieneenkin – etenkin, jos käynnillä on ollut lämpöä, välittämistä ja läheisyyttä. Useimmat vanhukset ovat hyvin yksinäisiä. Hoitajan vierailu voi olla päivän kohokohta.

Riikkaakin odotetaan jo.

Ale Koivuniemi, 84, on runouden rakastaja. Kreikkalaista mytologiaa, kantaaottavuutta, väkeviä värssyjä. Miltei päivittäin Ale käppäilee Riistavuoren seniorikeskukseen, jossa on ruokaa, tekemistä, kulttuuritarjontaakin. Sekä juttukumppaneita.

Elämänuransa Ale teki hitsaajana. Niissä töissä vierähti kolme vuosikymmentä muun muassa Ruotsissa.

Mutta nyt hän liikkuu rollaattorilla.

– Kun tähän rollaattoriin tuli vika – oli kai ruostetta pyörissä, eivätkä ne enää kääntyneet kunnolla – niin kotihoito hoiti senkin. Kyllä olen hyvin tyytyväinen.

Ale on omatoiminen ja vireä. Siksi täällä ei ole kotihoitajalle paljon tehtävää, mitä nyt hiukan perään katsotaan. Ale ei tunnu kovin yksinäiseltäkään. Hänellä on yhä toimintakykyä ja energiaa, elämänliekkiä.

Ale Toivonen kertoo olevansa tyytyväinen kotihoidon palveluun.

Rikas eletty elämä on valtava henkinen pääoma. Mieleen tulee australialaisen saattohoitajan kirja – tämä kysyi potilailtaan, mitä he katuivat eniten elämänsä ehtoossa. Eivät niinkään, mitä olivat tehneet, vaan aina sitä, mitä olivat jättäneet tekemättä.

Sama havainto tulee esiin Riikan seuraavassakin kohteessa. Taas kivutaan ylös kerrostalon portaita, ja Riikka avaa oven avaimillaan. Muoviset kenkäsuojukset jalkaan ja eikun peremmälle. Olohuone on koristeltu tauluilla eri puolilta maailmaa, ristipistotöillä ja tekokukilla. Vierekkäisillä plyysinojatuoleilla istuu kaksi rouvaa, jotka katsovat Aamu-tv:tä.

– Ai ihanaa, se on Riikka! Kaikkihan te olette ihania, mutta Riikka on aivan erityisen ihana. Vaikka se polttaakin meidän puuron pohjaan.

– Höpsis! Milloin olen muka polttanut?

Terttu Laakkonen, 77, puhuu paljon ja vitsailee. Kyllikki Vataja, 93 hymyilee arvoituksellisesti kuin Mona Lisa. Naiset ovat tunteneet vuosia ja olleet toistensa tukena ja turvana. Terttu kertoo terveysvaivoistaan, mutta pahimpana koettelemuksena hänen muistissaan on yhä korona-aika, neljän viikon eristys. Se otti koville.

Värikäs menneisyyskin sitoo heitä yhteen. Terttu kiersi työtoverin kanssa kolmekymmentä vuotta ympäri Suomea Pelastusarmeijan eri osastoissa, Kyllikki puolestaan ympäri maailmaa saman järjestön lähetystyössä, muun muassa Singaporessa, Borneolla ja Malesiassa. Television yläpuolella on hänen indonesialaiselta torilta ostamiaan tauluja. Ja vastapäisellä seinällä iso valokuva Skotlannista, nummia ja vuoria.

– Mennyt elämä on todellakin voimavara, Kyllikki myöntää. – Se pitää mielen vireänä.

Asiakkaiden puurokattiloiden ja kauhojen paikat ovat jo Riikan muistissa.

Riikka käy keittiössä keittämässä puuron. Eikä polta sitä, vaikka Terttu siitä vähän vitsaileekin.

Iltapäivällä Riikka tulee tänne vielä uudelleen.

Lopuksi halataan. Se tuntuu ihanalle. Jokainen tarvitsee hellää kosketusta. Sellainen käy yhä harvinaisemmaksi, mitä enemmän vuosia mittariin kertyy.

Kaikki me vanhenemme. Hoitaja-Riikalle vanhuus on vielä kaukana: hän on 23-vuotias ja ollut työssäänkin vasta vuoden päivät. Kaikki tuntuu vielä uudelta ja innostavalta.

– Aluksi vähän arastelin, kun minulla oli kokemusta ennestään vain lasten parissa työskentelystä… Mutta kun kävin täällä harjoittelussa, niin huomasin, että eihän tämä olekaan sellaista, mitä julkisuudessa annetaan ymmärtää. Ne positiiviset jutut jäävät yleensä mainitsematta.

– Ja aika monta ennakkokäsitystä ikäihmisistäkin olen haudannut.

Sepä se. Ikääntyneet nähdään tavattoman usein kasvottomana massana. Heidän yksilöllisyytensä katoaa, samoin heidän eletty elämänsä. Monet infantilisoidaan, vaikka järki leikkaisi kuin partaveitsi. Nivoutuuko tämä piirre ikäsyrjintään? Ikäsyrjintähän on suomalaisen yhteiskunnan likainen salaisuus.

Kirsi Coco sanoo, että kyse on viime kädessä arvovalinnoista. Arvostetaanko ikäihmisiä yhtä paljon kuin muissa kulttuureissa?

Toisaalta voi pohtia sitäkin, voisiko ikäsyrjinnän taustalla piillä se, että Suomessa on aina ollut tärkeää työnteko, “hyöty”, eivätkä vanhat ihmiset tee työtä ja ole “hyödyksi”.

Riikan viimeinen asiakas on Maire Näsäkkälä, 85, lempinimeltään “Limppu”. Maire on tehnyt uransa Enso-Gutzeitin ulkomaanviennissä. Nyt hän köpöttelee enimmäkseen “keittiön ja kammarin väliä” ja katselee ulos ikkunasta. Vähän aikaa sitten vastapäisellä kalliolla näkyi kettu ja Maire otti siitä sarjan kuvia, jossa kettu hyppii ja saalistaa hangen alla rapistelevia hiiriä.

“Laita sinne, että kotihoito on meille suuri lahja, joka päivä”, sanovat Terttu Laakkonen, joka on halattavana sekä Kyllikki Vataja.

Maire kaipaisi enemmän apua, jotta hän voisi tehdä itsenäisiä valintoja. Esimerkiksi käydä kaupassa ja ostaa omia ruokia, joista voisi kokata omaan makuun sopivia aterioita. Mutta aika on tiukassa. Moisen järjestely on miltei mahdotonta.

Entiseltä vientisektorin osaajalta onkin hyvä kysyä, arvostetaanko Suomessa vanhuksia.

– No enpä voi sanoa. Eihän kukaan enää käy vanhojen ihmisten luona. Kenestä sinä pitäisit huolta? Äidistäsi ehkä, mutta kenestä muusta? Naapurista? Tuskinpa.

– Jos joku auttaa, mutta tälle tuleekin joku oma meneminen – sitä voi olla niin tottunut apuun, että ajatukset pyörivät enää siinä, tuleeko se ihminen vai ei. Että jatkuvuus olisi sitten ensiarvoista.

Riikka käyttää Mairen ulkona rappusilla, että hän saa vähän haistella pakkasilmaa. Aurinko paistaa.

Me nuoremmat unohdamme usein, että jonakin päivänä – hienosta urastamme, pakettitalostamme ja ulkomaanmatkoistamme huolimatta – olemme yhtä hauraita ja avun tarpeessa kuin Maire. Se päivä tulee yhtä varmasti kuin kevät pessimistille, vaikka miten paljon puhuttaisiin siitä, kuinka 70 on uusi 50.

Noin kello kolmelta Riikan työpäivä on ohi. Lounaalla ollaan juteltu porukalla resursseista, kiireestä, hallituksesta. Ja siitä, kuinka vaikea on houkutella nuoria lähihoitajia vanhuspuolelle.

Ennen oli toisin. Ennen vanhuspuoli oli yksi suosituimpia.

Miten ihmeessä saisi lisää ihmisiä alalle? Suomessa ikäihmisten määrä kasvaa vuoteen 2030 mennessä peräti kahdeksansataantuhanteen (vuonna 2017 heitä oli noin 500 000), ja henkilöstömitoitusten vuoksi uusia lähihoitajia tarvittaisiin peräti 4 700. Yhtä tärkeää olisi säilyttää myös nykyiset työntekijät, joista liki 90 prosenttia on suunnitellut alanvaihtoa. Puhumattakaan siitä, että iso osa hoitajista eläköityy lähivuosina.

Maire “Limppu” Näsäkkälä haaveilee kaupassa käymisestä ja ystävien tapaamisesta.

Kirsi Coco ottaa esiin asian, josta ei niin paljon puhuta henkilökunnan kuormittuneisuuden yhteydessä: esihenkilötyö. Tutkimuksen avovastauksissa johtamisongelmista raportoitiin yli 2000 kertaa, ja materiaalia kertyi peräti 70 sivua.

Eniten vastaajia hiersi se, ettei varsinkaan ylemmän tason johtajilla ollut tajua eikä kokemusta hoitotyöstä – siitä, mitä työ tosiaan vaatii. Tietämättömyys heijastui ruohonjuuritasolle asti.

Riikka sanoo, että heidän huippukiva tiiminsä on ollut ensiarvoisen tärkeä apu siinä, että hän on viihtynyt työssään. Jos asiakkaan luona tulee tenkkapoo, hän voi aina soittaa vuorovastaavalle.

Talvipäivä alkaa hämärtää kello kolmelta. Riikka palauttaa avaimet ja hoitotarvikerepun ja suuntaa kohti kotia, Espoota.

Helsingissä ei ole vielä iltapäiväruuhkaa.